MUN MAHA

18/04/2018

Vielä muutama viikko sitten olisin voinut kirjoittaa, ettei minua haittaa tai häiritse yhtään muiden ihmisten kommentointi vatsani koosta. Mutta viimeisten viikkojen aikana olen kuullut siitä niin paljon (ja niin ihmeellisiä) kommentteja, että pakko tästäkin asiasta on nyt vähän avautua.

Harva tuntuu ymmärtävän, että raskausvatsaa kommentoidessa kommentoidaan suoraan henkilön ulkonäköä. Siinä vaiheessa kun kommentointi muuttuu positiivisesta kauhisteluksi tai johonkin toiseen vertailemiseen, se ei ole enää ok. Minäkään en sano sinulle että, herranjestas – näytät ihan samalta kun minä viimeksi oksennustaudissa. Tai että, hiuksesi ovat yhtä ohuet kun kaverillani kun hän oli vakavasti sairaana. Miksi sitten olisi hyväksyttävää verrata vatsaani kaverisi vatsaan, joka oli juuri ennen synnytystä samankokoinen kun minulla nyt viidennellä kuulla?

Fun fact, vastassani on vauva, istukka ja lapsivettä – sen kuuluukin olla iso! Ja toinen hauska fakta, meistä jokainen on erilainen – myös raskaana ollessa. Suurin osa meistä tosiaan saa ison vatsan, toiset taas pienen, osa siltä väliltä. Jollain kohtu voi olla kallellaan eteenpäin, jollain taaksepäin. Usein, mitä enemmän raskauksia on takana, myös sitä paremmin vatsa näkyy. Jollain, kuten minulla, voi olla myös pientä vatsaa ihan ennestään – se ei katoa mihinkään raskauden myötä, vaan pysyy siinä kasvavan kohdun päällä.

Uskon että suurinta osaa näistä kauhistelevista kommenteista ei ole tarkoitettu pahalla, mutta viimeistään siinä vaiheessa kun vatsani kokoa päivitellään anonyymisti keskustelupalstoilla saakka alkaa homma oikeasti olla totaalisen väärin.

Monille raskaana oleva nainen pyöreän vatsansa kanssa on kaunis, mutta ainakin itse tunnen itseni kaikkien vaivojeni kanssa suurimmaksi osaksi kaikeksi muuksi kuin hehkeäksi. Vaikka mahastani kyllä tykkäänkin ja sitä ylpeänä kannan. Kuitenkin kiloja kertyy huimaa tahtia ja vatsan lisäksi tässä leviää myös muutkin paikat. Siihen päälle vielä hormoonit, niin jokainen voi itse miettiä että miltä ulkonäkönsä kauhistelu tai vertailu johonkin pienempään tuntuu. Voin myös vain kuvitella, miten pahalta tuntuu arvostelevat kommentit silloin kun raskausvatsa on pieni tai lähes huomaamaton.

Joten voidaanko tässä(kin) asiassa pitää ne hölmöt mölyt mahassa, miettiä vähän ja olla sitten vaikka mielummin sanomatta mitään. Itseäni ei haittaa vatsan positiivinen tai hymyssäsuin kommentointi tai edes koskeminen – ainakaan tutuilta, päinvastoin, mutta kannattaa muistaa että joillekin tämäkin on liikaa. Ei siis ehkä ensimmäisenä kannata huudahtaa silmät pyöreänä että WOW ja tarttua mahaan kiinni, ellet varmasti tiedä että se on tulevalle äidille ok.

Kiitos kuvista Kaapo 8v <3


AJATUKSIA ILTATÄHDESTÄ

12/04/2018

Olen joskus aiemminkin maininnut, että tämän uuden vauvan myötä tuntuu kun saisi esikoisen, kun vanhemmat lapset täyttävät tänä vuonna jo 9 ja 7. Lisäksi pojat asuvat joka toinen viikko isällään, mikä tarkoittaa sitä, että joka toinen viikko olemme yksin vauvan kanssa. Poikien saaminen pienellä, kahden vuoden ikäerolla, oli meille tosi hyvä juttu, mutta samaan aikaan en voi jo nyt olla leikittelemättä ajatuksella kuinka helppoa kaikki tulee olemaan yhden lapsen kanssa. Sitten palaan todellisuuteen.

Sillä mistäs minä mitään tiedän, mutta voisi kuvitella että yhden lapsen kanssa täytyy keksiä paljon enemmän aktiviteetteja ja tekemistä lapselle. Herranjestas, siis joudun varmaan leikkimään lapseni kanssa – ja paljon. Nämä on sellaisia juttuja joihin minun ei ole tarvinnut aiemmin hirveästi kiinnittää huomiota. Pojat kun ovat ihan paita ja peppu ja hoitavat toistensa viihdyttämisen ihan keskenään.

