VAUVAUUTISIA

13/01/2017

Processed with VSCO with hb1 preset

Pakko se on kai paljastaa, tällaisia vaaleanpunaisia juttuja on nimittäin tullut osteltua viime aikoina. Pitkään haaveissa ollut asia tapahtuu
– minusta tulee kummitäti!

Omassa kaveripiirissä on ihan täysi babyboomi päällä. Tuntuu että yhtäkkiä joka toinen kaveri lähipiiristä odottaa vauvaa. Mikä hauskinta, varmaan viidellä on laskettu aika kuukauden sisällä toisistaan. Vauvoja toki on putkahdellut toisille äitikavereille, mutta se on kuitenkin niin erilaista, kun kouluajoilta saakka ollut ystävä saa ensimmäisen lapsensa.

Kävin eilen tapaamassa yhtä tällaista. Yksi vanhimmista ja parhaimmista ystävistäni sai viime viikolla kauniin pienen tyttövauvan. Olin jo valmiiksi niin liikuttunut ja onnessani vauvasta, etten pystynyt pidätellä kyyneleitä kun minua kysyttiin vielä hänen kummikseen. Pientä tuhisijaa olisi voinut tuijotella tuntikaupalla ja tahtoisin mennä joka päivä nyt sinne kylään.

Samalla kun kaverit saavat lapsia, minulle alkaa olla aika selvää, että minulla ne olivat nyt tässä. Useasti on tullut haaveiltua suurperheestä, jossa kaikilla lapsilla on muutaman vuoden ikäerot. Nyt kuitenkin, kun omat lapset täyttävät tänä vuonna jo 6 -ja 8 vuotta (voitteko kuvitella!!!), en ole varma onko hommaan enää mitään järkeä ryhtyä uudestaan.

Vielä tuossa alle pari vuotta sitten lupasin itselleni, että jos sopivaa isä-ehdokasta ei olisi elämääni ilmestynyt siihen mennessä kun täytän 32-vuotta, niin hankkisin sitten lapsen yksin. Nyt en kuitenkaan todellaan tiedä, että haluanko vai enkö halua enää lapsia. Tavallaan kyllä, mutta sitten toisaalta taas en.

Elämä menee nyt niin kivasti, lapset ovat ihanan omatoimisia, heidän kanssa on niin helppo tehdä ja mennä sekä toisaalta omiin juttuihin on myös todella paljon aikaa. En ole varma haluanko taas sitä monen vuoden hoitamista ja sumussa elämistä. Raskausvaivoja, heitteleviä hormooneja, revennyttä persettä (kuten asian kauniisti synnytyksen jälkeen ilmaisin), imetyshikeä, huonosti nukuttuja öitä, joka puolelle lentäviä soseita ja kuivaksiopettelua. Juuri kun olen päässyt takaisin kiinni tähän ”normaaliin” arkeen.

Toisaalta olisi vielä ihana kerran kokea ne potkut vatsassa, lapsen syntymä, läheisyys ja yhteys vauvan kanssa, imettäminen, kasvun ja kehityksen seuraaminen, kaikki se rakkaus. Nähdä miten pojat kiintyisivät uuteen sisarukseen. Silti olen enemmän sen kannalla, että ei.

Eihän sitä ikinä tiedä mitä tapahtuu, mutta vaikka se onkin vähän haikeaa, tuntuu hyvältä olla sujut sen ajatuksen kanssa, että minun lapset olivat nyt tässä. On ihana seurata miten ystävien perheet kasvavat ja tuntea onnea ja iloa heidän puolestaan. En ole kertaakaan kokenut katkeria, kateellisia tai muuten surullisia tunteita siitä, että ystäväni saavat vauvoja. Luulen, että sekin jo kertoo jotain.

