Neljän lapsen äiti ja kaverini lanseerasi aikoinaan synnytyslenkkari-käsitteen. Jokaisesta synnytyksestä hän sai valitsemansa lenkarit lahjaksi mieheltään, ikäänkuin palkinnoksi tehdystä työstä. Tämä on tietysti ihan huumorimielessä totetettu juttu ja toki me molemmat olemme sitä mieltä, että paras palkinto on tietenkin se itse vauva, mutta antavathan puolisot toisilleen muutenkin vaikka häiden jälkeen huomenlahjoja (jota en taas itse henkilökohtaisesti ihan ymmärrä), joten miksei näinkin? Itse otin varaslähdön ja ostin itse itselleni ennakkoon jo ne lenkkarit, onpahan sekin asia sitten hoidettu.

Tuleva synnytys on nimittäin mielessä kokoajan enemmän ja enemmän. Koko raskausajan olen kuitenkin ollut todella luottavainen sen suhteen. En ole jännittänyt synnytystä yhtään, vaan oikeastaan odottanut sitä innolla. Kaiken pahoinvoinnin keskellä olen tiennyt että siihen minä ainakin pystyn! Ajattelen varmuuteni ja rauhallisuuteni synnytystä kohtaan jotuvan ehkä siitä, että minulla on takana jo kaksi hyvin erilaista, aika vaikeaakin, synnytystä.

Ensimmäinen synnytys oli suuniteltu sektio perätilan vuoksi. Tuolloin, ihan pian yhdeksän vuotta sitten, tuleva synnytys pelotti paljon ja lopulta minulle oli helpotus saada aika sektioon. Sektio oli kuitenkin itselleni paljon pelottavampi kokemus mitä olin osannut etukäteen ajatella. Epiduraalin laitto ei meinannut onnistua ja vaati muistaakseni viisi pistoa selkäytimeen. Tässä vaiheessa itkin jo aivan paniikkokohtauksen rajamailla. Myöskin itse leikkaus oli pelottava kokemus, vaikka varsinaista kipua siinä ei tuntunutkaan. Itkin myös koko muutamatuntisen heräämössä, koska minulla oli niin ikävä jo vauvan luokse.

Sain myös sektion yhteydessä käytettävistä lääkkeistä rajua pahoinvointia sekä ihan hirveän kutinan kasvojen ja kaulan alueelle. Koko ensimmäisen päivän vain oksensin, enkä voinut osallistua vauvan hoitoon millään tavalla. Sängystä pääsin vaivalla ylös seuraavana päivänä. Tämän jälkeen toipuminen onneksi käynnistyi melko nopeasti, vaikka ensimmäisen päivien alkuvaikeudet pilasivat ainakin osittain myöskin imetyksen onnistumisen.

Toinen synnytykseni oli normaali alatiesynnytys. Joka oli kylläkin aivan ennätyspitkä, se nimittäin kesti yli 100 tuntia! Säännöllisiä kovia supistuksia tuli monta päivää 10 minutin välein ja oksitosiinitipasta huolimatta vielä ponnistusvaiheessakin viiden minutin välein. Mikä on siis hyvin pitkä väli. Tästä syystä synnytys venyi ja ponnistusvaihekin kesti komeat puolitoista tuntia. Juuri ennen ponnistusvaihetta menin hieman paniikkiin kipujen sekä epiduraalin laiton vuoksi, mutta muuten pärjäsin mielestäni hienosti. Lapsivesi oli vihreää ja jouduin olla piuhuoissa kiinni koko synnytyssalissa olo ajan. Myös vauvan syke romahti ponnistuksen lopussa ja puhetta oli jo hätäsektiosta, mutta lopulta kaikki meni hyvin. Mitä nyt repesin kymmenen tikin verran, yksi isompi verisuoni katkesi, menetin muutaman litran verta ja sain verensiirron. Kaikesta huolimatta olin tämän synnytyksen jälkeen enemmän voimissani kuin koskaan. Tuntui että olisin voinut tehdä sen heti uudestaan.

