RASKAUSDIABETES

29/07/2018

Perjantaina neuvolassa sain vasta raskausviikolla 37+1 kuulla sairastavani raskausdiabetesta. Koko alkuraskauden minulle on sekä neuvolassa että lääkärärissä sanottu, ettei tässä kolmannessa raskaudessa minun täydy mennä sokerirasitustestiin. Sillä raskausdiabetestä ei ole aiemmissakaan raskauksissa ollut, olisi hyvin epätodennäköistä että sitä olisi nytkään. Lisäksi hyperemeesipotilaita ei sinne myöskään mielellään laiteta, sillä testit epäonnistuvat yleisesti oksentamiseen.

Kuitenkin tuossa toukokuussa, juuri ennen Espanjan reissuamme, neuvolan terkka päättikin, että minun olisi sittenkin hyvä mennä testiin. Kuitenkaan aikoja testiin ei ollut kun vasta palattuamme matkalta, tällöin olin jo raskausviikolla 32.

Rasituskoe meni hyvin ja selvisin kun selvisinkin siitä oksentamatta. Jäin ohjeen mukaisesti odottelemaan mahdollista yhteydenottoa ja kävin vielä omakannastakin katsomassa tuloksia heti seuraavana päivänä, mutta niitä ei siellä vielä silloin ollut. Koska kukaan neuvolasta ei ottanut yhteyttä, pystyin olettamaan että tulokset olivat hyvät tälläkin kertaa.

Elelin siis viime perjantaihin saakka tyytyväisesti kuvitellen että kaikki on kunnossa, kunnes ajattelin vielä tällä neuvolakäynnillä varmistaa asian. Ja kaiveltuaan tuloksiani kävikin ilmi että yksi arvoista, ensimmäinen paastoarvo, oli yhden pykälän koholla ja tästä pamahti samantien raskausdiabetesdiagnoosi. Kaksi viikkoa ennen laskettua-aikaa. Terveydenhoitaja pahoitteli kovasti ettei kukaan ollut ollut yhteydessä tuloksista, hänkin oli siellä sijaisena ja ilmeisesti kesälomien takia tässä oli käynyt joku virhe.

Minä toki huolestuin heti ensimmäisenä siitä, että vauva olisi ns. sokerivauva, eli hyvin isokokonen. En missään vaiheessa raskautta ole saanut minkäänlaista paino-arviota, lääkärineuvolassa ylilääkäri ei ultratessa edes osannut sanoa miten päin vauva on, koosta nyt puhumattakaan. Sf-mitta, eli kohdun korkeuskin minulta mitattiin tällä käynnillä jostain syystä vasta ensimmäistä kertaa. Se oli keski -ja yläkäyrän välissä.

Sain ohjeet sokereiden kotimittaukseen sekä syömiseen. Ohjeet ruokailun suhteen olivatkin sitten melko höllät. En nyt muutenkaan puputa juurikaan sokeriherkkuja vaan herkuttelen enimmäkseen smoothieilla tai täysmehuilla. Onneksi appelsiinimehunkin juontia olen ihan tarkoituksella vähentänyt jo aiemmin. Kuulemma myöskään satunnaista, kerran viikossa tapahtuvista sokeriherkuista ei ole haittaa. Muuten me syödäänkin monipuolisesti ja paljon kasviksia, joten ehkä alkuhuoleni siitä, että olen omilla syömisilläni kasvattanut liikaa vauvaa olikin aivan turha. Lisäksi mitä myöhemmin ymmärsin, niin raskausdiabetes ei automaattisesti myöskään tarkoita isoa vauvaa vaikka sokeria ja hiilareita olisikin syönyt, kuten olin luullut.

Pyynnöistä huolimatta en pääse mihinkään tarkistamaan vauvan kokoa, raskauttani ei seurata mitenkään yhtään tiiviimmin, vaan seuraava neuvolakäyntikin on vasta kolme päivää ennen laskettua aikaa. Täytyy sanoa että luottoni neuvolaamme ei tällä hetkellä ole mitenkään kovin korkea.

