Satuin eilen lounaalle parin kaverin kanssa, jolla yhdellä oli mukanaan kaksikuinen esikoisvauva. Naureskeltiin sitä, miten minä, jonka pitäisi jo kolmen oman lapsen kokemuksella olla konkari näissä hommissa, olinkin meistä se, jota jännitti eniten pitää tuota pikkuista sylissä. Olin myös se, jonka sylissä vauva alkoi itkemään.

Kun vauva muutaman parkaisun jälkeen ei rauhoittunut, alkoivat hikirkarpalot nousta otsalleni – huomasin nimittäin ajattelevani, että mitähän MUUT viereisissä pöydissä lounastavat ihmiset ajattelivat tästä. Vauvalla oli tukala olla ja minä ajattelin näitä (vaikkakin vain nopean häivähdyksen ajan) muita aikuisia, vitsi miten pöljä ajatusmalli!

Samaan aikaan se kertoo siitä, miten syvälle ovat iskostuneet ne vihaiset katseet, joita olen vuosien mittaan saanut ihan vain siksi että lapsi on mukana. Vaatii muutenkin paljon rohkeutta vaatii lähteä vauvan tai pienten lasten kanssa ihmisten ilmoille, etenkin ravintolaan. Suomessa on vallinnut pitkään tapa, jossa lapset saavat kyllä näkyä, mutta eivät kuulua. Mikä on hullua, koska lapsista ääntä lähtee – kuten aikuisistakin.

Olen vähintään muutaman kerran tässä vuosien mittaan myös kirjoittanut tästä samasta aiheesta. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että lasten kanssa saa ja pitää käydä eri paikoissa, kuten ravintolassa. Muualla kun kotiympäristössä tarvittavia taitoja, kuten sosiaalista kanssakäymistä ja käytösmalleja on vaikea opettaa muuten kun niissä itse tilanteissa harjoittelemalla. Sitä paitsi, monesta meistä ulkona syöminen on kivaa ja sitä haluaa tehdä rakkaiden ihmisten, kuten oman perheensä kanssa.

Sanoisin kyllä myös, että vuosien mittaan on asiassa tapahtunut positiivista kehitystä. Toki omat lapset ovat jo isoja ja he alkavat olla konkareita monessa, tietävät miten ravintolassa käyttäydytään, kuinka kahvilassa tilataan tai vaikkapa miten julkissa matkustetaan toiset ihmiset huomioiden – joten kaikki tämä on heidän kanssaan helppoa ja stressitöntä. Lisäksi kivoja ja rentoja (mutta hyviä) ruokapaikkoja ja kahviloita on vuosien mittaan tullut myös paljon lisää. Ihmisten asenteet lapsia ja lasten kanssa liikkuvia ihmisiä kohtaan ovat mielestäni parantuneet. Sanoisin että ylipäätään ravintolakulttuuri vuonna 2020 on paljon parempi kun kymmenen vuotta takaperin ja siinä samassa lapsiystävällisessä kulttuurissa on otettu harppaus.

Lapsiystävällisen ravintolan ei tarvitse merkitä sitä, että listalta löytyy prinssinakkeja tai että lapset saavat mekastaa ja riehua, vaan että lapset ovat sinne yksinkertaisesti tervetulleita ja tärkeitä asiakkaita. Asiasta ei tarvitse tehdä sen isompaa numeroa tai ravintolan profiloitua nimenomaan lapsiystävälliseksi – henkilökunnan asenne ja pienet (mutta silti niin suuret) jutut ratkaisevat.

Näitä pieniä juttuja voi olla vaikkapa puolikkaiden annosten onnistuminen keittiöstä tai sellainen simppeli juttu kun syöttötuoli. Me kävimme viime viikolla koko perheen kesken syömässä kivassa ja trendikkäässä ravintolasssa, jossa toivotettiin lapset tervetulleiksi tarjoamalla heille kokonaan ilmaiset annokset. Tämä oli iso ele, olkoonkin osana markkinointikampanjaa.

