Edelliseen koirasta luopumisesta kertovaan postaukseen tuli paljon kommentteja. Siis yllättävän paljon positiivisia kommentteja. Ennen kirjoituksen julkaisemista meinasin aluksi sulkea koko kommentoinnin. Sillä aihe on minulle raskas ja tiedän kuitenkin toimineeni oikein. Joten en millään olisi jaksanut lukuisia ilkeäsävyisiä kommentteja siitä miten olen nyt toiminut vastuuttomasti ja ajattelemattomasti ja väärin. Vaikka tiedän itse etten ollut, niin ei se silti olisi tuntunut kivalta.  Aiempiin ongelmista kertoneisiin postauksiin sain muutamia jopa ihan täysin asiattomia kommentteja. Ihmisiltä jotka ihan tosissaan kuvittelivat tietävänsä paremmin omasta tilanteestani.

Tuli toki niitä tähän uusimpaankin. Kuten että snapchattiäsi seuranneensa minä olen sitä mieltä, ettet kuitenkaan ollut miettinyt aktiivisen koiran ottamista ihan loppuun asti. Olin nimittäin säpissä kuljettanut pentua ihan pienenä pyörän kyydissä, kun hän ei vielä jaksanut kävellä parin kilsan edestakaista matkaa eskarille. Tai kun olin snäpissä vienyt koiraa vain lähimetsään lenkille. On jännä miten joku voi väittää tietävänsä elämästäni paremmin tai enemmän kun minä itse. Miten joku voi olla eri mieltä jostain minun henkilökohtaisesta asiasta, josta ei oikeasti tiedä kaikkea? Tietysti saa olla mitä mieltä tahansa, mutta se ei silti ole totta. Tai koko totuus. Tässä vain yksi esimerkki.

Nykyinen ammattini, eli bloggaaminen, valitsi minut ja minä sitten sen. Olen ihan tavallinen tyyppi samoine ongelmineen ja ilonaiheineen kun kaikki muutkin. Erotuksena vain, että kerron niistä julkisesti kymmenille tuhansille ihmisille. Olen blogissa avoin ja sataprosenttisen rehellinen, siitäkin huolimatta minullakin on oma yksityisyyteni. En minkään ihan kaikkia tekemisiäni joka somekanavaan 24/7/365 puske. En ole oikeassa elämässä juurikaan erilainen, mutta tasoja on enemmän. Koska jaan elämääni monissa sosiaalisissa medioissa, voi osa seuraajista varmasti kokea tavallaan tuntevansa minut. Ja onhan se osittain totta. Kun itken snapchatissa sydänsuruja tuo se varmasti minua lähemmäs katsojaa. Mutta siinä on se erotus, etten minä silti tunne juurikaan niitä tuhansia anonyymejä katsojia.

Voitte kuvitella kuinka iso juttu on mokata kymmenien tuhansien ihmisten edessä ja kertoa siitä heille. Olla tilivelvollinen täysin tuntemattomille ihmisille. Ja vaan ottaa vastaan mitä sieltä sitten ikinä tuleekaan. Keskusteluja saa käydä ja mielipiteitä sanoa. Halusin nyt kuitenkin muistuttaa, että asiat eivät ole niin mustavalkoisia. Oli kyse sitten jotain julkisuuden henkilöstä tai ihan vaan siitä naapurin Penasta, niin kaikki me olemme kuitenkin ihan tavallisia ihmisiä joita elämä kuljettaa sinne tänne ja tuo eteen odottamattomia asioita. On helppo tuomita toisen tekemisiä tai päätöksiä sen kuvan perusteella mikä itsellään jostain henkilöstä on. Usein niihin liittyy kuitenkin myös paljon muutakin.

En missään nimessä halua että lopetatte kommentointia tai edes eriävien mielipiteiden sanomisen. Rakentavalla kritiikillä ja mollaamisella on kuitenkin vain aika suuri ero. Ja minusta on edelleen tosi ihana kuulla, kun kerrotte kuinka koette tuntevani minut. Sillä se on ihan totta. Blogiani ja muita somekanavia seuraamalla pääsee tosi lähelle sitä kuka ja millainen olen. Eli ihan tällainen perus-Minttu. Erehtyväinen, inhimillinen, tavallinen ihminen.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

