Syyskuun alussa kerroin perheemme kiusallisesta vaivasta, meille oli tullut ensimmäisen kerran ikinä täitä. Täit olivat yksi kauheimmista, inhottavimmista, ällöttävimmistä jopa noloimmaista vaivasta minkä tiesin. Ja nolo se tuntuu olevan monen muunkin mielestä. Täit kuulemma vain yleistyvät vuosi vuodelta, mutta harvoin sitä kuulee kenenkään oikeasti kertovan, että heillä on niitä ollut.

Kun täihavainto meillä ensi kertaa tehtiin, taisin mennä jonkinlaiseen pieneen shokkitilaan. Toimin kun robootti. Pistin kaikki käytössä olleet petivaatteet, pyyhkeet, tyynyt ja peitot pesuun. Samoin kun pehmolelut, vaatteet, sohvanpäälliset ja jopa pienet matot. Kaikki takit, pipot, huivit, hanskat. Ne mitä ei voinut pestä laitoin pakkaseen ja imuroin. Lasten isän kotona tehtiin sama. Kaikkien hiukset kammattiin ja käsiteltiin täishampoolla. Kaksi kertaa päivässä kammattiin ja kolmen päivän päästä koko operaatio toistettiin. Ja sitten taas kolmen päivän päästä.

Viikon päästä täitä kuitenkin löytyi taas. Koko homma tehtiin uusiksi. Lasten molemmissa kodeissa. Meni taas vähän aikaa, kunnes täitä tuli taas. Ja taas, ja taas ja taas.

Lukuisista kehoituksista huolimatta, ilmeisesti joku tai jotkut oppilaista tulivat täisinä kouluun. Myöskään iltapäiväkerhossa olevaa käytäntöä, jossa oppilaat laittavat kaikki piponsa samaan koriin, ei ilmeisesti saatu muutettua. Täikausi käynnistyi myös päiväkodilla.

Neljä kuukautta olemme nyt taistelleet täitä vastaan. Alkuviikosta niitä löytyi taas. Tässä ajassa erilaisiin täishampoisiin on palanut rahaa yli 400 euroa. Olen ostanut uusia lakanoita, uudet tyynyt, peitot sekä patjojensuojukset. Oma tukkani on huonommassa kunnossa kuin ikinä. Päänahkani on todella kuiva, vaikka olen itselleni shampoota käyttänyt vain muutaman kerran.

Olemme siinä pisteessä, että joudun pian tekemään jotain mitä en yhtään haluaisi. Eli ajelemaan lapseni kauniit, paksut ja pitkät hiukset pois. Tekisi varmaan ihan hyvää näille omillekkin katkelleille kaksihaaraisille.

Saatiin sitten kerralla kaikkien näiden täittömien vuosien edestä sitten tätä piinaa. Kivasti näin muutenkin kaikista kiireisempään ja stressaavampaan elämäntilanteeseen mitä tähän mennessä on ollut. Ennen täit pelottivat ja ällöttävät. Nykyään ne vain vituttavat. Vituttavat niin paljon, että olen meuhkannut niin kotikoulusta kun siitäkin, että menen itse henkilökohtaisesti joka aamu koululle tutkimaan kaikkien oppilaiden päät.

Täit ovat kiusallinen ja nolo vaiva joo. Mutta mielummin niistä reilusti puhuu ja hoitaa asian, kun aiheuttaa tällaista piinaa levittämällä niitä. Onhan se noloa mennä sinne apteekkiin ostamaan sitä shampoota tai ilmoittaa opettajalle vaivasta. Nolompaa on kuitenkin olla hoitamatta sitä vaivaa. Täitä voi tulla kenelle tahansa, eivätkä ne ole merkki epäsiisteydestä tai mistään muustakaan. Niitä vain voi tulla, kuten vaikka flunssa.

Minuakin on nolottanut. Viimeksi kun tästä neljä kuukautta sitten kirjoitin, puhun siitä että täi-asian kanssa kannattaa olla avoin. Siltikään en ole itse tästä juuri puhunut. Tiedän että se aiheuttaa ihmisissä inhoreaktion ja saa pään heti kutisemaan pelkästä ajatuksesta.

