ÄLÄ SANO NÄITÄ VIIMEISILLÄÄN RASKAANA OLEVALLE

16/08/2018

Et ole vielä synnyttämässä? – En ole, kun mä seison tässä sun edessä jos et huomannut.
Ei sinne vatsaan vielä kukaan ole jäänyt asumaan – Aijjaa, no hyvä tietää!
Nauti nyt – Ai mistä?
Onko mitään merkkejä että se pian syntyisi? – Joo, pää näkyy jo.
Se tulee sitten kun on valmis – :)
Ai se ei ole vieläkään syntynyt? – Eikun mä vaan piilottelen sitä täällä paidan alla.
Vitsi sulla on iso maha, odotatko kaksosia? – Mun vatsassa on puolimetrinen, yli kolmikiloinen vauva, istukka ja lapsivettä, enkä mä nyt ollut mikään fitnesstypy ennen tätä raskauttakaan.
Ootko silti IHAN VARMA ettei siellä ole kaksosia? – Oon ihan varma että sulla on kohta nyrkki silmässä.
Mun serkun kummin kaimalla meni kolme viikkoa yli ja lopulta viiden päivän ponnistuksen jälkeen se jouduttiin leikkaamaan kun imukuppikin jäi toosaan jumiin ja se repes tosi pahasti – Ai ku kiva.
Siis sulla on varmaan tosi raskasta, ihan kauheeta varmaan olla noin iso ja vaan odottaa – Kiitos.
Milloin oikein ajattelit synnyttää? – Viime viikolla.

Tai ehkä parempi ettet sano mitään :D


ITKU LYHYESTÄ ILOSTA

3/08/2018

Eilen alkoi 39. raskausviikko, eli ihan viimeisiä viedään. Toki odotan jo innolla uuden perheenjäsenemme tapaamista, mutta samaan aikaan raskauden päättyminen on yllättävänkin haikeaa. Taisin eilen jopa muutaman kyyneleen tirauttaa sen vuoksi.

Raskauteni on ollut rankka erityisesti alkuraskauden rajun pahoinvoinnin takia (joka on jatkunut aaltoilevana ihan tänne loppuun saakka), mutta myös tämän kuuman kesän ja loppuajan kolotuksien vuoksi. Silti en vaihtaisi päivääkään pois.

Muistan edelleen hyvin elävästi sen hetken, kun raskaustestissä oli kun olikin yhtäkkiä kaksi viivaa. Olin juuri heittämässä testiä roskikseen kun huomasimme sen yhdessä. Ensin nauroin ja sitten itkin. Itkin monia asioita, kuten sitä miten suunniteltu raskaus kuitenkin kävi niin kauhean nopeasti. Olin varautunut vähintään vuoden yritykseen ja yhtäkkiä kaikki muuttuikin. Eritysesti muistan itkeneeni kuitenkin sitä, että pian tämä kaikki on jo ohi. Yhdeksän kuukautta menee todella nopeasti ja etenkin järkyttävän pahoinvoinnin kanssa raskaudesta nauttimiseen jää loppupeleissä aika vähän aikaa.

Hormoonit toki ovat pinnalla nyt muutenkin, ja tätä kirjoittaessa kyyneleet taas valuvat vuolaina poskia pitkin. Olen niin ylpeä ja samaan aikaan hämmentynyt siitä, miten upea ja ihmeellinen naisen vartalo on. Että ihan oikeasti meidän kahden pienistä soluista kasvaa nyt ihan oikea ihminen sisälläni. Täysin valmis pieni vauva saattaa tupsahtaa tähän maailmaan nyt ihan mikä hetki tahansa tuosta ihan vatsanahkani takaa ja alkaa elää omaa elämäänsä juuri sellaisena kun on. Tiedän olevani todella onnekas saadessani kokea kaiken tämän.

Käsittämätöntä että me olemme saaneet aikaan uuden ihmisen tähän maailmaan. Jota olen kantanut sisälläni kaikkialle tämän koko kuluneen vuoden. Ja miten sanoinkuvaamattoman rakkaaksi tämä pieni ihminen on tullut koko perheelle, ennen kun olemme vielä edes tavanneet häntä. Vaikka on ihanaa saada perheeseen uusi vauva, on tästä raskausajasta luopuminen iso paikka.

Tässä kolmannessa raskaudessa raskausvatsakin alkoi näkymään jo melko aikaisin ja olemmekin koko perhe hyvin kiintyneitä siihen. Vatsaa on ihana silitellä ja tunnustella siellä liikkuvaa vauvaa. Ison mahan kanssa on välillä aika hankalaa, mutta samaan aikaan se on todella rakas ja kaunis. En melkein edes muista, että millainen se oli ennen.