Etenkin pienten vauvojen ja omaa tahtoa sekä rajojaan kokeilevien (normaali ja hyvin suotava sekä tarpeellinen kehitysvaihe!) lasten kanssa tilanteet, joissa on muita aikuisia ihmisiä läsnä ja joissa vaaditaan tietynlaista olemista, voivat olla hyvin jännittäviä tai stressaavia vanhemmille. Sillä on ihan järjettömän iso merkitys hymyilläänkö vieruspöydästä tsemppaavasti vai pyöritelläänkö silmiä, kun taapero saa meltdownin tai vauva ilmoittelee itkulla tarpeistaan.

Kotona päivät pitkät lapsen kanssa olevalle vanhemmalle on tosi tärkeää saada edes välillä elettyä sitä normaalia, osittain vanhaa elämäänsä, jossa käydään ihmisten ilmoilla ja tavataan ystäviä ja ottaa halutessaan lapset näihin tilanteisiin mukaan – usein siihen ei muuten olisi edes mahdollisuutta. Vähän lisää armollisuutta, ystävällisyyttä ja ymmärrystä itseään ja kanssaihmisiä kohtaan, niin ehkä tulevaisuudessa vanhemmilla olisi edes yksi stressin aihe vähemmän, myös meillä jotka vain haluavat nuuskutella kaverin ihanaa vauvaa.

(ps. kukaan ei katsonut pahasti lounaalla, vaan ihastellen ja ehkä vähän huvittuneena omaa paniikkiani)

Tämä ei ole ensimmäinen, ei toinen, eikä edes kolmas kerta, mutta pakko silti kirjoittaa jälleen tästä aiheesta. Oli nimittäin taas sellainen pudotus Etelä-eurooppalaisesta ravintolakulttuurista tähän meidän Suomen menoon. Kyseessä siis aihe; lapset ravintolassa.

Oman kokemukseni mukaan, ainakin Helsinki on tehnyt iiiison harppauksen lapset sallivassa ravintolakulttuurissa (tai ehkä itse ei myöskään asiaa enää samalla tavalla jännitä tai hävetä liikkua nyt jo isompien lasten kanssa), mutta vielä on tehtävää.

Suomessa vallitsee omituinen kulttuuri, jossa osa ihmisistä on oikeasti siltä mieltä, etteivät lapset kuulu ravintoloihin. Jotkut ovat sen verran hölliä, että sallivat lapsiperheiden käyvän päiväsaikaan jossain ketjumestoissa – kunhan mieluiten pysyttelevät omana laumanaan siellä leikkipaikan tuntumassa.

Mikä ero meren toiselle laidalle, jossa ravintolaan astuessasi vastassa on iloinen puheensorina, pöydät täynnä seurustelevia perheitä ja parhaimmassa tapauksessa tarjoilija nappaa ensitöikseen vauvasi syliinsä, jotta itse pääset tutkimaan rauhassa ruokalistaa. Kukaan ei katso pahalla vaikka kello lähenesi nukkuma-aikaa ja rennossa ympäristössä myös lapset tuntuvat käyttäytyvän paremmin.

Etenkin tuoreille vanhemmille lapsen kanssa ravintolaan, ihan vain päiväsaikaan, meneminen on usein aika suuri kynnys. Suurin osa siitä pelosta ja epävarmuudesta johtuu ajatuksesta, että miten muut ihmiset suhtautuvat. Mitä jos lapsi ääntelee, kaataa vahingossa jotain tai pahimmassa tapauksessa kiukuttelee tai itkee? Apua jos lapsesta lähtee ravintolassa ääntä!

Lasten kanssa sitä on muutenkin todella herkillä ja syyllistää jo ihan itse itseään tarpeeksi. Ei siihen tarvitse enää muita tuomitsemaan. Itse olen kokenut pikkulapsielämässä todella rankaksi ainakin sen sosiaalisen ummion, johon yhtäkkiä päätyy lapsen saadessaan. On vain helpompi jäädä kotiin, vaikka kaikille tekisi todella hyvää päästä ihmisten ilmoille.

Me olemme meidän Espanjan-reisuamme lukuunottamatta, käyneet todella vähän missään vauvan kanssa (saatika sitten kahdestaan). Olikin ihana kun mieheni ehdotti, että menisimme tässä yksi arki-ilta hänen kaverinsa intiimille pienelle sisäpihakeikalle tuttuun, rentoon ravintolaan.