En ole itseltäni täitä löytänyt, mutta päätäni kutittaa päivittäin. Kiinnitän siihen aivan liikaa huomiota ja välillä mietin, että kehtaanko vaikkapa raapia päätäni julkisesti. Viime yönä näin unta, jossa kampasin hiuksistani mustia, torakan kokoisia täitä pois. Tämä piina on todella jättänyt jäljen.

Jos siis ihmettelette kun olen kertonut olevani stressaantunut… Kovasti odotellaan joululomaa ja megapakkasia. Ja kauhulla sitä, kun tämä epidemia alkaa uudestaan keväällä 😀

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Monelle on tuttua lomaltapaluustressi, useasti sitä tarvitsisi toisen loman edelliseltä palautumiseen tai sitten loman loppuessa arki vain lyö vasten kasvoja kaikkine käytännön asioihin. Itsehän olen saanut nyt kuitenkin kehiteltyä itselleni ensimmäistä kertaa lomallemenostressin!

Kaikki alkoi alkuviikosta siitä, kun tajusin että reilun kolmen viikon matkaamme on enää viikko. Rupesin tietysti aluksi miettimään, että mitä kaikkea sinne matkalle tarvitsee mukaan. Kaivelin syksyllä vaatehuoneiden perälle jemmatut hellevaatteet. Pesin pyykkiä. Sitten se yltyi. Ajattelin että samalla voisin vähän järjestellä vaatehuoneita. Sillä olisihan se ihan hirveää, jos talovahti kurkkaisi sukkalaatikkoon ja huomaisi ettei siellä ole kaikki järjestyksessä. Aloin kasailemaan erilaisia kasoja kirppikselle. Kävin läpi petivaatteet. Menin vintille. Pengoin ja järjestelin lisää. Laitoin vanhoja vaatteita myyntiin nettikirppikselle. Juoksin ympäri kaupunkia viemässä kirppismyyntejäni ihmisille ja postiin. Päivystin kotona kirppiskamojen noutajia kauhean kaaoksen keskellä. Juoksin kaupungilla etsimässä uusia sandaaleita ja shortseja. Pesukoneen vuotava vesihana oli jäänyt auki ja kylppäri lainehti märästä pyykistä. Lastenhuone on täynnä erilaisia kasoja, ikea-kasseja ja kuivuvaa pyykkiä.

Samalla havahduin taas siihen, että mitä väliä. Kyllä se loma alkaa ilman että vintillä on kaikki tip top. Pääasia että muistetaan ottaa itsemme ja passit mukaan, kun keskiviikkoaamuna lähdetään kentälle. Talovahti tuskin pahastuu, jos maustehyllyn purnukoita ei ole laitettu värijärjestykseen. Samat kaupat ne siellä Espanjassakin on, jos jotain tuntuu puuttuvan.

Nyt laitan koneen kiinni ja huomisellekkin on tehty jo postaus valmiiksi. Unohdan stressin ja lähden kesän ekoille festareille, eli Sidewaysiin! Ihan ekaksi käyn kuitenkin ostamassa sadetakin… Ihanaa viikonloppua!

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Kirjoitin viikko sitten siitä, miten koiran ottaminen ei ollutkaan sitä mitä olin kuvitellut. Minulla on ollut kaksi koiraa ja tiesin kyllä mitä tuleman pitää. Koiran ottamista harkitsin useamman vuoden. Olin aivan varma, että aika on nyt oikea ja että kaikki tulee menemään hyvin. Jos olisin epäröinyt, olisin vielä siirtänyt koiran hankintaa. Omaa jaksamistaan ja mielen asioita ei kuitenkaan voi ennustaa etukäteen. En olisi ikinä uskonut etten rakastuisikaan silmittömästi heti tähän pentuun tai että henkinen ja fyysininen jaksamiseni ei riittäisikään.