Siksi olinkin hieman stressaantunut, kun kuukausi sitten varmistui että tämä kolmas vauva on perätilassa. Olin nimittäin kokoajan valmistaunut alatiesynnytykseen. Toisaalta perätilasynnytyksen mahdollisuus toki olisi myös, mutta se riippuu myös paljon lapsen asennosta. Mutta nyt ensimmäistä kertaa koko raskauden aikana aloin hermoilemaan tulevasta synnytyksestä. Tällä kertaa olisin kuitenkin valmis yrittämään alatie-perätilasynnytystä ennemmin kun sektiota. Ja sittenpähän olisi takana ainakin taas yksi ihan erilainen synnytys – koko värisuora.

Viime viikolla neuvolassa kuitenkin selvisi, että vauva on kääntynyt pää alaspäin, mutta pieni jännitys ei silti ole kaikonnut. Minusta nimittäin tuntuu että vauva heittää vatsassa edelleen kuperkeikkaa. Ensisynnyttäjillä vauva kun kiinnittyy monesti lähtöasemiinsa jo monta viikkoa ennen synnytystä, mutta uudelleensynnyttäjillä vauva laskeutuu yleensä vasta synnytyksen yhtydessä. Eli mitä tahansa voi vielä käydä, etenkin kun vauva oli neuvolaterkan mukaan pienehkö – eli hän mahtuu vielä pyörimään.

Pienestä jännityksestä huolimatta mieli on onneksi jo suht levollinen. Ymmärrän että kaikki menee omalla painollaan, enkä minä voi hirveästi vaikuttaa mihinkään. Toivon vain että pystyn pysymään synnytyksessä rauhallisena ja omalla rentoutumisellani edesauttaa helppoa synnytystä – tapahtuipa se sitten tavalla tai toisella.

Minkäänlaista synnytystoivelistaa en ole myöskään etukäteen tehnyt. Toivon kuitenkin että synnytys alkaisi luonnollisesti ja voisin olla kotona niin kauan se minusta tuntuu hyvältä. Kivunlievityksenä aluksi toimisi lämmin vesi ja kauratyynyt, mutta olen ihan valmis tukeutumaan lääkkeisiin (ilokaasu ja epiduraali) jos minusta siltä tuntuu. Olisi mukavaa jos tällä kertaa en olisi kahlittuna sänkyyn piuhojen vuoksi, mutta jos niin käy niin sekin on ok. En edes halua suunnitella synnytystä kovasti etukäteen, sillä sen kulkua on mahdoton ennustaa etukäteen.

Viime synnytyksen jälkeen pyysin päästä sairaalasta heti seuraavana päivänä kotiin. Kuitenkin tällä kertaa, jos saamme perhehuoneen tai pääsemme perhehotelliin, ei minua haittaa olla siellä myöskään vähän kauempaa. Ensimmäiset päivät haluan jokatapauksessa viettää ihan rauhassa vain kolmistaan. Sairaalaan saa tulla vierailulle ainoastaan sisarukset ja kotonakin haluan sitten vain olla ihan muutaman päivän ilman mitään hösellystä. Ymmärrän että sukulaiset ja kaverit tahtoisivat kaikki tulla heti katsomaan ihanaa uutta pikkuista, mutta nyt tahdon toimia näin. Minusta tuntuu tärkeältä että saamme rauhassa tustutua vauvaan ja sopeutua uuteen elämäntilanteeseen ennen kun taas tavallinen arki kaikkine hösellyksieen lasten ja töiden kanssa alkaa.

Kun laskettu aika lähestyy, alkaa sitä myös kuuntelemaan omaa kroppaansa entistä tarkemmin. Itselläni ei kuitenkaan ole ollut minkäälaisia merkkejä vielä lähestyvästä synnytyksestä. Jotain täysin kivuttomia harjoitussupistuksia silloin tällöin, mutta ei sen kummempia tuntemuksia. Viime synnytyksestä on kuitenkin sen verran aikaa, että olen löytänyt itseni muutamana iltana googleilemassa vinkkejä siitä missä vaiheessa supistuksia sitä kannattikaan olla yhteydessä ja lähteä sairaalaan. Neuvolassa synnytyksestä ei ole ollut sen kummemmin puhetta, eikä meille ole edes tarjottu mahdollisuutta mihinkään synnytysvalmennukseen.