Kun on itse ollut tässä niin pitkään äidin roolissa, on ihan tosi hauskaa että jatkossa saan vihdoin olla myös se rento ja kiva ja siisti kummitäti, joka antaa syödä jäätelöä ja irtiksiä lounaaksi, jonka kanssa käydään keskustassa shoppailemassa ja leffassa ja kahviloissa ja jonka luona yökylässä saa aina valvoa myöhään ja jolle voi kertoa kaikki salaisuudet.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

KERRO IHAN KAIKKI

12/06/2016

Processed with VSCO with hb1 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 preset

Tosi hauskan ja rentouttavan viikonlopun jälkeen ei tekisi mieli kirjoittaa negatiivisesti blogiin, mutta kun yksi asia on ärsyttänyt minua jo pidemmän aikaa. Pakko purkaa se pois. Haluan tietää, että oletteko te samaa mieltä?

Kaikki sinkut tai joskus sinkkuelämää viettäneet ovat varmasti ainakin joskus kuulleet tämän lauseen: Kerro sitten IHAN KAIKKI! Raja toisen puolesta iloitsemisen tai jännittämisen ja uteliaisuuden välillä on silloin usein aika häilyvä. Kyllä minä mielelläni kerron hyvälle ystävälle miten treffit menivät, toiselle yleisemmin ja muutamalle lähimmälle ehkä yksityiskohtaisemmin. Mutta silloin kun se on kuulijalle vain viihdettä ei homma ole enää ok.

On todella ärsyttävää miten niin moni parisuhteessa oleva pitää sinkkukavereidensa elämää hyvänä viihteenä. Olen kuullut lukemattomat kerrat, että ”mun elämä on ihan tylsää, kerro hei kaikki mehukkaat yksityiskohdat sun viime viikonlopulta”. Oletetaan että meillä ei ole mitään yksityisyyttä, vaan elämämme on hauskaa tosi-tv:tä livenä.

En minäkään kysy seurustelvilta kaverilta, että hei, harrastitteko muuten seksiä sitten kun lähditte eilen kotiin sieltä tupareista? Sinkulle on ilmeiseti kuitenkin ihan ok esittää samanlainen kysymys. Koska eihän meillä ole mitään yksityisyyttä, tehtävänämme on vain viihdyttää?

On kiva vaihtaa kuulumisia, kertoa että missä mennään, nimenomaan vastavuoroisesti. Kerron IHAN KAIKEN jos siltä tuntuu, mutta jos en ole kuullut sinusta viikkokausiin ja sitäkin ennen vain pintapuolisesti perus kuulumisia, en myöskään ala kuvailemaan alusta loppuun viikonlopun deittejäni vain koska sinun parisuhde-arkesi tuntuu tylsältä.

Meillä on onneksi omien ystävien kesken hyvä ja avoin meininki, muutamat ovat kadonneet taka-alalle uusien parisuhteiden myötä, osa taas ei. Onneksi ystävyys ei kuitenkaan ole kiinni siitä kuinka usein näkee tai juttelee, vaan juurikin siitä vastavuoroisuudesta. Siitä että toisen elämä ei ole toiselle viihdettä, vaan kuulumisia kysellään ja kerrotaan koska ollaan aidosti kiinnostuneita siitä miten toisella menee. Ystävyys on jakamista, myös tässäkin asiassa.

Tiedän ettei varmasti kukaan minultakaan yksityskohtaista raporttia kysynyttä tarkoita sitä pahalla, mutta ehkä tämän kirjoituksen myötä jokainen voisi miettiä, että onko todellakin sellaisen luottamuksen ansainnut ja mitkä ovat ne omat motiivit kun haluaa tietää kaverinsa ja jonkun toisen ihmisen yhteisistä hetkistä IHAN KAIKEN.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

PUHUTAANKO TAAS VÄHÄN MIEHISTÄ?