Jo alkumetrimme olivat stressaavat, molemmille. Kävin hakemassa koiran Espanjassa ollessani. Kävin katsomassa pentuja kerran aikaisemmin ja sitten kotiinlähtöä edeltävänä iltana haimme hänet. En tietäänkään saanut nukuttua. Tuskin kukaan koiranpennun omistaja saa ensimmäisenä yönä. Seuraavana päivänä käytin Paon eläinlääkärissä. Siellä epäilykseni kävivät toteen, koiralla oli kymmeniä punkkeja. Niitä ei kuitenkaan poistettu, vaan eläinlääkäri suositteli niiden poistamista lääkkeellä vasta seuraavana päivänä Suomessa. Lensin samana iltana koiran kanssa yölennolla kotiin. En nukkunut taaskaan. Viisi tuntia lentokoneessa itkevän koiravauvan kanssa ei ollut helppoa, mutta toisaalta, meni se yllättävän kivuttomasti. Vaikkakin koko kroppani tärisi ja sydän hakkasi ihan täysillä, varmaan jännityksestä, ensimmäisten tuntien ajan. Saavuimme aikaisin aamulla kotiin ja piti odottaa muutama tunti, että voisin soittaa eläinlääkäriin. Olisin halunnut käpertyä omaan sänkyyni ihana uusi koiravauvani kainalossa, mutta en punkkien takia voinut ottaa häntä viereeni. Koko kehoani syyhytti ja olin aivan varma, että olin saanut häneltä myös jotain kirppuja. Iltapäivällä pääsimme eläinlääkäriin, jossa punkit tunnistettiin ruskeapunkeiksi. Eläinlääkäri pelotteli minua että tämä punkkikanta on kaikista pahin ja se olisi riesana nyt koko elämämme. Sillä nämä punkit kuulemma pesiytyvät asunnon rakenteisiin jossa ne lisääntyvät maailman loppuun saakka, emmekä me ikinä pääsisi niistä eroon. Kirppuja tai muita ei onneksi löytynyt. Punkit poistettiin, mutta punkkilääkettä ei saisi ikäsuositusten takia antaa vielä muutamaan päivään, joten koiraa ei vieläkään kannattaisi ottaa kauheasti viereen. Sitten lähdin hakemaan pojat päiväkodista. Siitä etenpääin en oikein muistakkaan seuraavista päivistä mitään, olin niin väsynyt ja stressaantunut.

Sitten, kuten edellisessä postauksessa kerroin, havahduin siihen että mietin oikeasti joutuvani kohta jonnekkin hullujenhuoneelle, ellen etsisi koiralle uutta kotia. Olin niin loppu. Ja vaikka koirasta tykkäsin, välillä tuntui että alkaisin pian vihaamaan sitä. Kaikki oli ollut niin hyvin ja kivasti ennen sitä. Nyt olin kävlevä ihmisraunio joka ei useimpina päivinä jaksanut edes raahautua suihkuun. Kotini taas… lattiat täynnä hiekkaa, multaa ja mustia tassunjälkiä. Silputtuja keppejä, revittyä sanomalehtiä ja jatkuvasti vanhoja vinoja lattioita pitkin valuvaa pissaa ja ympäriinsä leviteltyä kakkaa. En ollut rakastunut koiraan kuten olin ajatellut. Ja kun tajusin, etten varmaan ikinä tule sitä rakastamaankaan yhtä paljoa kun lapsiani, tuntui se tosi pahalta.

Mielen alkoi yhä enemmän valtamaan ajatukset, että tässä ei ollut enää kyse pelkästä väsymyksestä ja etten tulisi jaksamaan tätä pentuvuotta selväjärkisenä ihmisenä. Mieli oli alakuloinen ja se yhteys minkä olin ajatellut koiran kanssa tulevan, puuttui. Ikävöin vanhaa elämääni. Joten jotta me kaikki, minä, lapseni ja koira, saisimme hyvän elämän jatkossakin, aloin miettimään että se olisi mahdollista vain jos koiralle löytyisikin koti sellaisesta paikasta jossa uudella ihmisillä/ihmisillä olisi enemmän voimavaroja tähän kaikkeen. Tiesin että tämä tulee kyllä joskus helpottamaan, mutten uskonut yksinkertaisesti jaksavani siihen saakka. Ja näitä ajatellessa tuli entistä pahempi mieli. Tunsin itseni niin huonoksi ihmiseksi.

