4 VUOTTA JA 4 KUUKAUTTA
SINKKUNA OLON JÄLKEEN

23/04/2017

En enää

-huuda ’moi’ kun tulen kotiin, vaikka tiedän ettei siellä ole ketäään
-häpeile tilata kotiinkuljetuksella ruokaa vain yhdelle
-etsi poikaystävää
-ahdistu jos olen yksin suununtaisin
-ajele säärikarvoja varmuuden vuoksi
-jaksa tai halua käydä treffeillä

Vieläkin

-yllätyn ihmisistä, ulkonäkö ja ennakko-odotukset voivat todellakin pettää
-tuskailen typerien deittailusäätöjen takia, että voiko laittaa viestin heti vai sadan päivän päästä
-puhun itsekseni
-nukun vain toisella puolella sänkyä

Nykyään

-tiedän että kaikki menee omalla painollaan
-nautin yksinolosta
-olen paljon varovaisempi
-tiedän mitä haluan ja ansaitsen, enkä tyydy vähempään


ME

31/03/2017

Tässä ollaan me. Minä ja mun lapset. Mun perhe. Meidän perhe. Me. Joka päivä saan ihmetellä ja ihastella, miten olenkaan omalta osaltani tuonut maailmaan tuollaiset mahtavat tyypit. Samalla tulee usein ihmeteltyä sitä miten tämä elämä on tuonut tähän pisteeseen. Niin se on varmaan vähän kaikilla, ainakin välillä?

Nyt kun ystävät ympärillä alkavat olemaan siinä perinteisemmässä lastentekoiässä, tulee väistämättä välillä mietiettyä, mitäs jos minä olisin nyt samassa tilanteessa. Mitäs jos en olisikaan perustanut perhettä silloin nuorempana? Missä olisin nyt? Mitäs jos olisin tässä samassa tilanteessa, mutta ilman lapsia? Ei olisi ketään meitä, minä vain.

Voisi olla aika kovat paineet. Voisi olla yksinäistä.

Mutta tässä me kolme nyt ollaan. Mietitään että mitä illalla syödään, mitä leffaa mennään viikonloppuna katsomaan, haaveillaan kesästä, uimisesta, pyöräilystä ja jalkapallosta, suunnitellaan tulevia ulkomaanmatkoja ja muistellaan lämmöllä menneitä. Sitten siinä niiden välissä vaan ollaan. Tässä hetkessä. Kömmitään toistemme viereen sohvalle ja röhnötetään, silitetään hiuksia ja ollaan vaan.

Ollaan onnellisia toisistamme. Siitä että ollaan saatu elämältä juuri toisemme. Että ollaan tässä yhdessä. Me.

Kuvat Julian Schröpel / Simbayu Visual Arts 


ALL MY FRIENDS ARE HAVING A BABY AND I’M LIKE…

27/03/2017

Jos loppuvuodesta tuntui olevan babyshowereita joka viikonloppu, niin nyt ollaan päästy sitten juhlimaan urakalla syntyneiden vauvojen uusia hienoja nimiä. Viime viikonloppuna oli vuorostaan ystäväni Miian pojan, Voltin, vuoro. Tapani mukaan tuli taas kyynelehdittyä, mutta tällä kertaa ei sentään jännittänyt niin paljon kun viimeksi, sylikummina ollessani.

Juhlissa oli kaunis vihreä teema ja tuo Tapanilan puutaloalueen keskeltä nouseva vanha kivikirkko tosi kaunis. Itsehän en kirkkoon kuulu, mutta en koe niissä käymistä millään tapaa kiusalliseksi. Varsinkaan näin ihanissa tapahtumissa. Kirkosta löytyy myös iso liikuntasali, jossa kaikki lapsivieraat saivat juosta ja pelata sählyä. Ihanan rento tunnelma ja aivan perheen näköiset juhlat.

En meinannut oikein keksiä mitään lahjaa, sillä tiesin vauvalla olevan varmasti jo yllinkyllin vaatteita ja leluja. Ehdotinkin sitten, että ottaisin juhlissa kuvia ja koostaisin niistä lahjaksi valokuvakirjan. Niin harvoin tulee kuvia enää teetettyä, joten ehdotukseni otettiin ilolla vastaan. Alan ehkä jatkossakin tarjoamaan tätä lahjaideaa!

Omasta vauva-arjesta alkaa olemaan jo todella kauan aikaa. Oikeastaan vähän ihmeissäni kuuntelin kahvipöydässä muiden pienten lasten vanhempien tuskailuja päiväuni -ja ruokailuajoista sekä muista pikkulapsiaikaan liittyvistä asioista. Miten se maailma voikaan tuntua jo niin vieraalta. En meinannut edes osata pitää vauvaa sylissä! Pystyn nykyään niin samaistumaan niihin ”all my friend are having a baby and im just like..”- meemeihin, jossa muilla on sylissään vauva ja sitten sillä yhdellä ikisinkulla hellässä syleilyssä skumppapullo.