Kaikenlaisia skenarioita synnytyksen kulusta pyörii myös mielessä. Ihan käytännön asioita, että millä mennään sairaalaan, mitäs jos lapsivesi menee jossain ulkona tai jos en saa Oskua heti kiinni. Koska asutaan suht lähellä sairaalaa, olen miettinyt myös vahingossa tapahtuvaa kotiin synnytystä jos lykätään sinne lähtöä liikaa. Mietin myös todella usein sitä hetkeä kun saan lapsemme ensimmäistä kertaa syliini. Sitä kun yhtäkkiä kaikki kipu katoaa ja koko maailma pysähtyy. Se on kyllä maailman paras palkinto.

RASKAUSVIIKKO 26
(25-25+6) – Näillä viikoilla keskiraskauden seesteinen olo ja energia muuttuu taas, kun vatsa kasvaa ja alkaa jo olemaan vähän tiellä kaikessa tekemisessä. Olo on kuitenkin melko hyvä ja etenkin kasvava maha on I H A N A. Pukeudun mielelläni niin ettei se jää keneltäkään huomaamatta.

Pääsen ekaa kertaa kunnolla kaason hommiin ja juhlitaan myös Oskun kaverin synttäreitä. Ostelen myös paljon pieniä vaatteita nettikirppikseltä ja pelkään että joku alkaa sen perusteella levittemään juoruja vauvan sukupuolesta. Kaikki ostamani vaatteet tungen kaapin perälle odottamaan sitä kuuluisaa pesänrakennusviettiä ja päivää jolloin jaksan ne pestä ja järjestellä.

Tällä viikolla vauva on Barbie-nuken pituinen ja se näyttää jo ihan sopusuhtaiselta minivauvalta. Tällä viikolla silmäripset kasvavat ja vauva alkaa myös räpytellä silmiään. Vauva liikkuu ja potkii paljon ja sillä on hyvin tilaa tehdä kuperkeikkoja.

Meillä on myös pienimutoinen merkkipäivä, sillä tapailumme alkamisesta tulee tasan yksi vuosi täyteen. On hullua ajatella miten paljon yhteen vuoteen on mahtunut ja samalla kaikki tuntuu niin täysin oikealta – näin sen pitikin kohdallamme mennä.

RASKAUSVIIKKO 27
(26-26+6) – Hirveä himo raikkaisiin smoothieisiin ei helpota, välillä tuntuu että voisin elää vain niillä ja appelsiinimehulla. Tuoremehua menee päivässä puolesta litrasta litraan, mikä on todella paljon, etenkin kun en yleensä muuten juurikaan mehuja juo. Perustelen himoa sillä, että vauva vaatii mehua. Kylmä appelsiinimehu saa hänet myös villitymään kohdussa ja tunnustelen mielelläni hänen liikkeitään joten himon lisäksi se on toinen syy juoda sitä paljon.

Tällä viikolla vietetään äitienpäivää ja osallistun myös Mother Blessig-juhlaan jossa tapaan kymmenisen muuta odottavaa äitiä. On kiinnostavaa ja aika herkistävääkin vaihtaa ajatuksia raskaudesta, sen kulusta, peloista ja toiveista.

Pyöräilen paljon ja se tuntuu tosi hyvältä. Minulla alkaa olla liitoskipuja sekä harjoitussupistuksia etenkin jos kävelen paljon tai joudun kantamaan mitään vähänkään isompaa. Siksi on ihana että pyörän kanssa pääsen itsenäisesti hoitamaan asioita ja liikkumaan.

Yksi merkkipaalu osuu myös tälle viikolle, pystyn nimittäin juomaan kahvia ensimmäistä kertaa sitten viikolla 6 iskeneen pahoinvoinnin! Hirvittävällä määrällä kauramaitoa ja jäitä, mutta kumminkin! Paha olo siis edelleen jatkuu, mutta se ei enää hallitse tekemisiä samalla tavalla kun aiemmin.

