PELOTTAA

6/02/2017

Processed with VSCO with f2 preset

Minun on pitänyt kirjoittaa tästä aiheesta vuosia. Joka kerta olen kuitenkin perääntynyt, en nimittäin halua aiheuttaa pelkoa muissa. Kun lukee tällaisia juttuja alkaa omakin mielikuvitus laukkaamaan. Toisaalta, tämä on tietääkseni ihan yleistä ja normaalia. Ehkä sen ei pitäisi tuntua niin kauhealta. Eli se, että pelottaa.

Välillä pelottaa niin etten saa koko yönä unta. Mielessä pyörii erilaisia, välillä ihan hullujakin, ajatuksia. Pelkään siis, että lapsille sattuu jotain. Ja välillä taas pelkään sitä, että mitä lapsille käy, jos minulle sattuu jotain.

Nämä pelot alkoivat vähän sen jälkeen kun Kaapo oli syntynyt. Silloin ne olivat kuitenkin sellaisia aika ”tavallisia” pelkoja. Mitä jos kierähdän vauvan päälle yöllä, mitä jos se lopettaa hengittämisen enkä huomaa, mitä jos vaunut kaatuvat? Välillä ne olivat vähän hullumpia, kuten että mitä jos joku kiipeää parvekkeelle ja kidnappaa vauvan tai mitä jos unohdan vauvan ratikkaan? 

Mitä vanhemmaksi Kaapo kasvoi, sitä vähemmän näitä ajatuksia enää oli. Kunnes Elvis syntyi. Sitten oikeasti aloin pelkäämään, miettimään ja menettämään yöuniani ihan kunnolla. Saatoin vain maata tuntikausia hiljaa paikallani sängyssä, ahdistuneena, kyynelet hiljaa silmäkulmista tyynylle valuen ja kuunnella kuinka vieressä nukkuvat lapset tuhisivat. Samalla päässä pyöri mitä hurjempia skenaarioita.

Muutamat niistä toistuivat useasti. Mitäs jos olemme korkean rakennuksen katolla ja rakennus palaa. Minun pitää laskeutua 2-vuotiaan ja pienen vauvan kanssa ohuita tikapuita pitkin alas kahdennestakymmenennestä kerroksesta alas. Miten saan molemmat lapset mukanani, ilman että kumpikaan ei putoa ja kuole?  Tuntikausia saatoin miettiä, miten yrittäisin tunkea vauvan vaatteideni sisään ja sitoa taaperon jotenkin itseeni.

Toinen klassikko oli se, kun olisimme laivassa. Yöllä laiva uppoaisi, emmekä pystyisi pelastumaan mitenkään.Lopulta tulin aina siihen tulokseen, että lukittautuisimme kaikki hytin vessaan. Ainakin ruumiimme löytyisivät sitten yhdessä. Kun suoraan Titanicista.

Ihan kamalia ajatuksia, pahoittelut näistä. Haluan tällä tuoda kuitenkin esille sen, että vaikka nämä kuulostavat aika kauheilta, tällaiset ajatukset ovatkin aivan normaaleita. Lähes kaikki äitikaverit, joiden kanssa olen aiheesta puhunut, miettivät usein samanlaisia juttuja.

Pelottavat ajatukset ja skenariot ovat olleet pois mielestä pitkään. Kunnes ne joitain viikkoja sitten palasivat aika vahvoina. En voi olla ajattelematta (vasta) ensi talvena koittavaa Thaimaan matkaamme, ja sitä, mitä kaikkea siellä voikaan sattua. Pelkään liikenneonnettomuuksia, sitä että joku putoaa jostain korkealta, tulee maanjäristys tai tsunami. Eniten kuitenkin pelkään sitä, että mitäs jos minulle käy jotain.

En pelkää itseni puolesta, mutta mitä sitten tapahtuu jos lapset jäävät kahdestaan toiselle puolelle maapalloa. Mikä hätä heillä tulee olemaan. Kuinka kamalaa se on heille. Entäs jos he eivät saakaan apua. Entä jos joku tekee heille jotain pahaa? Hyi.

Pelot ja ahdistus ovat osa vanhemmuutta. Ne ovat yksi alkukantainen piirre meissä, joka auttaa meitä pitämään lapsemme hengissä. Ja jos pelkoihin ei liity masennusta tai liikaa ahdistusta, niistä ei tarvitse olla huolissaan. Silti minusta tuntuu hassulta, että miten en vieläkään saa näitä ajatuksia pois mielestäni. Siksi ajattelin nyt vihdoinkin puhua näistä myös blogiin. Meillä vanhemmilla on varmasti aina pelko ja huoli lapsistamme aina. Tärkeää on kuitenkin, ettemme anna sen vaikuttaa liikaa elämään.