”Muista että sinun arkesi on toisen lapsuus” – Tämä lause sai minut jokin aika sitten pysähtymään. En muista mistä sen luin, mutta itseasiassa se pysäytti aika kunnolla ja antoi paljon aihetta miettiä asioita. Sitä että onko sieltä päiväkodilta muka aika niin kiire juosta kauppaan ja kotiin, olisiko meillä sittenkin aikaa jäädä tonkimaan ihmeellisyyksiä kuralammikosta? Onko minun pakko selata facebookkia, instaa ja sähköposteja nyt, vai voisinko tehdä sen vasta kun lapset ovat menneet nukkumaan? Onko minun pakko osallistua kaverin synttäribileisiin ja viedä lapset hoitoon, vai voisimmeko me sittenkin tehdä itse yhdessä pitsaa ja pitää leffaillan kotona?

Some vie nykyään ihan hirveästi aikaamme ja vaikka en tahtoisi, niin välillä minun on pakko tehdä töitä silloin kun lapset ovat kotona. Netflix toimii välillä lastenhoitajana. Ei siitä ole turha ottaa huonoa-omaatuntoa, mutta jos tilanne on tämä jatkuvasti on ehkä aika muistuttaa tuo lause mieleen. Vaikka omilla lapsillamme on asiat ihan hurjan hyvin, on uusia leluja, vaatteita, pelejä, harrastuksia, karkkipäivää ja vaikka mitä – tärkein asia kuitenkin, mitä voimme heille antaa on läsnäolo. Sitä ei voi ostaa millään.

Mä olen välillä ihan mahdoton puhelimeni kanssa, tuntuu että se kasvanut käteen kiinni. Mikään siellä ei kuitenkaan ole niin tärkeää, että ajan, jonka voisi viettää lasten kanssa, viettääkin siellä. Tai vastaa jatkuvasti vastaa että ihan kohta. Toki kaikki tarvitsevat hengähdystaukoja ja omaa aikaa, mutta nyt olen ottanut asiakaseni sen, että kun ollaan yhdessä niin ollaan sitä ihan oikeasti.  En halua että pojille jää lapsuusmuistoksi se, että äitillä oli aina kiire tai että se oli kokoajan netissä. Nyt olenkin yrittää entistä enemmän tiedostamaan omaa käyttäytymistäni. Hullua että arki todella on mennyt siihen, että joudun muistuttamaan itselleni että miksi niitä lapsia on tehty ja minkälaisen lapsuuden haluan heille tarjota. Mutta mielummin nyt, kun kymmenen vuoden päästä.

Myös tämänhetkinen pakolaistilanne ja sydäntä raastavat kuvat sodan jaloista pakenevista perheistä ja lapsista on saanut halaamaan vähän kauemmin ja tiukemmin omia lapsia. Eikä noista omista aikuisten menoista kieltäytyminenkään ole tuntunut pahalta. Itseasiassa päinvastoin. Ja siihen kännykkämyyteenkin tottuu tosi nopeasti. Tässä nimittäin myös ainoat kuvat meidän viime viikonlopun kylpyläreissulta. On kumma miten sitä ehtii tehdä niin paljon enemmän, kun sitä facebookkia ei vilkaisekkaan vartin välein. Ehtii vaikka polskutella yhdessä neljä tuntia, käydä syömässä, lukea kirjan ja katsoa leffan alusta loppuun.

Pienenä muistutuksena siis muillekkin, äläkää kiirehtikö jos ei ole pakko ja olkaa läsnä, muulla ei ole väliä.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Aiemmassa kysymyspostauksessa, jossa siis annoin luvan kysellä minulta mitä vaan, sain kysymyksen joka pisti miettimään. Tai ainakin kysymys pyöri päässäni monta päivää. Voi olla, että tähän saattoi vaikuttaa myös samaan aikaan vauvapalstalla kaverini vinkkaama ketju, jossa minua syytettiin lapsipornon levittääjäksi… Noh, ne jutut jätän ihan omaan arvoonsa, mutta ehdottomasti tämä sai minut miettimään etenkin blogin jatkoa ja linjaa tulevaisuudessa. Ja se kysymys meni näin:

Olisi kiinnostavaa kuulla, miksi olet päätynyt kertomaan itsestäsi ja lapsistasi niin paljon blogissa. Kasvot, nimet, kotiosoite, päiväkoti, reissut, jnejne – kaikki on julkista. Monet asiantuntijat niin viestinnän kuin lasten kehityksen ja turvallisuuden aloilta varoittelevat koko elämän tuomisesta nettiin. Mitä ajattelet tästä? Varmaankin olet pohtinut asiaa paljon – miten olet päätynyt näinkin avoimelle linjalle?