Raskausaika on ollut myös siinä mielessä ihanaa, että minua ollaan todella huomioitu ja hemmoteltu. On ollut ihanaa olla ihailun kohteena näin ihanasta syystä. Olen eritysen kiitollinen rakkaalle perheelleni, joka kantaa puolestani kauppakassit, tekee ruokaa ja tuo aamupalaa sänkyyn. Kukaan ei ole kertaakaan väheksynyt pahaa oloani tai vaikkapa tarvettani päikkäreille. Kaikessa ollaan menty minun ehdoillani, eikä siltikään yhtään naama mutrulla.

Tuleva synnytys jännittää jo paljon enemmän kun vaikka kuukausi takaperin. Silti odotan sitä innolla. On jännää kun ei voi yhtään etukäteen tietää että miten se tulee menemään. Edelleen suurin toiveeni synnytyksen suhteen on vain, että pysyn rauhallisena ja löydän itsestäni energiaa ja ennenkaikkea luottamusta loppuun saakka. Eilen illalla tulivat myös tämän raskauden ensimmäiset vähän kipeät supistukset, mutta en usko synnytyksen silti alkavan vielä vähään aikaan.

Meidän elämä muuttuu ja mullistuu ihan pian, siihenkin on jotenkin vaikea etukäteen varautua. Pieni vauva tulee muuttamaan perheessämme kaiken. Tämä on tosi iso juttu meille kaikille ja dynamiikalle johon olemme vasta vastikään muutenkin tottuneet ja opetelleet. Yhtäkkiä se kaikki huomio kirjaimmelisesti minun navastani onkin toisaalla vauvassa, ja myös isommat lapset joutuvat taas jakamaan saamaan huomiotaan.

Raskaana olo on samaan aikaan niin ihanaa ja kamalaa. Jatkuva huoli ja kummalliset tuntemukset kuluttavat ihan hirveästi henkisiä ja fyysisiä voimavaroja. Raskaus ja synnytys on myös siitä ihmeellistä, että aika nopeasti ne ikävät asiat unohtuvat. Olen moneen kertaan vannonut etten halua enää ikinä olla raskaana, ja tässä sitä silti vaan silti pillitetään sitä kun se pian päättyy.


RASKAUSDIABETES

29/07/2018

Perjantaina neuvolassa sain vasta raskausviikolla 37+1 kuulla sairastavani raskausdiabetesta. Koko alkuraskauden minulle on sekä neuvolassa että lääkärärissä sanottu, ettei tässä kolmannessa raskaudessa minun täydy mennä sokerirasitustestiin. Sillä raskausdiabetestä ei ole aiemmissakaan raskauksissa ollut, olisi hyvin epätodennäköistä että sitä olisi nytkään. Lisäksi hyperemeesipotilaita ei sinne myöskään mielellään laiteta, sillä testit epäonnistuvat yleisesti oksentamiseen.

Kuitenkin tuossa toukokuussa, juuri ennen Espanjan reissuamme, neuvolan terkka päättikin, että minun olisi sittenkin hyvä mennä testiin. Kuitenkaan aikoja testiin ei ollut kun vasta palattuamme matkalta, tällöin olin jo raskausviikolla 32.

Rasituskoe meni hyvin ja selvisin kun selvisinkin siitä oksentamatta. Jäin ohjeen mukaisesti odottelemaan mahdollista yhteydenottoa ja kävin vielä omakannastakin katsomassa tuloksia heti seuraavana päivänä, mutta niitä ei siellä vielä silloin ollut. Koska kukaan neuvolasta ei ottanut yhteyttä, pystyin olettamaan että tulokset olivat hyvät tälläkin kertaa.

Elelin siis viime perjantaihin saakka tyytyväisesti kuvitellen että kaikki on kunnossa, kunnes ajattelin vielä tällä neuvolakäynnillä varmistaa asian. Ja kaiveltuaan tuloksiani kävikin ilmi että yksi arvoista, ensimmäinen paastoarvo, oli yhden pykälän koholla ja tästä pamahti samantien raskausdiabetesdiagnoosi. Kaksi viikkoa ennen laskettua-aikaa. Terveydenhoitaja pahoitteli kovasti ettei kukaan ollut ollut yhteydessä tuloksista, hänkin oli siellä sijaisena ja ilmeisesti kesälomien takia tässä oli käynyt joku virhe.