RASKAUSVIIKKO 28
(27-27+6) – Kesä saapuu kaupunkiin. Helteet ajavat vaateostoksille – mitä vähemmän päällä sen parempi. Käyn ottamassa ensimmäistä kertaa tänä kesänä aurinkoa Altaalla ja palan paikoitellen pahasti. Raskaus vaikuttaa selvästi rusketukseen eri tavalla kun aiemmin. Kunhan vaan muistan levittää aurinkorasvaa tasaisesti, huomaan myös ruskettuvani paljon nopeammin ja paremmin kun aiemmin. Ison mahan kanssa on hauska olla rannalla ja huomaan olevani siitä jotenkin todella ylpeä.

Tällä viikolla vauva on raskausappin mukaan Baby Björn-nuken kokoinen, mikä tuntuu minusta jotenkin tosi huvittavalta. Vauvan kuulo paranee päivä päivältä ja se tunnistaa jo selvästi perheenjäsenensä. Ihon alle kerääntyy rasvakudosta ja siitä tulee kokoajan enemmän pyöreä vauva jollainen se sitten on syntyessään. Vauvalla on jo myös melko selkeä päivärytmi, päivisin se on hereillä lyhyitä pätkiä ja aktiivisimmillaan se on iltaisin.

Jee, pahoinvointi tulee myös takaisin! Tai eihän se ole kokonaan loppunut, mutta näillä viikoilla istukan hormonituotanto taas muuttuu ja saattaa aiheuttaa monilla odottajilla pahoinvointia – kuten minulla.

RASKAUSVIIKKO 29
(28-28+6) – Raskauden viimeinen kolmannes alkaa! Närästys pahenee ja joudun vaihtamaan entistä tehokkaampaan lääkkeeseen. Myös allergia alkaa vaivata ja viihdynkin apteekissa pitkän tovin sopivia lääkkeitä, suihkeita ja silmätippoja tutkaillen. Käyn myös lääkärissä hakemassa matkaa varten lentotodistuksen. Siellä en kuitenkaan saa mitään uutta tietoa raskauden kulustani, sillä lääkäri vain tutkailee äitiyskorttiani ja kirjoittaa todistuksen.

Lapsilla on viimeinen viikko koulussa ja edessä on enää kesäloma ja sen jälkeen vauvakin syntyy! Kaikki tapaamani ihmiset päivittelevät sitä, miten kestän kuuman kesän. Tässä vaiheessa siinä ei ole mielestäni mitään kestämistä vaan on enneminkin helppoa kun voi pukeutua kevyesti eikä kokoajan tarvitse miettiä että mitä pistää päälle.

RASKAUSVIIKKO 30
(29-29+6) – Espanjaan! Viiden tunnin lentomatka menee suht hyvin. Istun keskipenkillä enkä meinaa saada käsiäni mahtumaan minnekään, sillä sylissä ne alkavat painamaan vatsaani. Myös nukkuminen alkaa olla sekä vatsan että ilmeisesti hormoonien takia hanakalaa. Keho alkaa valmistautua yöherätyksiin ja vatsan kanssa on vaikea löytää asentoa (ja vaihtaa sitä).

On lonkkakipua, selkäsärkyä, polvikipua, liitoskipuja… Hyvä syy vain makoilla altaalla tai katsella iltaisin sängyssä sarjoja.

Vauva reagoi kohdun ulkopuolelta tulevaan valoon ja aurinkoa ottaessa se tuntuu usein korottelevan sitä kohti. Saan ensimmäistä kertaa taltioitua videolle kunnon alien-menot kun hän puskee vatsaa vasten. Tunnistan selvästi missä on pää ja kerran nappaan siitä vahingossa napakalla otteella kiinni.

Juuri ennen reissuun lähtöämme käyn myös pitkästä aikaa neuvolassa. Tuntuu että käyntejä on todella harvoin. Neuvolassa selviää että vauva on perätilassa ja stressaan asiaa aika paljonkin, vaikka tiedän että hänellä on vielä aikaa kääntyä. Mieleen muistuu yhdeksänvuoden takainen Kaapon odotus, ulkokäännösyritys sekä se miten päädyin lopulta sektioon. Nyt päätän että jos mahdollista, niin yritän synnyttää vauvan alakautta vaikka hän perätilassa olisikin.