Nyt olen perjantai-aamusta saakka mittaillut vereni sokeriarvoja ahkerasti. Yksikään arvo ei ole onneksi ylittynyt ja niiden mukaan kaikki on kunnossa. Itseasiassa Suomessa nuo arvot ovat yleisesti paljon tiukempia. Eli jos esimerkiksi asuisin Ruotsissa, niin tuloksillani olisin saanut vielä ihan puhtaat paperit. On toki hyvä että äidin ja vauvan vointia seurataan, vaikka omalla kohdallani tästä kaikesta jäi vähän outo fiilis.

Nyt kun olen vähän lueskellut enemmän aiheesta huolenikin on hälventynyt. On kuulemma hyvin yleistä että raskausdiabetes tulee loppurakaudessa, kun keho alkaa käymään niin kovilla. Etenkin kun omalla kohdallani kyse oli vielä niin pienestä ylityksestä, mikä mitä ilmeisemmin johtui siitä, että olin vain syönyt mittausta edeltävänä iltana liian vähän.

Raskausdiabetekseen tulee toki suhtautua vakavasti, mutta itseään siitä on turha syytellä, sillä se voi puhjeta kenelle tahansa ikään, ruokailutottumuksiin ja painoon katsomatta. Toki monet asiat vielä altistavat sille, mutta yleisesti sille ei vain voi mitään. Ihan vain ruokavaliolla ja liikunnalla hoidettava raskausdiabetes ei onneksi paljoa vaadi, mutta varmasti siihen lääkehoitoonkin tottuu. Onneksi raskausdiabetes kestää nimensä veroisesti vain sen raskauden ajan.

Ensimmäisessä raskaudessa olisin varmaan ollut todella huonona tästä, itkenyt ja syyttänyt itseäni. Nyt kun Oskukin oli sitä mieltä, että olen syönyt raskausajan pääosin terveellisesti ja herkutellut yllättävän vähän, niin pystyn ottamaan tämän diagnoosin vastaan olankohautuksella. Tuntuu oikeastaan jopa hassulta sanoa että minulla olisi raskaudiabetes, kun ainoastaan se yksi luku on ollut yhden yksikön liian korkea ja kaikki muut sen jälkeen alle viitearvojen. Mutta tulipa sitten tällainenkin jännitysmomentti vielä tähän loppuun!

Muita kohtalontovereita joilla on todettu radi vasta myöhäisillä viikoilla? Minkä kokoisia vauvoja teille syntyi ja olivatko vauvan sokerit syntymän jälkeen millaisia? Onko joku muuten päässyt Helsingissä potilashotelliin radi-tuomiosta huolimatta?


HELLE JA RASKAUS – 10 VINKKIÄ HELPOTUKSEEN

20/07/2018

Terveisiä sateisesta Hangosta! Kuuma täällä on silti!

Jos joku olisi vielä vaikka kuukausi sitten sanonut minulle, että tulen viettämään mielummin kauniit kesäpäivät sisällä verhot kiinni ja kylmäkallet kainaloissa, kun rannalla helteistä nauttien, olisin varmaan nauranut hänelle päin naamaa. Olen aina raskastanut kesää, kuumuutta ja aurinkoa. Olen ollut se tyyppi joka lähtee kesäisin aamulla ulos ja palaa vasta kun viimeiset auringonsäteet ovat laskeneet.

Koko kevään ja alkukesän niin tutut kun tuntemattomat ihmiset ovat päivitelleet minulle sitä, että miten raukka olen kun joudun kärsimään kesäkuumalla viimeisillään raskaana ollessani. Valehtelematta jokaikinen ihminen joka on kysynyt laskettua aikaani on kauhistellut sitä, miten tulen kestämään. Ja täytyy sanoa, että jossain vaiheessa aloin itse olla aika näreissäni niistä, toki vain hyvää tarkottavista kommenteista. Mutta minähän rakstan kesää ja kuumuutta, ei tässä tulisi mitään ongelmaa.

Paitsi sitten tuli. Noin reilu viikko sitten kunto romahti ihan päivissä. Toki ison vatsan ja selkäkipujen kanssa on ollut vaikeaa jo jonkin aikaa, mutta tämä oli jotain ihan toisenlaisenlaista. Jokainen ihan pieni askare, kuten vaikka hampaiden pesu, kuluttaa niin loppuun että sen jälkeen on pakko päästä lepäämään. Puhumattakaan vaikkapa kaupassa käynnistä.