Sen lisäksi että he leikkivät lähes aina ihanasti keskenään, voi heidät lähettää paljon paremmin mielin myös keskenään pulkkamäkeen tai jättää kauppareissun ajaksi kotiin. Sen lisäksi että heillä seuraa toisistaan, saavat he myös paljon turvaa siitä kun heitä on kaksi. He vahtivat että toinen pesee hampaitaan vähintään kaksi minuttia, käyvät mukkumaan yhdessä, eikä kumpikaan yleensä tee mitään kiellettyä, sillä kumpikin tietää että veli saattaa mennä muuten kantelemaan.

Toisaalta, niinä vikkoina kun kaikki lapset ovat kasassa, on minulla täällä siis useampi pikku-apuri vauvaa viihdyttämässä. Ja varmasti ihan hoidollisestikin isommista lapsista voi olla jo apua. Vaikka Elvis kyllä jo isoon ääneen ilmoitti, ettei hän sitten todellakaan aijo vaihtaa yhtään vaippaa, ovat he varmasti oivia ja innokkaita apupoikia muissa asioissa.

Nyt kun mietin että millaista yhden lapsen kanssa mahdollisesti tulee olemaan, ymmärrän myös miten monessa tilanteessa kahden kanssa on itseasiassa varmaan paljon helpompaa. Ulkomaan reissut yksin lasten kanssa ovat menneet tosi ihanasti ja varsin rentouttavasti ehkä juuri sen takia, että minun ei tarvitse olla kokoajan leikkimässä jotain vesisotaa altaassa, vaan voin rauhassa keksittyä itse vaikka kirjaan, pokien rakentaessa yhdessä hiekkalinnaa.

Ihan se pikkulapsiaika on ehkä sitten ollut rankempaa kahden kanssa, en tiedä. Onhan se toki kaksi kertaa enemmän vaippoja ja oksennustauteja. Kaikessa on puolensa. Toisaalta mitä enemmän varmuutta ja kokemusta karttuu, sitä iisimpää kaikesta myös tulee. Ja siinä mielessä on ihanaa kun nyt ei oikeastaan jännitä mikään, ei vauvan hoito, itku, synnytys ei oikestaan mikään. Enemmän olen tosi fiiliksissä siitä, miten nyt on mahdollisuus keskittyä jokaisen lapsen yksilölliseen huomioimiseen kun heillä on niin eri tarpeet ja uskon että kaikille jää hyvin aikaa.

Samalla toivon että vaikka tällä tulevalla pikkuisella on niin iso ikäero vanhempiin sisaruksiinsa, oppii hän jakamaan sekä huomioimaan myös muut emmekä onnistu hemmottelemaan häntä ihan mahdottomaksi.

Mitä sitten siihen lapsen kanssa leikkimiseen ja viihdyttämiseen tulee, ehkä sitä on vain pakko yrittää kehittyä itsekin sillä saralla. Tai sitten vaan pistää kaikki hyrskyn myrskyn ja hankkia samaan konkurssiin lisää viihdyttäjiä. No ei. Ei ei ei ei. Ehkä.

(Ja ei, en oikeasti suostu 31-vuotaana kutsumaan lastani iltatähdeksi, mutta raskausaivot löivät ihan tyhjää otsikkoa miettiessäni, että tuumailisin sitä vielä viikonkin päästä ellen olisi nyt kirjoittanut näin)


RASKAUSVIIKOT 9-14

8/04/2018

Raskaus-saga jatkuu! Minun oli tarkoitus pitää itselleni ajan tasalla olevaa päiväkirjaa, jotta näitä postauksiakin olisi sitten helpompi tehdä – mutta enhän minä ole alkuinnostuksen jälkeen mitään kirjoitellut ylös. Onneksi nämä viikot ovat vielä suht tuoreessa muistissa, vaikka omalla tavallaan niistä tuntuukin olevan ikuisuus.

Itse etenkin alkuraskaudessa halusin fiilistellä omaa raskauttani lukemalla paljon muiden kokemuksista, mutta ajattelen että näihin on kiva palata myös itse myöhemmin. Toivottavasti näistä on siis iloa myös teillekin!

RASKAUSVIIKKO 9
(8-8+6) – Pahoinvointini pahenee entisestään, mutta minun on saatava vietyä ja hettua lapset joka päivä koulusta. Emme ole vieläkään kertoneet raskaudesta pojille, joten he luulevat että minulla on edelleen oksennustauti. Matkalla ratikkapysäkille oksennan yleensä muutaman kerran. Matkoja varten minulla on laukussa muovipussi sekä jotain pientä syötävää ja juotavaa. Niiden avulla saan siirrettyä oksentamista vähän.