Kaikki Raskausviikko-sarjat:

RASKAUSVIIKOT 1-8
RASKAUSVIIKOT 9-14
RASKAUSVIIKOT 15-20
RASKAUSVIIKOT 21-25
RASKAUSVIIKOT 26-30

Minulle on ollut kaikissa raskauksissani selvää, että vedän nollalinjan alkoholin suhteen. En ole itseasiassa asiaa edes sen kummemmin miettinyt, olen vain halunnut tehdä niin. Suomessahan suositellaan pidättäytymään alkoholista varmuudeksi kokonaan, sillä turvallista alkoholirajaa ei tiedetä. Jossain maissa suositus ei ole yhtä tiukka ja varmasti moni Suomessakin osaa käyttää alkoholia pieniä määriä kohtuudella raskaana ollessaan.

Tiedän ettei lasinpohjallista viiniä ruoan kanssa tai huikasta saunaolutta tuskin ole haitaksi, mutta minusta tuntuu silti paremmalta olla kokonaan ilman. Samasta syystä myös noudatan suurinpiirtein myös ruokarajoituksia. Vaikka esimerkiksi listerian riski onkin pieni, se on kuitenkin olemassa ja seuraukset voivat olla kamalat. Olisi hirveää joutua tilanteeseen, missä minä itse omalla toiminnallani aiheuttaisin vauvalle vaaran. Yhdeksän kuukautta on kuitenkin loppupeleissä hyvin lyhyt aika kieltäytyä sushista ja skumpasta, vaikka niitä ajoittain tekeekin kovasti mieli. On hassua miten ruokarajoituksia noudattavat äidit leimataan helposti hysteerikoiksi, mutta nollatoreranssia alkoholin suhteen taas enemmänkin arvostetaan.

Minulle alkoholista kieltäytyminen ei ole todellakaan mikään iso juttu, mutta sen myötä tapahtunut sosiaalisten tilanteiden vähentyminen kieltämättä on. Kavereiden näkeminen raskausiakana on selvästi vähentynyt. Edes aina tapaamiset eivät tietystikkään vaadi alkoholia, vaan taustalla on myös ihan vain muuttunut elämäntilanne. Mutta kun muutaman kerran jättää menemättä juhliin tai illanistujaisiin, niin ne  kutsut myöskin vähenevät. Olen toki itse ollut myös vähän laiska näkemisten ehdottamisessa. Tykkään tosi paljon käydä klubilla tanssimassa, ja silloinkin pääosassa on musiikki ja kavereiden näkeminen – ei alkoholi. Siltikään en raskaana ollessa halua käydä, etenkään näkyvän vatsani kanssa, yhtään missään klubeilla tai baareissa. Se ei vaan tunnu hyvältä.

Alkoholi kulkeutuu vapaasti istukan läpi, ja sikiöllä pitoisuus saattaa nousta jopa suuremmaksi kuin äidillä. Runsas alkoholin käyttö, eli noin viiden annoksen viikkokäyttö, aiheuttaa monia riskejä raskauden aikana. Kuten lisääntynyt keskenmenon riski, lisääntynyt sikiön pienipainoisuuden ja kasvun hidastumisen riski, lisääntynyt ennenaikaisuuden riski, lisääntynyt epämuodostumariski (yleisimmät sydämen ja luuston epämuodostumat) sekä
FASD (fetal alcohol spectrum disorders) -riski. Joidenkin arvioiden mukaan Suomessa syntyy vuosittain noin 600 – 3000 äidin päihteiden käytön vuoksi vaurioitunutta vauvaa.

Moni pelkää alkuraskaudessa, silloin kun ei vielä tiennyt olevansa raskaana, nautitun alkoholin vaikuttaneen vauvaan. Ensimmäisillä viikoilla onneksi alkio on vielä niin pieni, eikä istukka tai verenkierto ole vielä kehittynyt, ettei tästä pitäisi olla kovin suurta vaara – mutta toki riski on silloinkin olemassa. Moni lopettaakin alkoholinkäytön jo raskautta suunnitellessa tai ajoittaa sen kiertoon sopivaksi. Näin ollen saa ainakin helpotettua vähän sitä omatunnon taakkaa, joka niin monesta asiasta raskausaikana kasvaa.