En ole ikinä kokenut vastaavaa fyysistä väsymystä. Nyt ymmärrän todella paljon paremmin vaikkapa niitä helteistä kärisivä vanhuksia joita uutisissa kesäisin varoitellaan kuumuudesta. Vielä kun sinilevä valtasi rannat, on ollut vaikea keksiä tekemistä jossa ei paahtuisi aivan läkähdyksiin. Monena päivänä olenkin jäänyt ihan vain kotiin. Onhan sielläkin todella kuuma, mutta kotona pääsee myös kylmään suihkuun sekä kylmäkalleilla viilennettyyn sänkyyn päikkäreille.

Nyt raskauden viimeisinä viikkoina olisi kiva saada koti valmiiksi vauvalle ja kaikki tavarat hankittua ja paikoilleen. Jäin ihan vain tätä varten kotiin yksin muutamaksi päiväksi kun muut lähtivät mökille. No mitä sain aikaan? Kaksi koneellista pestyjä vauvan vaatteita. Jouduin jopa ripustamaan ne kuivumaan niin, että istuin kuivaustelineen vieressä tuolilla niitä laittamassa kun en vain jaksanut edes seisoa sen aikaa. Siellä ne edelleen roikkuvat narulla.

On todella turhauttavaa voida näin huonosti. Jos voisin, vetäytyisin vain jonnekin pimeään rauhalliseen ja viileään nurkkaan yksinäni koko loppuraskaudeksi. Ja vaikka synnytys helpottaisikin oloa, samaan aikaan toivon ettei vauva ihan vielä syntyisi, sillä kotona olisi vielä niin paljon kaikkea tekemistä. Lapsillekin pitäisi keksiä kaikkea kivaa kesälomapuuhaa.

Samalla tuntuu niin tyhmältä valittaa. Kerrankin meillä on ollut mahtava kesä ja kelit. Ja onneksi olen tähän saakka myös itse pystynyt nauttimaan niistä. Nyt vain alkaa usko loppua. Mutta silloin auttaa kun vähän purkautuu, ehkä tirauttaa muutaman turhautumisen kyyneleen, ottaa palan rapaperipiirakkaa ja sitten kestää taas yhden hikisen päivän yli.

HELLE JA RASKAUS – NÄIN HELPOTAT OLOA:

– Pidä verhot kiinni jotta saat asunnon viilennettyä. Jos ulkona on kuumempi kun sisällä, etkä saa aikaan läpivetoa kannattaa myös ikkunat sulkea, sillä lämmin ilma tulee sisälle
– Hanki tuuletin ja tuuleta asunnon kylmältä puolelta tai laita kulhollinen jääpaloja tuulettimen taakse
– Juo paljon. Syö mahdollisimman paljon myös nesteistä sisäktäviä ruokia, kuten salaatteja joissa on vesimelonia ja kurkkua tai tee itse mehujäitä
– Jos mahdollista käy ulkona vain aamulla ja illalla kun on viileämpää
– Pukeudu kevyesti luonnonmateriaaleihin tai älä pukeudu ollenkaan
– Uida voi niin kauan kun sikiökalvo ei ole rikkoutunut, mutta ei sinileväisessä vedessä
– Käy kylmässä suihkussa, vaikka monta kertaa päivässä. Kastele hiukset ja viilennä itseäsi märillä pyyhkeillä
– Jäädytä petivaatteet pakkasessa ennen nukkumaanmenoa. Myös kylmäkalle tyynyliinan sisällä helpottaa oloa
– Jalkojen turvotusta voit yrittää helpottaa kylmillä jalkakylvyillä, juomalla paljon sekä nostamalla jalat ylös. Myös tukisukista voi olla apua, mutta helteellä niiden käyttö voi tuntua epämukavalta
– Älä pode huonoa-omaatuntoa siitä ettet ole ulkona nauttimassa auringosta tai saa asioita tehdyksi. Teet kokoajan todella suurta työtä – kasvatat sisälläsi uutta elämää


SYNNYTYSLENKKARIT JA MIETTEITÄ TULEVASTA

16/07/2018

Neljän lapsen äiti ja kaverini lanseerasi aikoinaan synnytyslenkkari-käsitteen. Jokaisesta synnytyksestä hän sai valitsemansa lenkarit lahjaksi mieheltään, ikäänkuin palkinnoksi tehdystä työstä. Tämä on tietysti ihan huumorimielessä totetettu juttu ja toki me molemmat olemme sitä mieltä, että paras palkinto on tietenkin se itse vauva, mutta antavathan puolisot toisilleen muutenkin vaikka häiden jälkeen huomenlahjoja (jota en taas itse henkilökohtaisesti ihan ymmärrä), joten miksei näinkin? Itse otin varaslähdön ja ostin itse itselleni ennakkoon jo ne lenkkarit, onpahan sekin asia sitten hoidettu.

