+ koti pysyy helpommin siistinä
+ saa tehdä päivisin töitä rauhassa
+ lapsen vastustuskyky ehkä paranee
+ lapsi saa uusia ystäviä
+ ruotsin puhuminen on vahvistunut
+ lapsi on oppinut uusia lauluja
+ pääsee maistamaan uusia ruokia

– aamuisin aikainen herätys ja kiire
– enemmän kipeänä
– alan stressaamaan päiväkodista hakua jo pari tuntia etukäteen (saanko työt valmiiksi / ehdinkö ajoissa)
– aamulla pitää osata ennakoida koko päivän sää pukeutumisen vuoksi
– lapsi ei saa niin paljon huomiota, mihin on tottunut
– päiväunille nukahtaminen päiväkodissa hankalaa = kotona väsynyt
– kaikilla, etenkin alussa, kauheasti t u n t e i t a
– hoitajat ja sijaiset vaihtuvat paljon, eikä sijaisia aina edes saa
– vaatteet / huivit / hanskat jatkuvasti kateissa (löytyneet lopulta aina)

Meidän kuopus oli isän kanssa kotihoidossa viikkoa vaille kolmevuotiaaksi asti. Tein itse samaan aikaan kotona töitä, eli saimme perheenä viettää paljon aikaa yhdessä. Viimeisen vuoden ajan lapsi kävi muutaman kerran viikossa kerhossa, jossa hän oppi toimimaan ryhmässä saman ikäisten lasten kanssa. Vaikka lapsemme on hyvin aktiivinen, ei meistä tuntunut missään vaiheessa ettemmekö saisi tarjottua hänelle tarpeeksi virikkeitä kotihoidossa. Ulkoiltiin paljon, leikittiin, taiteiltiin, kuunneltiin musiikkia, tanssittiin, luettiin ja oltiin läsnä.

Ajatus päiväkotiin siirtymisestä on ollut aina mielessämme ristiriitaisena. Jos kotihoitoa tuettaisiin rahallisesti myös yli kolmevuotiaaksi, olisimme varmaankin jatkaneet edelleen samaan malliin. Vaikka töihin ja aikuisten pariin oli mukava palata, lasten parissa työskentelevävästä isästä tuntui aluksi nurinkuriselta viedä oma lapsi hoitoon, jotta voisi hoitaa toisten lapsia. Ja sitten taas toisaalta, omien töideni kannalta oli helpottavaa saada vihdoin parempi työrauha, vaikka itsestäni lapsen hoitoon laittaminen ei tunnu siitäkään huolimatta vielä täysin oikealta.

Arvostamme hurjasti varhaiskasvattajien ja hoitajien tekemää työtä haastavissa työoloissa, mutta itsestäni tuntui, ettei reipas ja omatoiminen lapsemme olisi jäänyt kotihoidossa (ja kerhossa) mistään paitsi vielä vähään aikaan. Päinvastoin.

Päiväkoti kuitenkin alkoi 1,5 kuukautta sitten. Minusta tuntuu edelleen jatkuvasti, ettei tämä ole ideaalein tilanne, mutta sopeudumme. Päiväkoti on varmasti hyvä paikka ja lapsi tuntuu viihtyvän siellä, vaikka hänkin olisi omien sanojensa mukaan mielummin kotona. Aamujen vastusteluiden jälkeen hän juoksee pihalle halamaan hoitajia ja aina olemme saaneet hakea kotiin iloisen lapsen, jolla on ollut päiväkodissa kiva päivä. Kotipäiviäkin on ollut, sairastelun takia ja joskus muuten vaan. Myös hoitopäivät olemme saaneet pidettyä suht lyhyinä.

Päiväkodin aloitus on siis tuonut meille konkreettista helpotusta arkeen ja omiin töihin, mutta henkisesti se onkin ollut edelleen yllättävän vaikeaa. Mitenkäs teillä muilla on lähtenyt päiväkoti käyntiin?

Arvatkaa kuka oli vähän innoissaan tänä aamuna?

Nämä kuvat ovat keväiseltä mökkiviikonlopultamme, mutta yhtenä aamuna meillä olikin siellä talvi. Siinä on puolensa, kun taapero herättää heti kuuden jälkeen, silloin ehtii nimittäin elää hetken muuten skippaantunutta vuodenaikaa. Mökkiä ympäriöville pelloille oli yön aikana syntynyt kaunis kuura ja koska aurinko nousi hiljalleen pienen pilviverhon takaa, ehdimme mekin aamukävelyllämme vielä sitä ihastelemaan. Sitten pilvet kaikkosivat, aurinko tuli esiin ja hetken päästä olimmekin taas keskellä vihreää kevättä.

Ei ollut aluksi tarkoitus jakaa näitä kännykkällä nopeasti oman pyörän selästä räpsäistyjä kuvia blogissa, mutta pakkohan sitä oli kertoa, että me mentiin ekaa kertaa yhdessä pyöräillen Myyn kanssa! Olemme odottaneet tätä hetkeä kauan!

Pitkään pähkäiltiin, että minkälainen istuin / laatikkopyörä / peräkärry sitä hankittaisiin. Miettimisen aihetta lisäsi myös se, ettei pienen lapsen niska kestä vielä hirveästi töyssyjä, jonka lisäksi kypärästä voi olla enemmän haittaa kun hyötyä. Tutkittiin ja metsästettiin sen vuoksi myös markkinoiden parasta ja kevyintä kypärää yksivuotiaalle.