Ruokavalioni koostuu lähinnä mehukeitoista, limusta, pakastemansikoista sekä jääpaloista.

Olen ihan loppu ja mieleni on todella maassa. Pahan olon ja oksentamisen vuoksi en pysty tekemään mitään. Pahimmillaan oksentaessa vatsani kramppaa niin kovaa että pissaan samalla housuun. Pahoinvointi kalvaa ja mustaa mieltä, ja alan välillä jopa miettiä että olenko sittenkään valmis saamaan tätä lasta – sillä en kestäisi pahaa oloa enää sekuntiakaan.

En pysty katsomaan puhelminen tai läppärin näyttöä, sillä se alkaa oksettamaan lisää. Saan juuri ja juuri raahattua itseni välillä suihkuun. Ainut mitä voin tehdä on maata silmät kiinni. Muuttolaatikot pysyvät purkamattomina.

RASKAUSVIIKKO 10
(9-9+6) – Olo ei helpota yhtään ja minun on pakko soittaa sairaalaan. Muistan edellisistä raskauksista sen, kuinka ahdistavaa oli maata siellä tipassa, huonovointisena ja ikävöidä kotiin. Siksi ehkä viivyttelinkin sinne menoa. Kertoessani tilastani minua pyydetään tulemaan heti tippaan.

Sairaalassa minulle kerrtotaan kuitenkin että pääsen lähtemään jo yöksi kotiin. Olen siellä tipassa neljä tuntia, jonka lisäksi saan pahoinvointilläkettä suoraan suoneen. Minut myös ultrataan ja pääsen näkemään pikkuisen ensimmäisen kerran. Hän on noin kolmen sentin mittainen ja sydän jyskyttää lujaa. Uskomatonta että jonkin noin pieni voi vaikuttaa olooni näin paljon.

Tiputuksesta seuraavana päivänä oloni on aamulla parempi kun aikoihin. En voi uskoa sitä todeksi ja lähden innostuksissani kävelylle apteekkiin. Olo kuitenkin alkaa huononemaan pikkuhiljaa. Tajuan että minulle määrätty pahoinvointilääke ei sovi minulle yhtään, mutta jatkan sen käyttöä vielä päivän. Se poistaa pahimman oksentamisen, mutta ei vielä pahaa oloa pois.

Lääke saa aikaan pakkoliikkeitä, nykimistä ja hyvin hyvin vahvaa ahdistusta. Minusta tuntuu että kuolen. ja jos en kuole, niin hyppään pian parvekkeelta – oloni on niin ahdistunut, ihan kun päälläni makaisi kokoajan joku. Lääkeselosteesta käykin ilmi, että tämä syöpähoitojen yhteydessä normaalisti käytettävä lääke voi juurikin aiheuttaa sivuvaikutuksena kovaa ahdistusta ja jopa itsemurha-ajatuksia. Päätän lopettaa lääkkeen siihen paikkaan ja seuraavana päivänä sivuvaikutukset ovat tiessään.

Tällä viikolla on myös ensimmäinen neuvola. Koska raskaana olo alkaa olla näin kolmannen kerran jo aika tuttua hommaa, ei siellä tule juurikaan mitään uutta tietoa. On kiva kuitenkin vihdoin saada äitiyskortti. Samalla saan lähetteet veri -ja virtsakokeisiin sekä linkin jota kautta voin varata ensimmäisen ultran.

RASKAUSVIIKKO 11
(10-10+6) – Ensimmäinen etappi takana päin, nimittäin alkio-vaihe on päättynyt ja vauva on sikiö. Se tarkoittaa sitä, että kaikki rakenteet ovat nyt muodostuneet.

Vatsa on melko turvonnut, mutta myös vauva-vatsa alkaa pikkuhiljaa näkyä ja ostankin ensimmäiset äitiysvaatteet. Vaikka äitiyslegginssit näyttävät vielä vähän ylimitoitetuilta, on kivempaa kun ei purista. En malta olla myöskään olla ostamatta jo ensimmäisiä lastenvaatteita, vaikka olin ajatellut etten ostaisi mitään ennen raskauden puoliväliä.

Olen oksentanut niin paljon, että alkaa olla mahdotonta miettiä ruokia joita tekisi mieli. Tarpeeksi monta kertaa kun joku tulee ylös, ei sitä pysty enää syömään. Välillä myös pelkkä jääkaapin avaaminen sai oksennuksen lentämään.

