MODERNI PÄIVÄKIRJA

24/10/2016

Processed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with hb1 presetProcessed with VSCO with 4 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with a5 presetProcessed with VSCO with a5 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with 5 preset

Yritin tässä juuri muistella että kuinka monta vuotta olen ollut Instagramissa. Ehkä neljä tai viisi. Sinä aikana siellä on tullut julkaistua yli kolmetuhatta kuvaa. Blogia olen kirjoittanut pian kuusi vuotta. Blogikirjoituksia näyttäisi olevan kasassa reilut 1500 kappaletta. Snapchattiä taas olen käyttänyt aktiivisesti ehkä puolisentoista vuotta. Siellä snäppitulos on yli 10 000. Facebookista sitten puhumattakaan.

Teiniajoilta minulla ei ole yhtäkään päiväkirjaa tallella. Tavallaan se harmittaa, tavallaan taas ehkä ihan hyvä :D On kuitenkin kiva pitää nyt vähän modernimpaa lukua elämästään. Tykkään käydä aina välillä juurikin vaikka instasta katselemassa että mitäs sitä olinkaan tehnyt ja kauhistelemassa että ONKO TOSTAKIN JO SATANELJÄTOISTAVIIKKOA!?

Aina välillä kuitenkin mietin, että mitäs vaikka kolmenkymmenen vuoden päästä? Edelleenkö nämä muistot ovat silloin tallessa? Mitäs jos blogi joskus vahingossa katoaa taivaan tuuliin tai insta lakkaa olemasta? Toisaalta, ne parhaat muistot elävät toivottavasti mielessä ja sydämessä mukana. Mutta olisi kiva sitä jättää jälkeensä jotain konkreettista lapsille, lapsenlapsille ja lapsenlapsenlapsille.

Olisi ihanaa jos olisi aikaa, tai viitseliäisyyttä, kirjoittaa käsin ja kehittää valokuvia. Toisaalta nekin voivat yhtä hyvin tuhoutua tai hävitä siinä missä digitaaliset tallenteetkin. Kai se on vain ihmisellä joku sisäänrakettu tarve jättää muistoja itsestään? Mites te muut, kirjoitatteko päiväkirjaa tai tallennatte muistoja jollain muulla tavalla?

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

MINÄKIN OLEN VAIN IHAN TAVALLINEN IHMINEN

9/03/2016

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Edelliseen koirasta luopumisesta kertovaan postaukseen tuli paljon kommentteja. Siis yllättävän paljon positiivisia kommentteja. Ennen kirjoituksen julkaisemista meinasin aluksi sulkea koko kommentoinnin. Sillä aihe on minulle raskas ja tiedän kuitenkin toimineeni oikein. Joten en millään olisi jaksanut lukuisia ilkeäsävyisiä kommentteja siitä miten olen nyt toiminut vastuuttomasti ja ajattelemattomasti ja väärin. Vaikka tiedän itse etten ollut, niin ei se silti olisi tuntunut kivalta.  Aiempiin ongelmista kertoneisiin postauksiin sain muutamia jopa ihan täysin asiattomia kommentteja. Ihmisiltä jotka ihan tosissaan kuvittelivat tietävänsä paremmin omasta tilanteestani.

Tuli toki niitä tähän uusimpaankin. Kuten että snapchattiäsi seuranneensa minä olen sitä mieltä, ettet kuitenkaan ollut miettinyt aktiivisen koiran ottamista ihan loppuun asti. Olin nimittäin säpissä kuljettanut pentua ihan pienenä pyörän kyydissä, kun hän ei vielä jaksanut kävellä parin kilsan edestakaista matkaa eskarille. Tai kun olin snäpissä vienyt koiraa vain lähimetsään lenkille. On jännä miten joku voi väittää tietävänsä elämästäni paremmin tai enemmän kun minä itse. Miten joku voi olla eri mieltä jostain minun henkilökohtaisesta asiasta, josta ei oikeasti tiedä kaikkea? Tietysti saa olla mitä mieltä tahansa, mutta se ei silti ole totta. Tai koko totuus. Tässä vain yksi esimerkki.

Nykyinen ammattini, eli bloggaaminen, valitsi minut ja minä sitten sen. Olen ihan tavallinen tyyppi samoine ongelmineen ja ilonaiheineen kun kaikki muutkin. Erotuksena vain, että kerron niistä julkisesti kymmenille tuhansille ihmisille. Olen blogissa avoin ja sataprosenttisen rehellinen, siitäkin huolimatta minullakin on oma yksityisyyteni. En minkään ihan kaikkia tekemisiäni joka somekanavaan 24/7/365 puske. En ole oikeassa elämässä juurikaan erilainen, mutta tasoja on enemmän. Koska jaan elämääni monissa sosiaalisissa medioissa, voi osa seuraajista varmasti kokea tavallaan tuntevansa minut. Ja onhan se osittain totta. Kun itken snapchatissa sydänsuruja tuo se varmasti minua lähemmäs katsojaa. Mutta siinä on se erotus, etten minä silti tunne juurikaan niitä tuhansia anonyymejä katsojia.

Voitte kuvitella kuinka iso juttu on mokata kymmenien tuhansien ihmisten edessä ja kertoa siitä heille. Olla tilivelvollinen täysin tuntemattomille ihmisille. Ja vaan ottaa vastaan mitä sieltä sitten ikinä tuleekaan. Keskusteluja saa käydä ja mielipiteitä sanoa. Halusin nyt kuitenkin muistuttaa, että asiat eivät ole niin mustavalkoisia. Oli kyse sitten jotain julkisuuden henkilöstä tai ihan vaan siitä naapurin Penasta, niin kaikki me olemme kuitenkin ihan tavallisia ihmisiä joita elämä kuljettaa sinne tänne ja tuo eteen odottamattomia asioita. On helppo tuomita toisen tekemisiä tai päätöksiä sen kuvan perusteella mikä itsellään jostain henkilöstä on. Usein niihin liittyy kuitenkin myös paljon muutakin.

En missään nimessä halua että lopetatte kommentointia tai edes eriävien mielipiteiden sanomisen. Rakentavalla kritiikillä ja mollaamisella on kuitenkin vain aika suuri ero. Ja minusta on edelleen tosi ihana kuulla, kun kerrotte kuinka koette tuntevani minut. Sillä se on ihan totta. Blogiani ja muita somekanavia seuraamalla pääsee tosi lähelle sitä kuka ja millainen olen. Eli ihan tällainen perus-Minttu. Erehtyväinen, inhimillinen, tavallinen ihminen.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.