Yhdestä kirpparilta ja toisen roskalavalta hankitusta perus Hamaxixta huolimatta, meillä molemmilla pyöri mielessä ajatus oman pyörän etutankoon kiinntettävästä istuimesta. Ajattelimme, että niin itsellä kun lapsellakin on kiva olla edessä, paremmassa vuorovaikutuksessa ja nähdä eteensä, kun istua takana pahimmillaan reppu naamassa kiinni.

Eteenkin kiinnitettäviä istuimia oli useampaa eri mallia ja nissä sitten riitti mietittävää niin hinnan kun kiinnityksenkin puolesta. Haluttiin sellainen istuin, jota pääsee testaamaan, useita näitä kun myytiin vain netin kautta.

Mieheni otti lopulta vastuun istuimen hankkimisesta (itse suunnittelen sitä uuden laatikkopyörän hankkimista vielä ensi keväälle) ja löysikin käytettynä tällaisen mallin, joka ei ollut meille kummallekaan entuudestaan tuttu. Ulkonäkönsä puolesta se ei voita muita malleja, mutta lapsen kannalta istuin tuntuu oikein pätevältä – ja se onkin pääasia. Myös ajo-asento aikuisella on tämän kanssa ihan suht hyvä, ainakin tällaisille kevyille sunnuntaiajeluille.

Myy nautti täysillä syksyisestä, elämänsä ensimmäisestä pyöräilyreissusta, autoja, koiria bongaillen sekä toki ihan vain vauhdin hurmasta ja maisemista nauttien.

En itse ole mikään sellainen teknisissä varusteissa kiitävä pitkänmatkanpyärilijä, mutta pyöräilen itse miellelläni paikasta toiseen juuri tällaista iisiä kaupunkiajoa. Se on ollut alusta saakka myös meitä pariskuntana yhdistävä tekijä ja itsehän pyöräilin myös ihan koko Myyn raskausajan – viimeinen kerta pyörän selässä taisi olla kaksi päivää ennen synnytystä. Olisin pyöräillyt sairaalaan lapsivesien mentyäkin, mutta ajattelin silloin kävelyn tehostavan paremmin synnytystä.

Oli siis ihana päästä kaikki kolme yhdessä pyörän selkään ja syksyistä kaupunkia ihastelemaan. Toivottavasti nättejä syyspäiviä tulisi vielä edes muutama lisää, jotta päästäisiin uudestaan – ja mielellään vaikka koko jengi.

Tuosta Myyn istuimesta tuli instaan paljon jo kyselyitä, se on WheeRide Kangaroo . En ole ihan varma onko tuo edssä oleva pehmustettu ”pöytä” turvallisuutta vai nukkumista varten – ehkä molempia? Haaveissa on kuitenkin edelleen hankkia Thulen modernimpi malli, johon saa lisäosia, kuten suojaavan pleksituulilasin.

Hektisen ja raskaan viikon sekä (jälleen) huonosti nukuttujen öiden jälkeen, tämä kaunis syysviikonloppu tuli todellakin tarpeeseen. Koko sana ruuhkavuodet tuntuu jo loppuunsa kulutetulta ja aiheuttaa itsessäni pelkkiä vilunväristyksiä. Ei kuitenkaan käy kieltäminen, että tässä elellään varmasti oman elämän kiireisintä ja stressaavinta vaihetta.

Vaikka isommat lapset ovat jo isoja ja omatoimisia, vie päivästä hirveän ison osan harrastuksiin ja koulumatkoihin liittyvä logistiikka, yhteydenpito opettajiin ja toisiin vanhempiin, puhumattakaan kaikenmaailman välikausikuorihanskojen ja uusien talvikenkien metsästämisestä. Siihen päälle täytettävät lomakkeet, päivän ruokien sekä välipalojen miettiminen sekä toteutus jonka jälkeen pitäisi vielä yrittää olla läsnäoleva vanhempi joka kyselee kuulumisia, auttaa läksyissä, tekee täi -ja hammaspesutarkistuksen, kasvattaa ja lukee iltasadun. Ainiin ja sitten olisi vielä tuo taapero, oma parisuhde, koti, työt ja oma elämä (no viimeisintä ei kyllä oikeasti nyt juuri ole).

Ja samaan aikaan isommatkin ovat oikeasti vielä aika pieniä. He tarvitsevat äitiä ja minä heitä. Joku voisi sanoa, että tuon ikäinen osaa ja pärjää jo monessa asiassa itsenäisesti – ja se on aivan totta, mutta mielestäni ei kuitenkaan vielä aina tarvitse.

Joka tapauksessa, oli ihana kun viikonloppu oli kiireettömyydessään ihan arjen vastakohta. Tai tuli meillä eilen vähän kiire veljeni synttäri-illalliselle, mutta siitäkin huolimatta että suunniteltua tekemistäkin oli molemmille päiville, tuntui kaikki ihanan rennolta – ja kivalta. Sillä, että unohdin kokonaan toisen lapsen lauantaisen harrastuksen ja päätin etukäteen edes olla yrittämättä tehdä jotain työjuttuja jossain välissä, saattoi olla osuutta asiaan.

Nämä syksyn upeat värit, aurinko ja hiusten pesun skippaminen pipon ansiosta olivat kuitenkin varmasti pääsyy kiireettömään viikonloppufiilikseen (ja eilinen dinneri kaikista rakkaimpien kanssa). Ruuhkavuodet tai ei, olen silti niin onnellinen noista kolmesta – vaikka välillä tuntuu pää räjähtävän (ja äidin perse repeävän – kuten isommat vitsillä sanovat jos meinaan hermostua).

Lasten ulkotakit ja housut saatu Polarn O Pyretiltä