Pari kertaa olen miettinyt, että perun koko Thaimaan matkan. Mutta hitto, aivan hyvin voin jäädä huomenna auton alle. En voi jäädä vain kotiin pelkäämään. Huolet ehkä kasvavat ja muuttuvat vuosien myötä, mutta niin kasvaa myös oma itsevarmuus vanhempana. On myös rohkeutta puhua ääneen peloistaan. Siitä saa sitten lisää rohkeutta. Kuten vaikka lähteä sinne toiselle puolelle maailmaa viidakkoseikkailulle yksin lasten kanssa.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

TAVALLAAN IHAN TAVALLINEN LAUANTAI

21/01/2017

Processed with VSCO with hb1 presetProcessed with VSCO with hb1 presetProcessed with VSCO with hb1 presetProcessed with VSCO with hb1 presetProcessed with VSCO with hb1 presetProcessed with VSCO with hb1 presetProcessed with VSCO with hb1 presetProcessed with VSCO with hb2 preset

– Aamulla joku oli vallannut sänkyni
– Aamupalaksi jogurttia, granolaa ja puolukoita
– Radiosta Klaus Wing
– Siivousta ja järkkäilyä
– Lounaaksi kahvia, lapsille eilistä keittoa
– Muutama tunti ulkoilua ja kuvaukset itä-pasilassa
– Lidlistä pakastepizzaa ja karkkia
– Kaksi jaksoa Skamia ja lasi kuoharia
– Pari tuntia luistelua Brakulla
– Iltapalaksi kaakaota
– Tulikuuma suihku ja peiton alle
– Ehkä vielä vähän Skamia

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

VAUVAUUTISIA

13/01/2017

Processed with VSCO with hb1 preset

Pakko se on kai paljastaa, tällaisia vaaleanpunaisia juttuja on nimittäin tullut osteltua viime aikoina. Pitkään haaveissa ollut asia tapahtuu
– minusta tulee kummitäti!

Omassa kaveripiirissä on ihan täysi babyboomi päällä. Tuntuu että yhtäkkiä joka toinen kaveri lähipiiristä odottaa vauvaa. Mikä hauskinta, varmaan viidellä on laskettu aika kuukauden sisällä toisistaan. Vauvoja toki on putkahdellut toisille äitikavereille, mutta se on kuitenkin niin erilaista, kun kouluajoilta saakka ollut ystävä saa ensimmäisen lapsensa.

Kävin eilen tapaamassa yhtä tällaista. Yksi vanhimmista ja parhaimmista ystävistäni sai viime viikolla kauniin pienen tyttövauvan. Olin jo valmiiksi niin liikuttunut ja onnessani vauvasta, etten pystynyt pidätellä kyyneleitä kun minua kysyttiin vielä hänen kummikseen. Pientä tuhisijaa olisi voinut tuijotella tuntikaupalla ja tahtoisin mennä joka päivä nyt sinne kylään.

Samalla kun kaverit saavat lapsia, minulle alkaa olla aika selvää, että minulla ne olivat nyt tässä. Useasti on tullut haaveiltua suurperheestä, jossa kaikilla lapsilla on muutaman vuoden ikäerot. Nyt kuitenkin, kun omat lapset täyttävät tänä vuonna jo 6 -ja 8 vuotta (voitteko kuvitella!!!), en ole varma onko hommaan enää mitään järkeä ryhtyä uudestaan.

Vielä tuossa alle pari vuotta sitten lupasin itselleni, että jos sopivaa isä-ehdokasta ei olisi elämääni ilmestynyt siihen mennessä kun täytän 32-vuotta, niin hankkisin sitten lapsen yksin. Nyt en kuitenkaan todellaan tiedä, että haluanko vai enkö halua enää lapsia. Tavallaan kyllä, mutta sitten toisaalta taas en.

Elämä menee nyt niin kivasti, lapset ovat ihanan omatoimisia, heidän kanssa on niin helppo tehdä ja mennä sekä toisaalta omiin juttuihin on myös todella paljon aikaa. En ole varma haluanko taas sitä monen vuoden hoitamista ja sumussa elämistä. Raskausvaivoja, heitteleviä hormooneja, revennyttä persettä (kuten asian kauniisti synnytyksen jälkeen ilmaisin), imetyshikeä, huonosti nukuttuja öitä, joka puolelle lentäviä soseita ja kuivaksiopettelua. Juuri kun olen päässyt takaisin kiinni tähän ”normaaliin” arkeen.

Toisaalta olisi vielä ihana kerran kokea ne potkut vatsassa, lapsen syntymä, läheisyys ja yhteys vauvan kanssa, imettäminen, kasvun ja kehityksen seuraaminen, kaikki se rakkaus. Nähdä miten pojat kiintyisivät uuteen sisarukseen. Silti olen enemmän sen kannalla, että ei.

Eihän sitä ikinä tiedä mitä tapahtuu, mutta vaikka se onkin vähän haikeaa, tuntuu hyvältä olla sujut sen ajatuksen kanssa, että minun lapset olivat nyt tässä. On ihana seurata miten ystävien perheet kasvavat ja tuntea onnea ja iloa heidän puolestaan. En ole kertaakaan kokenut katkeria, kateellisia tai muuten surullisia tunteita siitä, että ystäväni saavat vauvoja. Luulen, että sekin jo kertoo jotain.

Kun on itse ollut tässä niin pitkään äidin roolissa, on ihan tosi hauskaa että jatkossa saan vihdoin olla myös se rento ja kiva ja siisti kummitäti, joka antaa syödä jäätelöä ja irtiksiä lounaaksi, jonka kanssa käydään keskustassa shoppailemassa ja leffassa ja kahviloissa ja jonka luona yökylässä saa aina valvoa myöhään ja jolle voi kertoa kaikki salaisuudet.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.