Kun blogin 4,5 vuotta sitten aloitin, oli alun perin selvää että kirjoittaisin sitä julkisesti ja sen verran avoimesti kun se hyvältä tuntuu. Joku sanoi joskus, että mieti voisitko kirjoittaa saman Hesarin etusivulle, ja tätä perjaatetta olenkin noudattanut. Luin itse aloittamiseni aikaan hyvin vähän blogeja, tai oikeastaan en ollenkaan. Mutta niistä mihin olin joskus törmännyt, huomasin sellaisen, että tykkäsin eniten niistä blogeista jossa kirjoittaja kirjoittaa itsestään ja perheestään omalla nimellään ja naamallaan. Ja kun blogeja aloin seuraamaan, tämä tunne vahvistui entisestään.

Kerron aina sen verran kun tuntuu. Koska postaan lähinnä postitiivisia asioita, siinä karsiutuu jo iso osa elämääni pois. Vaikka olen hyvin avoin ja rehellinen blogissani, on tämä oikeasti vain pintaraapaisu elämääni. Moni pitkään blogiani lukenut saattaa kokea että tuntisi minut, ja se on varmasti aivan totta – mutta minussa on paljon muutakin. Kuten myös lapsissani.

Kaapo on ollut vuoden ikäinen, kun blogin aloitin. Elvis elänyt koko ikänsä sen kanssa. Nyt kun pojat ovat isompia, he ymmärtävät myös jo melko hyvin, että mitä tämä bloggaaminen on. Välillä he saattavt pyytää että Äiti, ota musta kuva ja laita se koko maailmalle – tai toisinpäin. Lapset saavat siis vaikuttaa siihen mitä kuvia heistä postaan ja mitä kirjoitan. Blogin alkuajoista saakka olen myös miettinyt, etten postaisi heistä mitään ”noloja” juttuja tai kuvia. Mutta tässä kohta jakaa varmasti myös mielipiteitä. Minusta nimittäin räkänokkaiset tai potta -ja vaippakuvat ovat noloja, samoin kun neuvola postaukset jossa kerrotaan että Pekan kivekset olivat nyt laskeutuneet. Sitten taas postaus joissa saattaa vilahtaa paljasta lapsen peppua mökkirannassa tai jossa kerrotaan lapsen luonteesta ja tulevaisuuden haaveista eivät ole yhtään noloja – vaikka minulle on sanottu että on, haitallisia jopa.

Usein nämä kritisoijat perustelevat paheksuntaan sillä, että lasta saatetaan kiusata sitten koulussa. Itse näen tässä suurimpana ongelmana kuitenkin sen itse kiusaamisen, joka on meidän vanhempien vastuulla kitkeä pois ja näyttää hyvää esimerkkiä. Ketään ei saa kiustata, oli sitten ärrävika, vääränlaiset kengät tai blogijulkkis. Muistan, että lapsena mekin katselimme kavereiden kanssa toistemme vauva-albumeita, toimme niitä jopa kouluun. Ei me toisiamme kiusattu ikinä niistä, päinvastoin! Maailma on muuttunut, ja some on suurena osana sitä. Nykyään kymmenvuotiaillakin on enemmän instagram seuraajia kun minulla, joten mitä sitten? Enemmän minusta tuntuu että me aikuiset emme ihan vielä ymmärrä kuinka luonnollista tämä kaikki on lapsillemme, ja loppujen lopuksi me olemme niitä, jotka kiusaamme toisiamme noloista selfieistä tai liian tiheästä facebook päivittämisestä.