Minkälaisia ajatuksia teillä on raskaudenaikaiseen alkoholinkäyttöön liittyen? Oletteko vetäneet nollalinjaa vai nauttineet pienen määrän alkoholia silloin tällöin? Entäs muuten imetysaikana?

En varsinaisesti elä raskaana ollessani elämäni parasta aikaa, jokaisessa raskaudessani minulla on ollut raju raskauspahoinvointi hyperemeesi sekä paljon kaikkea pientä muuta vaivaa. Viimeisintä raskausviikko-postausta tehdessäni aloin kuitenkin miettimään, että kuulostaakohan koko raskausaikanai ihan kamalan negatiiviselta? Helppoa tämä ei ole ollut, enkä tiedä pystynkö tähän enää koskaan uudestaan, mutta raskaana olemiseen ja uuden perheenjäsenen odottamiseen liittyy onneksi myös paljon kaikkea ihanaa.

Uudet tunteet puolisoa kohtaan

Kun raskaustestiin piirtyy kaksi viivaa se on samaan aikaan ihanaa, mutta myös pelottavaa, vaikka lapsi onkin hyvin toivottu. Viivojen piirtyessä myös tunteet toista kohtaan vahvistuvat entistä enemmän. On mieletöntä saada kokea yhdessä jotain niin ihmeellistä. Meistä kahdesta syntyy ihan uusi ihminen! Vaikka rakkaus toista kohtaan ennen raskaaksi tuloa on ollut jo vahva, eikä voisi kuvitella rakastavansa yhtään enempää täysiä, niin silti rakkaus syvenee entisestään.

Vauvan liikkeet

Yksi ihanimmista jutuista raskaanaolossa on varmasti vauvan liikkeiden tunteminen. Ne alkavat pienestä kuplinnasta ja hipaisuista. On todella maaginen heti tuntea ne ensimmistä kertaa. Sen muistaa aina. Raskauden edetessä liikkeet, potkut, lyöynnit ja möngertäminen vahvistuvat ja pian vauva monottaakin vatsaa vasten makoilevaa puolisoa ihan kunnolla naamaan. Kun vauva kasvaa, voi itsekin mahan päältä tuntea että onko kyseessä vauvan kantapää tai peppu. Jo vatsassa olevan vauvan kanssa pystyy kommunoikoimaan, se usein potkaisee takaisin kun sitä painaa omalla kädellä tai se innostuu kun itse syö tai juo jotain sen herkkua (meillä appelsiinimehua).

Hehku

Sanotaan että raskaanaoleva nainen hehkuu ja on usein kauneimmillaan. Aina se ei itsestään siltä tunnu, mutta totta se on. Kun verenkierto lisääntyy, myös kasvojen iho tulee tasaisemmaksi ja heleämmäksi. Hiukset ovat hyväkuntoiset ja kynnet kasvavat megavauhtia. Itseäni ainakin hymyilyttää paljon ja mikäs onkaan sen kauniimpaa.

Erikoishuomiointi

Okei, välillä ratikassa on ollut tilanteita että olen joutunut katsomaan pahasti ihmisiä jotka rynnivät ohitseni ”inva”paikoille ja välillä olen joutunut pyytämään itse istumapaikkaa – mutta monesti minulle ollaan täydessä ratikassa myös tarjottu heti paikka kun olen sisään taapertanut. Usein en kaipaa mitään erikoiskohtelua, mutta onhan se kiva että tilani huomioidaan – pian kuitenkin kaikki unohtavat minut ja keskittyvät vain vauvaan. Raskaana ollessa saa myös paljon asioita anteeksi, jos ei vaikka jaksa siivota tai syö toisen suklaat. Olen myös päätynyt tilanteeseen, jossa pysähdyin äkisti keskelle tietä solmimaan kengännauhaani enkä huomannut takaani ajavaa pyörää, lopulta hän oli kuitenkin se joka pyysi minulta anteeksi, ihan vain koska minä olin raskaana.