Tuleva synnytys on nimittäin mielessä kokoajan enemmän ja enemmän. Koko raskausajan olen kuitenkin ollut todella luottavainen sen suhteen. En ole jännittänyt synnytystä yhtään, vaan oikeastaan odottanut sitä innolla. Kaiken pahoinvoinnin keskellä olen tiennyt että siihen minä ainakin pystyn! Ajattelen varmuuteni ja rauhallisuuteni synnytystä kohtaan jotuvan ehkä siitä, että minulla on takana jo kaksi hyvin erilaista, aika vaikeaakin, synnytystä.

Ensimmäinen synnytys oli suuniteltu sektio perätilan vuoksi. Tuolloin, ihan pian yhdeksän vuotta sitten, tuleva synnytys pelotti paljon ja lopulta minulle oli helpotus saada aika sektioon. Sektio oli kuitenkin itselleni paljon pelottavampi kokemus mitä olin osannut etukäteen ajatella. Epiduraalin laitto ei meinannut onnistua ja vaati muistaakseni viisi pistoa selkäytimeen. Tässä vaiheessa itkin jo aivan paniikkokohtauksen rajamailla. Myöskin itse leikkaus oli pelottava kokemus, vaikka varsinaista kipua siinä ei tuntunutkaan. Itkin myös koko muutamatuntisen heräämössä, koska minulla oli niin ikävä jo vauvan luokse.

Sain myös sektion yhteydessä käytettävistä lääkkeistä rajua pahoinvointia sekä ihan hirveän kutinan kasvojen ja kaulan alueelle. Koko ensimmäisen päivän vain oksensin, enkä voinut osallistua vauvan hoitoon millään tavalla. Sängystä pääsin vaivalla ylös seuraavana päivänä. Tämän jälkeen toipuminen onneksi käynnistyi melko nopeasti, vaikka ensimmäisen päivien alkuvaikeudet pilasivat ainakin osittain myöskin imetyksen onnistumisen.

Toinen synnytykseni oli normaali alatiesynnytys. Joka oli kylläkin aivan ennätyspitkä, se nimittäin kesti yli 100 tuntia! Säännöllisiä kovia supistuksia tuli monta päivää 10 minutin välein ja oksitosiinitipasta huolimatta vielä ponnistusvaiheessakin viiden minutin välein. Mikä on siis hyvin pitkä väli. Tästä syystä synnytys venyi ja ponnistusvaihekin kesti komeat puolitoista tuntia. Juuri ennen ponnistusvaihetta menin hieman paniikkiin kipujen sekä epiduraalin laiton vuoksi, mutta muuten pärjäsin mielestäni hienosti. Lapsivesi oli vihreää ja jouduin olla piuhuoissa kiinni koko synnytyssalissa olo ajan. Myös vauvan syke romahti ponnistuksen lopussa ja puhetta oli jo hätäsektiosta, mutta lopulta kaikki meni hyvin. Mitä nyt repesin kymmenen tikin verran, yksi isompi verisuoni katkesi, menetin muutaman litran verta ja sain verensiirron. Kaikesta huolimatta olin tämän synnytyksen jälkeen enemmän voimissani kuin koskaan. Tuntui että olisin voinut tehdä sen heti uudestaan.

Siksi olinkin hieman stressaantunut, kun kuukausi sitten varmistui että tämä kolmas vauva on perätilassa. Olin nimittäin kokoajan valmistaunut alatiesynnytykseen. Toisaalta perätilasynnytyksen mahdollisuus toki olisi myös, mutta se riippuu myös paljon lapsen asennosta. Mutta nyt ensimmäistä kertaa koko raskauden aikana aloin hermoilemaan tulevasta synnytyksestä. Tällä kertaa olisin kuitenkin valmis yrittämään alatie-perätilasynnytystä ennemmin kun sektiota. Ja sittenpähän olisi takana ainakin taas yksi ihan erilainen synnytys – koko värisuora.

