Näissä kuvissa olen raskauslaskurin mukaan ollut 222 päivää raskaana. Koska päivät sujahtavat kokoajan entistä huimpempaa vauhtia eteenpäin, on päiviä on karttunut tuosta jo taas rutkasti lisää. En ole ihan varma, missä vaiheessa voi alkaa sanoa olevansa viimeisillään raskaana, mutta varmaan joskus näillä main?

On edelleen vaikea käytännössä ymmärtää sitä, että ensi kuussa meillä on vauva. Minusta tulee äiti neljännelle lapselleni. Olen paljon miettinyt aikaa vastasyntyneen kanssa, mutta vähitellen alan ymmärtämään, että se on vasta ihan pieni osa tulevasta. Meidän kaikkien elämä muuttuu ja mullistuu.

Ennen raskaaksi tuloa olin miettinyt, että jos vielä joskus saan vauvan, otan siitä ajasta kaiken irti ihan täysillä. Nautin, käyn raskausjan hiernnoissa, urheilen, valmistaudun perinpohjaisesti synnytykseen, teen kasapäin raskaussisältöä someen ja otatatan itsestäni ja vastasta paljon ihania kuvia muistoksi. Harmittaa jo valmiiksi, miten vähän niitä kuvia onkaan.

Synnytystä odotan edelleen ihan luottavaisin mielin. Aiempi innostus ja odotus on tosin muuttunut osittain vähän haikeudeksikin. Synnytys tai kipu ei pelota, toivon toki että kaikki menee hyvin. Kehoni on tehnyt tämän ennenkin, kaksi viimeisintä alatiesynnytystäni menivät saman kaavan mukaan ja uskallan luottaa, että niin menee tämäkin.

Viimeinen vuosi on ollut itselleni ja perheelleni raskas ja täynnä toinen toisena jälkeen tulevia haasteita ja surua. Tästä raskaudesta pääsin nauttimaan ja iloitsemaan kunnolla vasta puolen välin jälkeen. Ehkä myös siksi tuntuu, että tämä aika raskaana on mennyt hurjaa vauhtia. Kaikesta pahoinvoinnista, kolotuksista ja kivuista sekä muista epämiellyttävistä raskausoireista huolimatta on ollut ihanaa olla raskaana.

Rakastan kasvavaa vatsaa, rakastan tuntea ja nähdä vauvan liikkeet. Ja se sellainen huolenpito on huomiointi, jota raskaana ollessa saa, on minusta liikuttavaa. Tunnen itseni raskaana vain ihanaksi, eikä sillä ole itselleni väliä kuinka isoksi tai kömpelöksi kasvan.  Sekin on vain herttaista. On myös ihana ajatus, että nuorimmaisinkin tulee varmasti muistamaan välähdyksiä tältä ajalta, kun pikkusisarus oli vatsassani.

Neljä lasta tuntui aluksi ajatuksena välillä paljolta, mutta toisaalta, ei sitten kuitenkaan. Ei ainakaan yhtään liialta, etenkään enää. Joitain käytännön haasteita ehkä joskus tulee, kun emme vaikka mahdu enää yhdessä tavalliseen autoon, mutta sellaista on mielestäni turha murehtia etukäteen. Ratkaistaan ne tilanteet sitten kun ja jos ne tulevat vastaan. Eihän minulla ole edes ajokorttia (vaikka kovat oli suunnitelmat kyllä sellainenKIN raskausaikana hankkia).

Viimeiset raskausviikot menevät uutta kotia kuntoon laittaessa. Suuret suunnitelmat oli muunmuassa myös leipoa ja tehdä ruokaa pakkanen täyteen. Hahaha! Mutta koska meillä on muuton jäljiltä vielä vaikka ja mitä tekemättä ja kaikki vauvan tavarahankinnat ja järjestelyt tekemättä, niin laitan energiani nyt niihin. Viimeiset viikot olisi ihana myös vain olla. Rytmittää päivät uimahallissa käymiseen ja ottaa tosi chillisti. Chillisti yritän tosin nytkin jo ottaa, mutta se ei ole hyvä näiden kotijuttujen aikaansaamisen kannalta.