Saapuessamme ravintolaan, paikalla oli vain kourallinen ihmisiä muutamassa pöydässä – pääosin tuttaviamme. Meno oli rentoa ja rauhallista, ihmiset söivät tai nautiskelivat kesäisiä drinkkejään keskenään jutellen. Levyjä soittamassa ollut kaverimme tuli heti moikkaamaan ja ihastelemaan uutta vauvaa.

Kuitenkin varmuudeksi, ihan vain ettemme olisi kenenkään tiellä tai häiritsisi liikaa, otimme pöydän terassin reunasta, nurkasta joka sijaitsi kiinni olevan baaritiskin päässä.

Ruokamme tulivat, keikka alkoi ja tapahtui juuri se ikävä juttu mitä eniten olimme etukäteen pelänneet – vauva ei halunnut istua rattaissa samalla kun me söimme. Hän alkoi venkoilemaan ja protestoimaan pienellä kitinällä haluavansa pois (tai oikeastaan ruokamme), joten mies otti vauvan syliinsä ja meni sisälle toisten kavereidensa luokse, jotta minä ja kaikki muut saisimme syödä rauhassa ja kuunnella keikkaa.

Terassi alkoi pikkuhiljaa tulla täydemmäksi ja samassa aiemmin suljettu ollut baaritiski myös ulkona avattiin. Söin rauhassa itsekseni, kun yhtäkkiä huomasin yhden tarjoilijoista tulevan minua kohti kovaa vauhtia ämpäri kädessään. Nostamatta katsettakaan minuun, hän raivasi itselleen tien pöytämme ja sen vieressä olevien rattaiden ohi potkimalla rattaat sivuun, ruokapöytäämme vasten.

Toisessa kädessäni veitsi, toisessa haarukka ja suu täynnä ruokaa en ehtinyt reagoimaan tilanteeseen mitenkään. Tuntui, että kaikki terassilla kääntyvät katsomaan minuun. Kävi juuri se mitä en olisi halunnut käyvän, aiheuttaa hämminkiä tai häiriötä sen vuoksi, että olen tullut ravintolaan lapsen kanssa.

Tunsin kasvojeni helahtaneen aivan punaisiksi, siirsin hieman pöytää että vaunuja, jotta ohitsemme mahtuisi varmasti kulkemaan kunnolla ja jatkoin syömistä tärisevin käsin.

Hetken kuluttua tilanne kuitenkin toistui. Tarjoilija mahtui tällä kertaa kävelemään aivan hyvin pöytämme ohi, mutta potkaisi silti tahalleen ohi menessään vaunuja, niin että kiikkerä terassinpöytä hailahti, lennättäen ruokaa ja juomaa pitkin pöytää.

Ja taas koko terassi kääntyi katsomaan. Istuin vaan siinä nolona, hämmentyneenä ja vihaisena. Minulta harvoin menee ruokahalu, mutta nyt tuntui etten voisi syödä enää yhtäkään suupalaa saatika juoda viiniäni loppuun. Miten joku henkilökuntaan kuuluva ihminen voi toimia noin?

Jätin kaikki tavarat siihen ja menin sisälle. Itkua pidätellen kerroin miehelleni ja sattumalta juuri hänen kanssaan jutelleelle yhdelle paikan omistajalle tapahtuneesta. Mieheni kävi hakemassa rattaat ja muut tavaramme sisälle.

Keikka oli edelleen käynnissä kun rupesimme heti tekemään lähtöä. Yksi toinen henkilökuntaan kuuluvasta, mutta ilmeisesti sillä hetkellä vapaalla olevasta työntekijästä tuli pahoittelemaan tilannetta omasta puolestaan. Samoin yksi toinen tuttu jätti keikan kesken ja tuli kysymään, että olihan minulla kaikki ok. Sen verran ikävältä tilanne oli näyttänyt muidenkin mielestä.