Minä toki huolestuin heti ensimmäisenä siitä, että vauva olisi ns. sokerivauva, eli hyvin isokokonen. En missään vaiheessa raskautta ole saanut minkäänlaista paino-arviota, lääkärineuvolassa ylilääkäri ei ultratessa edes osannut sanoa miten päin vauva on, koosta nyt puhumattakaan. Sf-mitta, eli kohdun korkeuskin minulta mitattiin tällä käynnillä jostain syystä vasta ensimmäistä kertaa. Se oli keski -ja yläkäyrän välissä.

Sain ohjeet sokereiden kotimittaukseen sekä syömiseen. Ohjeet ruokailun suhteen olivatkin sitten melko höllät. En nyt muutenkaan puputa juurikaan sokeriherkkuja vaan herkuttelen enimmäkseen smoothieilla tai täysmehuilla. Onneksi appelsiinimehunkin juontia olen ihan tarkoituksella vähentänyt jo aiemmin. Kuulemma myöskään satunnaista, kerran viikossa tapahtuvista sokeriherkuista ei ole haittaa. Muuten me syödäänkin monipuolisesti ja paljon kasviksia, joten ehkä alkuhuoleni siitä, että olen omilla syömisilläni kasvattanut liikaa vauvaa olikin aivan turha. Lisäksi mitä myöhemmin ymmärsin, niin raskausdiabetes ei automaattisesti myöskään tarkoita isoa vauvaa vaikka sokeria ja hiilareita olisikin syönyt, kuten olin luullut.

Pyynnöistä huolimatta en pääse mihinkään tarkistamaan vauvan kokoa, raskauttani ei seurata mitenkään yhtään tiiviimmin, vaan seuraava neuvolakäyntikin on vasta kolme päivää ennen laskettua aikaa. Täytyy sanoa että luottoni neuvolaamme ei tällä hetkellä ole mitenkään kovin korkea.

Nyt olen perjantai-aamusta saakka mittaillut vereni sokeriarvoja ahkerasti. Yksikään arvo ei ole onneksi ylittynyt ja niiden mukaan kaikki on kunnossa. Itseasiassa Suomessa nuo arvot ovat yleisesti paljon tiukempia. Eli jos esimerkiksi asuisin Ruotsissa, niin tuloksillani olisin saanut vielä ihan puhtaat paperit. On toki hyvä että äidin ja vauvan vointia seurataan, vaikka omalla kohdallani tästä kaikesta jäi vähän outo fiilis.

Nyt kun olen vähän lueskellut enemmän aiheesta huolenikin on hälventynyt. On kuulemma hyvin yleistä että raskausdiabetes tulee loppurakaudessa, kun keho alkaa käymään niin kovilla. Etenkin kun omalla kohdallani kyse oli vielä niin pienestä ylityksestä, mikä mitä ilmeisemmin johtui siitä, että olin vain syönyt mittausta edeltävänä iltana liian vähän.

Raskausdiabetekseen tulee toki suhtautua vakavasti, mutta itseään siitä on turha syytellä, sillä se voi puhjeta kenelle tahansa ikään, ruokailutottumuksiin ja painoon katsomatta. Toki monet asiat vielä altistavat sille, mutta yleisesti sille ei vain voi mitään. Ihan vain ruokavaliolla ja liikunnalla hoidettava raskausdiabetes ei onneksi paljoa vaadi, mutta varmasti siihen lääkehoitoonkin tottuu. Onneksi raskausdiabetes kestää nimensä veroisesti vain sen raskauden ajan.

Ensimmäisessä raskaudessa olisin varmaan ollut todella huonona tästä, itkenyt ja syyttänyt itseäni. Nyt kun Oskukin oli sitä mieltä, että olen syönyt raskausajan pääosin terveellisesti ja herkutellut yllättävän vähän, niin pystyn ottamaan tämän diagnoosin vastaan olankohautuksella. Tuntuu oikeastaan jopa hassulta sanoa että minulla olisi raskaudiabetes, kun ainoastaan se yksi luku on ollut yhden yksikön liian korkea ja kaikki muut sen jälkeen alle viitearvojen. Mutta tulipa sitten tällainenkin jännitysmomentti vielä tähän loppuun!

Muita kohtalontovereita joilla on todettu radi vasta myöhäisillä viikoilla? Minkä kokoisia vauvoja teille syntyi ja olivatko vauvan sokerit syntymän jälkeen millaisia? Onko joku muuten päässyt Helsingissä potilashotelliin radi-tuomiosta huolimatta?