Hartain toiveeni on, että kaikki menisi nyt smoothisti loppua kohden, omassa elämässä ei sattuisi enää mitään uutta ja jännittävää ja että vauva syntyisi mahdollisimman lähellä laskettua aikaa, ei siis kauheasti ennen. Niin ja että saisin vielä jossain välissä niitä ihania raskauskuvia muistoksi.

Aloin odottamaan esikoistani ollessani 22-vuotias, eli yhdeksän vuotta sitten. Aika hassua muuten, jos tuleva vauva noudattaa samaa kaavaa kun edelliset ja syntyy suht lähellä laskettua-aikaa, tulee kaikilla lapsillani olemaan synttärit aikalailla tasan kuukauden välein. Elokuussa, syyskuussa ja lokakuussa.

Yhdeksän vuotta sitten olin täysin valmis äidiksi. Vauvakuume ja kaipuu omasta lapsesta tuntui välillä fyysisenä kipuna rinnassa. Olin aina ajatellut että haluan perustaa perheen nuorena ja minusta vähän reilu kaksikymppinen olisi täysin hyvä ikä.

Kaikkiin raskauksiin liittyy erilaisia ajatuksia ja tunteita. Vaikka lapsi olisi kuinka haluttu, myös negatiivisia tai epävarmat tunteet ovat täysin normaaleita. Mitä nyt muistan siitä yhdeksän vuoden takaisesta, niin myös ajatukset ovat osittain nyt aika erilaisiakin. Toki myös homma muuttuu vähän tutummaksi, mitä enemmän tätä tekee, eikä samoista asioista tule enää murhehdittua, mutta joka kerta sitä on jotain mielenpäällä.

Silloin kaksikymppisenä raskaanaollessa sitä tuli mietittyä sellaisia asioita kuten, miten sitä vauvaa käsitellään, miten me osataan, miten meillä riittää rahat ja tuleeko meistä tarpeeksi hyviä vanhempia. Sain myös todella paljon paheksuvia katseita, minut tuomittiin pelkän naaman perusteella teiniäidiksi, joka on tullut vahingossa raskaaksi eikä tuskin osaisi huolehtia lapsestaan nuoren ikänsä vuoksi.

Ensimmäisessä raskaudessa tuli myös pelättyä paljon, sillä kaikki olivat ihan uutta. Kävin useasti vatsakipujen, verenvuodon ja vähän likkuuvan vauvan vuoksi lääkärissä, kun nyt taas tiedän että kokemani kipu on normaalia kohdun kasvukipua, niukka tiputteluvuoto alussa ihan vaaratonta ja että vauvaankin saa actionia lasillisella mehua. Tiedän paremmin asioita, olen itsevarmempi ja osaan kuunnella kehoani paremmin. Kaikkea ei tarvitse enää kysyä neuvolasta tai mennä täysin niiden ohjeiden mukaan.

Nyt kolmekymppisenä olo on kaikinpuolin ja kaiken suhteen varmempi. Enää en huolehdi siitä miten vauvaa hoidetaan, osaanko minä tai miten meillä riittävät rahat. Sen sijaan pelkään oman ajan katoamista ja oikeastaan koko sen elämäntyylin, johon olen tottunut, loppumista. Minua jännittää se, jos jotekin kadototan tai unohdan itseni ja uppoudun liiaksi vauvakuplaan ja muutun joksikin muuksi kun en saa tarpeeksi aikaa itselleni.