RASKAUSVIIKKO 12
(11-11-6) – Useimmat keskenmenot tapahtuvat ennen viikkoa 12, joten kokoajan ollaan lähempänä turvallisempia vesiä. Keskenmenon pelko on itselläni läsnä kyllä koko raskauden ajan, mutta onneksi ei mitenkään pahasti tai häiritsevästi.

Oksentaminen ja pahoinvointi jatkuu edelleen rajuna, mutta ehkä silti hitusen lievempänä kun edellisviikkona – silti herään edelleen myös öisin etovaan oloon. Monesti tavallinen raskauspahoinvointi helpottaakin juuri näillä viikoilla, mutta hyperemeesin kohdalla se voi helposti kestää vielä kymmenenkin viikkoa – tai jopa ihan loppuun asti. Aamut ovat helpompia, vasta noin vartin heräämisen jälkeen iskee olot.

Tämän viikon lopulla kerron raskaudesta myös julkisesti instagramissa ja blogissa julkaisemalla kuvan aiemmin tekemistäni raskaustesteistä. Kaverini kertoo, että Jodelissa spekuloidaan minun odottavan kaksosia koska testejä on kaksi, hahahaha. On kivaa kun vihdoin pääsee fiilistelemään raskautta ilman salailua. Yritän silti pitää matalaa profiilia sen kanssa, sillä ajatten että liika vauvahössötys saattaa myös ärsyttää osaa ihmisistä.

RASKAUSVIIKKO 13
(12-12+6) – Tällä viikolla on meillä on paljon odotettu np-ultra. Ultrassa mitataan sikiön niskaturvotus, jonka avulla seulotaan poikkemia, kuten downin syndroomaa. Mitta on normaali, mutta se pitää vielä laskea yhteen verikokeissa saatujen tulosten kanssa. Muutama päivä ultran jälkeen kotiin tulee kirje, jossa kerrotaan ettei suurentunutta riskiä kromosomipoikkeukseen näiden arvojen perusteella ole.

Huonon olon kaveriksi hiipi päänsärky. Pystyin jo kuitenkin katselemaan sarjoja läppäriltä, mutta edelleen puhelimen selaaminen tuottaa ihan hirveän olon. Osku teki mehusta jääpaloja pakkaseen ja löydettiin myös ihania sorbettipuikkoja kaupasta. Jäisten marjojen syönti tuo hetkellisen helpotuksen.

RASKAUSVIIKKO 14
(13-13+6) – Eräänä aamuna menee ainakin puolituntia ennen kun muistan olevani raskaana. Sama fiilis on myös seuraavana ja sitä seuraavana aamuna. Eli paha olo ei iskekeään vasten kasvoja niin pian kun yleensä. Myös päivät ovat hitusen helpompia. Innostun jopa juomaan kahvilassa kupin kahvia, mikä kylläkin osoittautuu hyvin huonoksi valinnaksi. En vielä uskalla iloita olon helpottumisesta, mutta oksennan selvästi vähemmän päivän aikana – enää vain muutamia kertoja.

Elämä alkaa kuitenkin pikkuhiljaa voittamaan, ja käyn jopa lasten kanssa uimassa sekä kavereiden kanssa syömässä.

Toiselle neuvolakäynnille myös Osku tulee mukaan ja tällä kertaa siellä myös kuunnellaan ensi kertaa sydänääniä. Ääniä ei saada heti kuuluviin ja nuori terveydenhoitaja näyttää olevan enemmän hermostuksissa kun minä itse. Tämä on käynyt itselleni myös aiemmissa raskauksissa, joten en ole huolissani. Myös kova pahoinvointi on merkkinä siitä että vauvalla on todennäköisesti kaikki hyvin.

Kohtu on noin greipin kokoinen ja se tuntuu välillä jopa vähän epämiellyttävänä, ihan kun vatsassa olisi jotain ylimääräistä. En pidä yhtään siitä tunteesta jos vatsa vaikka heiluu tai sitä heilutetaan, sillä kohtuu tuntuu jotenkin niin selvästi liikkuvan mukana.

Viikon viimeisenä päivänä tunnen myös ensi kertaa vauvan liikkeet! En olisi uskonut että se voi tapahtua näin aikaisin, mutta uudelleen synnyttäjillä se on ihan normaalia. Tunne on pienen pientä kuplintaa enkä joka kerta voi olla vielä varma että mikä on vauva ja mikä on jotain muuta pörinää suolessa. Mutta sielllä se on, meidän pikkuinen vipeltäjä!

Kaikki raskausviikko-sarjat:

RASKAUSVIIKOT 1-8
RASKAUSVIIKOT 9-14