Ravintola oli sisältä aivan tyhjä, kaikkien ollessa sisäpihan terassilla kuuntelemassa keikkaa. Jäin odottamaan ulko-ovelle miestäni, kun samainen tarjoilija käveli ohitseni. Kysyin häneltä todella ystävälliseen ja asialliseen sävyyn, etteikö vastaavanlainen tilanne olisi voinut mennä paljon mukavammin meille molemmille, jos hän vain olisi pyytänyt minua siirtäämän vaunut pois hänen tieltään. En edes saanut juttuani loppuun, kun hän ylimielesesti käänsi minulle selkänsä sanoen, ettei häntä kiinnosta muiden ihmisten tarpeet, hän tekee kaiken vain niin mikä on paras hänelle itselleen.

Onneksi tässä tapauksessa kyse oli vain yhden tarjoilijan toiminnasta, eikä se ole missään nimessä kyseisen ravintolan linjauksen tai arvojen mukaista. Tarjoilija on mitä ilmeisemmin ihan vaan mulkku, oli kyse sitten aikuisista tai lapsista. Ehkä hän olisi samalla tavalla potkaissut edessä seissyttä aikuista asiakastakin, ken tietää. Mutta ei tuo kerta ainakaan helpottanut sitä jännitystä mennä lapsen kanssa uudestaan ravintolaan, päinvastoin. Mikä on ihan tosi suuri harmi!

Siitäkin huolimatta ettei ruokailutilanteemme onnistunut haluamallamme tavalla, oli meillä kaikilla ollut oikein mukavaa ennen tätä välikohtausta. Näimme kavereita joita emme enää muuten oikein tule näkeneeksi erilaisten elämäntilanteiden vuoksi ja heistä puolestaan oli ihana vihdoin tavata lapsemme. Tällaiset tilanteet ovat ääärimmäisen tärkeitä kun muuten vauvavuotena (ja usein sen jälkeenkin) tulee homehduttua lähinnä vain kotona.

Niin aikuisilla, lapsilla kun kokonaisilla perheillä on oikeus käydä kodin ulkopuolella, myös kuulua ja näkyä siinä missä pelkästään aikuisista koostuvilla seurueillakin. Toistan uudelleen jo aiemmissa postauksissani kirjoittamia tekstejä, mutta tämä on tärkeää!

Siinä missä aikuisellakin, lapsellakin on oikeus saada elämyksiä, kokemuksia, nähdä ja tutustua uusin paikkoihin ja asioihin. Samalla myös vanhemmalla on oikeus viettää aikaa ja tehdä asioita perheensä kanssa. Kuten vaikka käydä ravintolassa syömässä jos he niin haluavat.

Lapset kuuluvat ravintoloihin, julkisille paikoille ja kulkuvälinesiin, kauppaan, museoon… ihan siinä missä aikuisetkin. Ravintoloissa lapsia pitäisi arvostaa enemmän asiakkaina, ei pelkästään asiakkaan mukana tulevan ylimääräisenä vaivana.

Lapset oppivat tekemällä, kokemalla ja esimerkkiä seuraamalla – myös ravintolakultuurin ja etiketin. Suodaan me tämä heille, se on oikeastaan velvollisuutemme. Sanomattakin selvää, että pidetään tässäkin asiassa maalaisjärki mukana, eikä mennä täysin sopimattomiin paikkoihin tai aikoihin lasten kanssa.

Muutenkin minusta on tärkeää näyttää jälkipolvillemme mallia uudenlaisesta, vastuullisemmasta kuluttamisesta, jossa raha käytetään palveluihin, laadukkaseen ruokaan ja elämyksiin – eikä tavaraan.

Tästä postauksesta tuli kamalan pitkä ja silti voisin puhua tästä aiheesta vielä vaikka mitä. Sen kuitenkin haluan nyt ainakin vielä sanoa, tai enemminkin rohkaista teitä kaikkia perheellisiä ihmisiä käymään enemmän kahviloissa, ravintoloissa ja missä vain julkisissa paikoissa.

Tehdään lapset näkyviksi ja vaaditaan myös heille arvostusta ja oikeutta, oli kyse sitten erikoisesta ja hienosta ympäristöstä, kauppareissusta tai bussimatkasta. Ei itse pelätä, hävetä tai jännitetä liikaa näitä tilanteita.