Kaksikymppisenä en pelännyt mitään tällaista, sillä ”tiesin” ettei lapsen saaminen tulisi muuttamaan minua. Hengailin kavereiden kanssa ihan niinkuin ennenkin, olin mukana illanistujaisissa, jopa useamman kerran mukana baarissa. Nyt minua ei saisi pakottamallakaan minnekään iltarientoihin. Pelkkä ratikassa matkustaminen perjantai-alkuillasta on minulle ihan liikaa. Haluan vain äkkiä kotiin jotta saan vedettyä villasukat jalkaan ja mennä ajoissa nukkumaan.

Myös vauvan kanssa oli silloin kova tarve todistella itselleen, että elämä jatkuu ihan ennallaan ja olla lähes kokoajan jossain menossa tai tuntea syyllisyytä siitä, jos ei ollut. Nyt taas ymmärrän että tottakai se vauvan tulo muuttaa normaalia ja on ihan ok jäädä välillä kotiin haahuilemaan koko päiväksi yökkärissä. On toki kiva jatkaa sosiaalista elämää ja käydä silloin tällöin kaverin kanssa vaikka kahvilla tai kävelyllä, mutta joka päivä ei tarvitse olla menossa.

Nuorempana en osannut edes kuvitella minkälaista se ensimmäisten vuosien univaje ja väsymys voisikaan olla. Nyt kolmekymppisenä nukun jo valmiiksi huonosti ja odotan kauhulla sitä miten väsyneitä me molemmat tulemme olemaan. Nuorena sitä jaksoi paljon paremmin. Muutenkin tuntuu että jo nyt selkä prakaa eikä virtsarakko kestä mitään, joten fyysisestikin silloin aiemmin oli helpompaa.

Nyt vähän kokeneempana tiedän sen ettei moneenkaan asiaan voi vaikuttaa etukäteen ja kaikki menevät sitten omalla painollaan. Kuten vaikkapa synnytys, imetyksen onnistuminen tai vauvan luonne ovat sellaisia asioita. En usko että siihen varmuuteen liittyy kuitenkaan ikä. Jos nyt saisin ensimmäisen lapseni olisin varmaan ihan hysteerinen, vielä enemmän kun sillon parikymmpisenä. Lasten saaminen on opettanut minut olemaan stressaamatta turhaan asioista.

On itseasiassa tosi ihanaa saada lapsi kaikella tällä kokemuksella. Koska ikäero vanhempiin lapsiin on niin suuri, ja he ovat paljon myös koulussa, kavereillaan sekä tietysti joka toinen viikko isällään, on tämä melkein kun saisi esikoisensa. Mutta ilman sitä tuoreen vanhemman epävarmuutta.

Kaiken kaikkiaan olen tosi iloinen että itse päädyin saamaan esikoiseni jo niin nuorena ja toisenkin siitä heti parin vuoden perään. En ollut silloin vielä niin tottunut mihinkään tietynlaiseen elämään tai elintasoon, eikä minusta myöskään tuntunut että olisin menettänyt mitään – päinvastoin.

En nyt toki vieläkään ole mikään kovin vanha, vaan ihan normaalin ensisynnyttäjän ikäinen. Kaveripiirissäni ei edelleenkään ole kuin muutama muu melko tuore vanhempi, vaikka saman ikäisiä ovatkin. En itse tekisi missään nimessä mitään toisin ja niinhän se onkin, että jokainen ikä on varmasti hyvä tulla vanhemmaksi. Jokaiseen ikään liittyy silti varmasti kysymyksiä ja muuta pohdintaa tai pelkoja.

On kuitenkin hauska huomata miten erilaista on olla raskaana lähes kymmenen vuoden erolla. Onko siellä muita samassa tilanteessa olevia, että äitiyttä on kestänyt jo pidempään ja tällaisia eroavaisuuksia on huomattavissa eri raskauksien välillä?

pssst. Jos et vielä huomannut, blogini on ehdolla Inspiration Blog Awardseissa Arjen Sankari-kategoriassa, saa käydä äänestämässä! 🙂