Kasvava vatsa

Vaikka etenkin loppuvaiheessa vatsa on tiellä ja aiheuttaa aika paljon kipujakin, on se vaan niin ihana. Välillä sitä tuntee itsensä ihan kamalan isoksi, eikä muiden kommentointi auta asiaa, mutta silti kannan kasvavan vastani suurella ylpeydellä sitä mielummin korosten kun peitellen. Vatsaa on ihana silitellä ja itse huomaan vähän välilä pitäväni käsiä sen päällä. Etenkin loppuvaiheessa vatsa toimii loistavasti myös alustana vaikkapa lautaselle – kuinka kätevää! Vaikka ei aina siltä tuntuisi, niin tätä tulee todella ikävä.

Mitkä asiat teidän mielestänne raskaanaollessa ovat niitä ihanempia ja parhaimpia? Kuulostaako oma listani yhtään tutulta?

Kiitos kuvista ihana Osku <3

Aloin odottamaan esikoistani ollessani 22-vuotias, eli yhdeksän vuotta sitten. Aika hassua muuten, jos tuleva vauva noudattaa samaa kaavaa kun edelliset ja syntyy suht lähellä laskettua-aikaa, tulee kaikilla lapsillani olemaan synttärit aikalailla tasan kuukauden välein. Elokuussa, syyskuussa ja lokakuussa.

Yhdeksän vuotta sitten olin täysin valmis äidiksi. Vauvakuume ja kaipuu omasta lapsesta tuntui välillä fyysisenä kipuna rinnassa. Olin aina ajatellut että haluan perustaa perheen nuorena ja minusta vähän reilu kaksikymppinen olisi täysin hyvä ikä.

Kaikkiin raskauksiin liittyy erilaisia ajatuksia ja tunteita. Vaikka lapsi olisi kuinka haluttu, myös negatiivisia tai epävarmat tunteet ovat täysin normaaleita. Mitä nyt muistan siitä yhdeksän vuoden takaisesta, niin myös ajatukset ovat osittain nyt aika erilaisiakin. Toki myös homma muuttuu vähän tutummaksi, mitä enemmän tätä tekee, eikä samoista asioista tule enää murhehdittua, mutta joka kerta sitä on jotain mielenpäällä.

Silloin kaksikymppisenä raskaanaollessa sitä tuli mietittyä sellaisia asioita kuten, miten sitä vauvaa käsitellään, miten me osataan, miten meillä riittää rahat ja tuleeko meistä tarpeeksi hyviä vanhempia. Sain myös todella paljon paheksuvia katseita, minut tuomittiin pelkän naaman perusteella teiniäidiksi, joka on tullut vahingossa raskaaksi eikä tuskin osaisi huolehtia lapsestaan nuoren ikänsä vuoksi.

Ensimmäisessä raskaudessa tuli myös pelättyä paljon, sillä kaikki olivat ihan uutta. Kävin useasti vatsakipujen, verenvuodon ja vähän likkuuvan vauvan vuoksi lääkärissä, kun nyt taas tiedän että kokemani kipu on normaalia kohdun kasvukipua, niukka tiputteluvuoto alussa ihan vaaratonta ja että vauvaankin saa actionia lasillisella mehua. Tiedän paremmin asioita, olen itsevarmempi ja osaan kuunnella kehoani paremmin. Kaikkea ei tarvitse enää kysyä neuvolasta tai mennä täysin niiden ohjeiden mukaan.

Nyt kolmekymppisenä olo on kaikinpuolin ja kaiken suhteen varmempi. Enää en huolehdi siitä miten vauvaa hoidetaan, osaanko minä tai miten meillä riittävät rahat. Sen sijaan pelkään oman ajan katoamista ja oikeastaan koko sen elämäntyylin, johon olen tottunut, loppumista. Minua jännittää se, jos jotekin kadototan tai unohdan itseni ja uppoudun liiaksi vauvakuplaan ja muutun joksikin muuksi kun en saa tarpeeksi aikaa itselleni.