Eivätkä nämä ajatukset siis olleet mielessä kokoajan. Vaan niihin on yhdistynyt väsymys, alakulo ja se että, koira syö päivän aikana kolmannen kerran kakkaansa ja tulee sitten oksentamaan ne sänkyyni. Tai se, että parin tunnin lenkin jälkeen koira pissaa rapussa naapurin ovimatolle. Tai se, kun ollaan aamulla myöhässä eskarista ja koira jahtaa ja piinaa lapsia, varastaa sukat, piilottaa kengät ja mielenosotuksellisesti tulee eteesi katsoo silmiin ja pissaa siihen.

Sitten kuitenkin nyt nämä jutut näin jälkikäteen naurattavat. Niin pahoja päiviä, että olen luopumista miettinyt, on ollut tosi vähän. Olo on kuitenkin ollut tosi kurja jokaikisestä ajatuksesta.

Vaikka edellinen postaus herätti ihmisissä vihaa, järkytystä ja kiukkua (ja sain pitkästä aikaa niin asiattomia kommentteja etten edes voinut julkaista niitä), olen tyytyväinen että kirjotin sen. Sain sitä kautta hirveästi tukea ja tsemppiä. Tajusin, etten ole ainut, vaan nämä tuntemukset ovat oikeastaan aika yleisiä. Niin yleisiä, että tälle on nimikin, puppy blues. Joten en ollut myöskään ihan hakoteillä, kun vertasin fiiliksiäni raskauden jälkeiseen masennukseen. Eihän kukaan lasta suunnittelevakaan voi tietää siihen sairastuvansa. Eikä häntä (toivottavasti) syytellä, että mitäs menit ja teit lapsen jos et tajunnut että se on noin rankkaa.

Kiitos siis vielä näin yleisestikkin teille kaikille tsemppareille ja omista fiiliksistänne kertoneille. Osa kertoi koirastaan lopulta luopuneen, osa vielä miettii ja osa sitten päässyt jo pahimman yli. Kaikki kuitenkin heille ja perheilleen parhaat ratkaisut tehneet ja arvostan niitä kaikkia.

Kuten sanoin, rankkaa on edelleen eikä minulla ikinä ole ollut näin mustia silmänalusia. Mutta mieli on jo iloisempi. Suhde koiraan kehittyy joka päivä. Ihailen sitä miten fiksu hän on. On hienoa seurata myös vierestä lasten kiintymystä tai sitä miten Pao rientää paikalle tarkistamaan tilanteen jos vaikka jompikumpi kaatuu. Muutama päivä sitten aloin kyllä melkein itkemään. Liikutuksesta. Huomasin että Pao tunnistaa poiken nimet. On sen vaan niin, että meidän perheeseen kuuluu koira. Vaikkakin voin myöntää, että pienen pennun ottaminen oli ehkä virhe. Mutta sitten taas toisaalta vuoden päästä meillä on mahdottoman lojaali ja rakastava koira, joka on tottunut juuri tähän meidän elämäämme. Aikuisen koiran kanssa olisi varmasti tullut sitten taas toisenlaisia ongelmia. Mitäs jos hän olisikin inhonnut kaupunki -ja kerrostaloelämää, muita koiria, lapsia, laatikkopyöräilyä ja kahviloissa käyntiä. Kun vihdoin sisäsiisteys koittaa ja pahimmat pentusekoilut ovat ohitse, en varmasti voi uskoa että joskus ajattelin ja koin näin. Mutta näin nyt kuitenkin on. Ja se on ihan ok. Minusta ei ole mitään pahaa myöntää sitä että arvioin itseni väärin, etten jaksanutkaan ja voinutkaan hyvin. Se ei tee minusta huonompaa ihmistä, että näin tunnen eikä varsinkaan se, että mietin tapoja parantaa meidän kaikkien elämänlaatua. Elämässä tulee yllätyksiä aina, minulle tuli nyt. Ja tulee varmasti vielä jatkossakin. Mutta nyt me opettelemme uutta elämänvaihettamme. Mä ja mun koira. Ei tämä helppoa tule olemaan, mutta toivottavasti silti yhteisiä vuosia on edessä vielä monta.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Tietysti on ihanaa kun aurinko vihdoin taas paistaa ja pitkän ja pimeän talven jälkeen valoa taas riittää. En edes muistanut mihin kaikkiin asuntomme kolkkiin ne auringonsäteet uloittuivatkaan. Auringosta saa energiaa, uutta puhtia, ideoita ja hirveän vimman päälle tehdä kaikkea uutta. Samaan aikaan se on todella väsyttävää.