Viime viikolla neuvolassa kuitenkin selvisi, että vauva on kääntynyt pää alaspäin, mutta pieni jännitys ei silti ole kaikonnut. Minusta nimittäin tuntuu että vauva heittää vatsassa edelleen kuperkeikkaa. Ensisynnyttäjillä vauva kun kiinnittyy monesti lähtöasemiinsa jo monta viikkoa ennen synnytystä, mutta uudelleensynnyttäjillä vauva laskeutuu yleensä vasta synnytyksen yhtydessä. Eli mitä tahansa voi vielä käydä, etenkin kun vauva oli neuvolaterkan mukaan pienehkö – eli hän mahtuu vielä pyörimään.

Pienestä jännityksestä huolimatta mieli on onneksi jo suht levollinen. Ymmärrän että kaikki menee omalla painollaan, enkä minä voi hirveästi vaikuttaa mihinkään. Toivon vain että pystyn pysymään synnytyksessä rauhallisena ja omalla rentoutumisellani edesauttaa helppoa synnytystä – tapahtuipa se sitten tavalla tai toisella.

Minkäänlaista synnytystoivelistaa en ole myöskään etukäteen tehnyt. Toivon kuitenkin että synnytys alkaisi luonnollisesti ja voisin olla kotona niin kauan se minusta tuntuu hyvältä. Kivunlievityksenä aluksi toimisi lämmin vesi ja kauratyynyt, mutta olen ihan valmis tukeutumaan lääkkeisiin (ilokaasu ja epiduraali) jos minusta siltä tuntuu. Olisi mukavaa jos tällä kertaa en olisi kahlittuna sänkyyn piuhojen vuoksi, mutta jos niin käy niin sekin on ok. En edes halua suunnitella synnytystä kovasti etukäteen, sillä sen kulkua on mahdoton ennustaa etukäteen.

Viime synnytyksen jälkeen pyysin päästä sairaalasta heti seuraavana päivänä kotiin. Kuitenkin tällä kertaa, jos saamme perhehuoneen tai pääsemme perhehotelliin, ei minua haittaa olla siellä myöskään vähän kauempaa. Ensimmäiset päivät haluan jokatapauksessa viettää ihan rauhassa vain kolmistaan. Sairaalaan saa tulla vierailulle ainoastaan sisarukset ja kotonakin haluan sitten vain olla ihan muutaman päivän ilman mitään hösellystä. Ymmärrän että sukulaiset ja kaverit tahtoisivat kaikki tulla heti katsomaan ihanaa uutta pikkuista, mutta nyt tahdon toimia näin. Minusta tuntuu tärkeältä että saamme rauhassa tustutua vauvaan ja sopeutua uuteen elämäntilanteeseen ennen kun taas tavallinen arki kaikkine hösellyksieen lasten ja töiden kanssa alkaa.

Kun laskettu aika lähestyy, alkaa sitä myös kuuntelemaan omaa kroppaansa entistä tarkemmin. Itselläni ei kuitenkaan ole ollut minkäälaisia merkkejä vielä lähestyvästä synnytyksestä. Jotain täysin kivuttomia harjoitussupistuksia silloin tällöin, mutta ei sen kummempia tuntemuksia. Viime synnytyksestä on kuitenkin sen verran aikaa, että olen löytänyt itseni muutamana iltana googleilemassa vinkkejä siitä missä vaiheessa supistuksia sitä kannattikaan olla yhteydessä ja lähteä sairaalaan. Neuvolassa synnytyksestä ei ole ollut sen kummemmin puhetta, eikä meille ole edes tarjottu mahdollisuutta mihinkään synnytysvalmennukseen.

Kaikenlaisia skenarioita synnytyksen kulusta pyörii myös mielessä. Ihan käytännön asioita, että millä mennään sairaalaan, mitäs jos lapsivesi menee jossain ulkona tai jos en saa Oskua heti kiinni. Koska asutaan suht lähellä sairaalaa, olen miettinyt myös vahingossa tapahtuvaa kotiin synnytystä jos lykätään sinne lähtöä liikaa. Mietin myös todella usein sitä hetkeä kun saan lapsemme ensimmäistä kertaa syliini. Sitä kun yhtäkkiä kaikki kipu katoaa ja koko maailma pysähtyy. Se on kyllä maailman paras palkinto.