22/05/2016

Processed with VSCO with f2 preset

Olen ollut nyt aika tarkkaan sinkku kolme ja puoli vuotta. Viimeiseen kolmeen vuoteen on mahtunut jos jonkinlaista hiihtäjää, hassuja sattumuksia, ei niin hassuja sattumuksia, ihastumisia, pettymyksiä, yllätyksiä, iloa, surua, ikumuistosia hetkiä ja hetkiä jotka mielummin unohtaisin. Olen tutustunut uusiin ihmisiin, saanut kavereita ja tärkeitäkin ihmisiä elämääni. Olen oppinut myös aika paljon ihmisistä ja heidän käytöksestään. Ihmetellyt, mutta myös oivaltanut asioita. Näiden kolmen vuoden aikana olen blogissakin kirjoittanut muunmuassa yksinäisyydestä, deittailustasäätämisestä, epätoivosta, jaksamisesta, miehistä ja paniikista jos löydänkin jonkun. Tunteet ja ajatukset ovat heitelleet laidasta laitaan, mutta nyt vihdoin tuntuu, että olen löytänyt jonkinlaisen rauhan asian kanssa.

Viimeisten vuosien aikana on muutamia kerran tullut niin turhautunut olo, että olen päättänyt unohtaa miehet kokonaan. Tähän on liittynyt aina negatiivisia tunteita ja hyvin useasti kavereiden kesken käyttämämme fraasi ”vitun miehet!” Muutaman viime kuukauden aikana on tapahtunut myös paljon. Paljastin jokin aika sitten, että minulla on ollut muutaman vuoden ajan top3 lista jossa on ollut kolme ihmistä, joiden kanssa voisin mennä joskus naimisiin. Samat kolme nimeä siis parin vuoden ajan. Nyt yhtäkkiä siinä listassa on enää yksi nimi jäljellä ja tämänkään tyypin kanssa en ole puhunut ainakaan vuoteen… :D Tämä oikeastaan naurattaa aika paljon, mutta kuvaa hyvin tätä kaikkea. Koska eihän tässä ole alusta saakka ollut mitään järkeä. Tämä on ollut sekavaa, toki myös hauskaa ja varmaan aika kummallista sivusta seuraajien mielestä. Hyvä kun olen itsekkään välillä pysynyt kartalla.

Muutama viikko sitten olin taas siinä tutussa tilanteessa, jossa olisin hyvin voinut toivottaa kaikki kaksilahkeiset erääseen hyvin pimeään paikkaan. Kaikki tuntuivat käyttäytyvän todella sekavasti, ei seisty sanojen takana tai kadottiin kokonaan ja puhelinkin piipitti lähinnä vain yön pimeinä tunteina. Jostain syystä tällä kertaa turhautumisen ja muiden negatiivisten tunteiden sijasta tunsinkin tällä kertaa kummallista rauhaa ja seesteisyyttä. Tässä kolmen vuoden aikana olen oppinut tuntemaan itseäni ja tullut kokoajan varmemmaksi siitä, mitä ja miksi haluan. En jaksa tuhlata energiaani asioiden tai ihmisen murehtimiseen, etenkään kun en voi niihin vaikuttaa.  Asioita tapahtuu, ihmisiä tulee ja menee eikä tulevaa voi ennustaa yhtään sen paremmin vaikka kuinka haluaisin.

Sellaista asiaa, että nyt unohdan kaikki miehet, ei kuitenkaan voi ihan oikeasti päättää. Uskokaa kun sanon, olen nimittäin kokeillut monesti. En oikein osaa selittää mikä asia meni tällä kertaa toisin, mutta sen vain tunsi. En ollut vihainen, pettynyt, enkä oikestaan edes kovin turhautunut. Tapahtui vaan sellainen salama kirkkaalta taivaalta-hetki. Positiivinen ja tyyni olo valtasi mielen. Sen sijaan, että tuskastelisin asioihita joihin en voi vaikuttaa, teen mielummin kivoja juttuja joista tykkään. Nautin tästä elämästä sellaisena kun se tässä ja nyt on. Eiköhän niitä miehiä ehdi lähetellä hornan tuuttiin vielä monet kerrat, mutta just nyt ei jaksa huvittaa.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.