Oikeasti, olen ihan poikki. Kevään ja auringon myötä tulee myös hirveästi kaikkea tekemistä ja jos jokaisesta auringonsäteestä ei nauti täysillä tai käytä hyödyksi, tulee kaiken päälle vielä huono-omatunto. En turhasta yleensä stressaa, mutta nyt en oikein voi muuta. Stressi muutosta ja kaikesta siihen liittyvästä on sekoittanut ihan koko kropankin. Tässä on kuulkaa tehty raskaustestiä ja epäily syöpää ja vaikka mitä, kunnes tajusin että tosiaan kaiken takana on stressi. Ja tuo ihana aurinko jostain syystä vain pahentaa sitä.

Oma tapani paeta stressiä ja alati kasvavaa tehtävälistaa on nukkuminen. Ja se onneksi onnistuu. Oikeastaan vähän liian hyvinkin. Nukkuessa pääsee hetksi lepuuttamaan väsynyttä mieltä, mutta samalla menee tehokasta puuhailuaikaa hukkaan. Ja sekös taas stressaa lisää. Mutta yritän olla itselleni vähän armollinen, jos tuntuu että herkkä mieli ei enää kestä tavararöykkiöitä niin saan sitten luvan pitää aivot narikkaan, vaikka niiden päikkäreiden avulla.

Toivottavasti ette ota tätä valitusvirtenä. Itsehän olen muuttoni järkännyt, uudessa kodissa odottaa vielä lattioiden maalaus operaatio ja olen haalinut vielä hirveästi kunnostettavia huonekaluja tähän kaiken päälle. Niin ja muuttoa edeltäviksi viikoinlopuksi on toki vielä reissut toisiin kaupunkeihin. Ja tulevatpa ne koulun pääsykoetehtäätkin juuri sopivasti tähän samaan. Ainiin ja avoimen kurssi alkaa kaksi päivää ennen muuttoa. Niin ja oliko meillä joku omakin elämä ja arki tässä samassa, pitääkö mun silti pestä pyykkiä, siivota, tehdä töitä ja ruokaa tämän kaiken keskellä? Mutta en siis valita. Halusin kirjoittaa tästä siksi, että varmasti joku muukin tunnistaa itsessään saman. Onko se nyt kevätväsymys vai mikä. Se on jännä, kun valoa ja aurinkoa on odottanut ja sitten kun se vihdoin tulee, se onkin väsyttävä ja raskas asia. Tai juuri sen auringon ja kevään koittaessa halii innoissaan itselleen hirvästi uutta tekemistä, tai pyöräyttää koko kodin ylösalaisin ja sitten huomaakin ettei energia riitäkkään.

Enpä olisi uskonut että stressi saa koko kropankin näin sekaisin. Ei ihme että muuttoa kutsutaan yhdeksi elämän stressaavimaksi asioiksi. Enkä ikimaailmassa olisi uskonut että ihana rakas aurinko saa olon näin väsyneeksi. On tämä elämä vaan kummallista, aina vaan se jaksaa yllättää. Onneksi kuitenkin tästä kaikesta seuraa jotain hyvää. Pitää vaan muistaa että kaikki on meillä ihan tosi hyvin ja ihania asioitahan nämä ovat. Saadaan ihana uusi koti ja minä pääsen vihdoin opiskelujen ohessa tapamaan uusia ihmisiä ja jumppaamaan aivoja.

Onko muillakin keväyväsymystä ilmassa tai vaikuttaako kevätaurinko teihin väsyttävästi?

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.