Minkälaisiin ikäviin ravintolakokemuksiin te olette joskus törmänneet lasten kanssa? Entäs hyviin, niitäkin olisi kiva kuulla! Noissa postauksen alussa olevien vanhempien juttujen kommenttiosioissa on muuten tosi hyvää keskustelua myös aiheesta, jos kiinnostaa käydä lukemassa. Aivan relevantteja juttuja, vaikka itse postauksista on jo monta vuotta aikaa.

Koneelta tuli vastaan nämä kuvat aivan ihanasta Chocolat de Pierre ravintolasta, josta lupasin edellisen Tartto-postauksen yhteydessä aiemmin kertoa vielä lisää. Joten tässä tulee!

Olimme tosiaan jokunen viikko sitten tutustumassa Viron Tarttoon jossa tämä ihana ravintola sijaitsi. Illallispaikka oltiin varattu meille etukäteen Tartton matkailunedistämiskekusken kautta, joten meillä ei ollut minkäänlaista tietoa tai ennakko-odotuksia siitä etukäteen. Ja vaikka olisikin ollut, olisi ne varmasti ylittyneet.

Ravintola ei nyt sinänsä ollut niiiiin ihmeellinen (aika ihmeellinen silti), mutta kaikki pienetkin asiat olivat jotenkin ihan täydellisesti, mikä teki paikasta hyvin erityisen. Aloitetaan vaikka sisustuksesta, joka oli tosi uniikki. Pieniä yksityiskohtia myöten mietitty, antiikkiesineitä, erilaisia tyynyjä, tupsuja, erilaisia valaisimia, kultaa sekoitettuna itämaishenkisyyteen. Ja kun sanonoin että kaikki asiat olivat ihan täydellisesti, tarkoitan että täydellisen ihanasti sekamelskassa keskenään – mutta kuitenkin jotenkin hienostuneesti.

Vaikka ravintola oli ”hieno” oli tunnelma ihanan rento, eikä lastenkaan kanssa siellä ollo tuntunut siltä että meidän olisi kannattanut mielummin olla jossain Rossossa. Ravintola oli selkeästi suosittu ja kokoajan ilmassa oli iloinen puheensorina. Me viihdyimme ikkunaöydässämme loppujenlopuksi neljä tuntia, ja saimme kyllä nauttia kiireettömästä kolmen neljän ruokalajin illalistamme rauhassa kun lapset rehellisesti naulittiin tuoleihinsa iponen ja pädin voimin.

Sanomattakin selvää että ruoka oli todella hyvää. Lista oli monipuolinen, maistelimme muunmuassa erilaisia tapaksia, karitsan kylkeä, lohta, uunipastaa, viikinkisalaattia sekä herkullisia pirtelöitä ja jäätelöannoksia. Ja kuten aiemmin kerroin, Tartton hintataso vaikkapa Helsinkiin verrattuna on todella edullinen, voisi sanoa että jopa noin puolet niistä hinnoista mihin itse olen tottunut.

Tartto yllätti ystävälliyydellään. Aiemmin vain Tallinnassa vierailleena osasin vähän odottaa hieman töksähtelevää palvelua, mutta tässä kaupungissa kaikki olikin toisin. Kaikkialla saatiin ihan yli-iloista ja ihanaa palvelua, eikä tämäkän ravintola ollut poikkeus.

Samainen ravintola sijaitsee myös Tallinnassa ja molempien ravintoloiden erikoisuus on sen yhteydessä toimiva suklaapuoti ja kahvila. Suklaapuodissa valmistetaan käsin yli 50 erilaista tryffeliä, jotka ovat toinen toistaan kauniimpia ja maukkaampia. Suklaiden lisäksi käsin valmistetaan kauniit vaneriset rasiat, joihin voi vaikka tilata lahjansaajan nimen. Olin totaalisen häkeltynyt ja otettu kun minulle tuotiin ruokailun lopuksi oma rasia kotiinviemisiksi.

Jos siis tienne vie Tarttoon niin menkää ehdottomasti käymään täällä, ravintola sijaitsee hyvllä paikalla Rattihuoneen aukiolla. Seuraavalla Tallinnan reissulla aion myös ehdottomasti käydä hakemassa lisää suklaata.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.