Kaksikymppisenä en pelännyt mitään tällaista, sillä ”tiesin” ettei lapsen saaminen tulisi muuttamaan minua. Hengailin kavereiden kanssa ihan niinkuin ennenkin, olin mukana illanistujaisissa, jopa useamman kerran mukana baarissa. Nyt minua ei saisi pakottamallakaan minnekään iltarientoihin. Pelkkä ratikassa matkustaminen perjantai-alkuillasta on minulle ihan liikaa. Haluan vain äkkiä kotiin jotta saan vedettyä villasukat jalkaan ja mennä ajoissa nukkumaan.

Myös vauvan kanssa oli silloin kova tarve todistella itselleen, että elämä jatkuu ihan ennallaan ja olla lähes kokoajan jossain menossa tai tuntea syyllisyytä siitä, jos ei ollut. Nyt taas ymmärrän että tottakai se vauvan tulo muuttaa normaalia ja on ihan ok jäädä välillä kotiin haahuilemaan koko päiväksi yökkärissä. On toki kiva jatkaa sosiaalista elämää ja käydä silloin tällöin kaverin kanssa vaikka kahvilla tai kävelyllä, mutta joka päivä ei tarvitse olla menossa.

Nuorempana en osannut edes kuvitella minkälaista se ensimmäisten vuosien univaje ja väsymys voisikaan olla. Nyt kolmekymppisenä nukun jo valmiiksi huonosti ja odotan kauhulla sitä miten väsyneitä me molemmat tulemme olemaan. Nuorena sitä jaksoi paljon paremmin. Muutenkin tuntuu että jo nyt selkä prakaa eikä virtsarakko kestä mitään, joten fyysisestikin silloin aiemmin oli helpompaa.

Nyt vähän kokeneempana tiedän sen ettei moneenkaan asiaan voi vaikuttaa etukäteen ja kaikki menevät sitten omalla painollaan. Kuten vaikkapa synnytys, imetyksen onnistuminen tai vauvan luonne ovat sellaisia asioita. En usko että siihen varmuuteen liittyy kuitenkaan ikä. Jos nyt saisin ensimmäisen lapseni olisin varmaan ihan hysteerinen, vielä enemmän kun sillon parikymmpisenä. Lasten saaminen on opettanut minut olemaan stressaamatta turhaan asioista.

On itseasiassa tosi ihanaa saada lapsi kaikella tällä kokemuksella. Koska ikäero vanhempiin lapsiin on niin suuri, ja he ovat paljon myös koulussa, kavereillaan sekä tietysti joka toinen viikko isällään, on tämä melkein kun saisi esikoisensa. Mutta ilman sitä tuoreen vanhemman epävarmuutta.

Kaiken kaikkiaan olen tosi iloinen että itse päädyin saamaan esikoiseni jo niin nuorena ja toisenkin siitä heti parin vuoden perään. En ollut silloin vielä niin tottunut mihinkään tietynlaiseen elämään tai elintasoon, eikä minusta myöskään tuntunut että olisin menettänyt mitään – päinvastoin.

En nyt toki vieläkään ole mikään kovin vanha, vaan ihan normaalin ensisynnyttäjän ikäinen. Kaveripiirissäni ei edelleenkään ole kuin muutama muu melko tuore vanhempi, vaikka saman ikäisiä ovatkin. En itse tekisi missään nimessä mitään toisin ja niinhän se onkin, että jokainen ikä on varmasti hyvä tulla vanhemmaksi. Jokaiseen ikään liittyy silti varmasti kysymyksiä ja muuta pohdintaa tai pelkoja.

On kuitenkin hauska huomata miten erilaista on olla raskaana lähes kymmenen vuoden erolla. Onko siellä muita samassa tilanteessa olevia, että äitiyttä on kestänyt jo pidempään ja tällaisia eroavaisuuksia on huomattavissa eri raskauksien välillä?

pssst. Jos et vielä huomannut, blogini on ehdolla Inspiration Blog Awardseissa Arjen Sankari-kategoriassa, saa käydä äänestämässä! 🙂