Kysyjä myös kysyi, että miksi nimemme, kotiosoiteemme, päiväkoti, reissut, jnejne ovat julksia. Ensinnäkin tästä litaniasta vain nimemme ja reissumme ovat julkisia. Toimelias salapoliisi ehkä saisi selville talon jossa asumme, ja sillä tiedolla ei vielä paljoa mitään tekisi. Ja miksi sitten kerron blogissa reissustamme? No, ensinnäkin kuukauden matkaa Espanjaan olisi vähän vaikea salailla, mutta ennenkaikkea koska haluan kertoa niistä. En minä kuitenkaan hölmö ole, kotonamme on matkojemma ajan aina talovahti. Omalla nimellä kirjottamisen jo aika hyvin avasin tuossa postauksen alussa. Blogin alkuvaiheessa en kuitenkaan paljastanut sukunimeäni. Mutta kun blogi kasvoi ja minusta tehtiin mm haastetteluja lehtiin tai myin kuviani eteenpäin, halusin ilmoittaa senkin. En myöskään näe mitään haittaa nimeni kertomisessa. Kyllähän suurin osa muukin julkisessa ammatissa työskentevä tekee siitä juurikin omalla, koko nimellään. Näin ollen myös saan minulle tai pojille kuuluvat krediit töistämme tai vaikkapa lehtijutuista. Lisäksi oikeusturvamme on myös parempi, vaikkapa mahdollisissa kunnianloukkausasioissa. Itseasiassa minusta tuntuisi tosi oudolta kirjoittaa nimimerkillä tai blogia varten keksityllä nimellä. Se ei tuntuisi aidolta.

Se, että muutama ihminen on esittänyt, että lasten elämästä julkisesti kertominen tai heidän ”nettiminänsä” rakentaminen olisi haitallista, ei vielä ihan vakuuta minua siitä, että olisin nyt tekemässä jotain haitallista ja kauheaa. Me vanhemmat taidamme olla vain enemmän hysteerisiä asiasta, nuorille tämä on arkipäivää. Kun lapseni menee kouluun, suurimman osan luokkalaisten syntymästä ja ensiaskeleista ollaan kerrottu aikoinaan somessa, ei se ole mikään juttu. Kyllä näillä lapsilla on ihan yhtä suuri mahdollisuus sitten rakentaa se oma netti-identitteettinsä kun sen aika tulee. Vahvasti uskon, että lapseni saavat tästä blogijulkisuudesta ihan yhtä paljon traumoja kun minä sain aikoinani siitä, kun äitini puki minut lapsena porkkanahousuihin kun lähdimme kaupungille (rakastan muuten nykyään niitä housuja!).

Etenkin tästä lasten someroolista voisin pauhata vaikka kuinka pitkään. Tiedän silti, että aina on joku joka on eri mieltä kanssani. Joten tämän perustelu saa omalta osaltani, ainakin nyt, riittää. Teen siis jatkossakin niin, mikä hyvältä tuntuu. Blogini elää jatkuvasti ja muokkautuu siinä missä mekin ihmisinä. En siis millään nää avoimesti kirjoittamista huonona asiana. Itseasiassa bloggaaminen on ollut yksi parasta asoista mihin olen ikinä ryhtynyt. Rehellisesti kirjoittaminen omalla naamallaan on opettanut paljon myös itsestäni, saanut pohtimaan ja kyseenalaistamaan asioita. Voisi sanoa, että olen löytänyt todellisen minäni kirjoittamisen ansiosta. Eli aika hieno juttu.

Kiitos vielä Ellille kysymyksestä, mielenkiintoinen aihe! Ja miten jutut kuvat sitten liittyvät aiheeseen? No just täydellisesti, aitoja räpsyjä sieltä täältä. Niin ja hei, uusi somekanava elemämme seuraamiseeseen – nimittäin Snapchat. Löydyn sieltä minttummm nimellä 😀

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Mä en jaksa miehiä. Poikia. Deittailua. En jaksa Tinderiä enkä sitä kaikkea turhanpäivästä säätämistä. En jaksa sitä ettei viitsitä sanoa suoraan tai todellakaan sitä, että annetaan tahalteen olettaa jotain ihan muuta. En jaksa tätä koko somessa säätämistä, odotuttamista tai viesteihin vastaamatta jättämistä. En jaksa yöllisiä panoehdotuksia tai ainakaan sitä, että niitä tulee ihan vääriltä ihmisiltä. En jaksa sitä miten nopeasti ihmisiin kyllästytään. Enkä kyllä jaksa myöskään liian vakavia ihmisiä. Enkä sitä että kaikki parisuhteeseen tai tapailuun liittyvät asiat on nykyään niin hirveän vaikeita. En jaksa turhaa chättäilyä ja ajan hukkaamista. Tai sitä että kokoajan pitää olla niin kauheen cool. En myöskään jaksa sitä, että ihastun aina ihan vääriin tyyppeihin. Enkä mä jaksa sitä, ettei mun eteisen komerossa pysy naulakko seinällä. En myöskään jaksa ylöspäin hilautuvia shortseja. Enkä varsinkaan jaksa menkkoja.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.