KIVIÄ JA KEPPEJÄ

2/05/2018

Äitinä olemisessa, tai ylipäätään lasten seurassa olemisessa, yksi parhaista jutuista on se ilon tarttuminen. Miten jostain itselleen niin tavalliset ja arkipäiväiset jutut voivat olla lapsen mielestä ihan hurjan ihmeellisiä ja kiehtovia. Kuinka vaikka roskien -tai kellariin talvivaatteiden vienti voi olla suuri ja jännittävä seikkailu, jota mietitään vielä pitkään sen jälkeen.

Myös lasten mielikuvitus on asia joka jaksaa kerta toisensa jälkeen ilahduttaa – ja ihmetyttää. Mieletöntä miten pienestä maasta löytyneestä tikustakin saa tuntikausien intensiiviset leikit pystyyn. Tiedän että vanhemmista on välillä jopa raivostuttavaa, kun lapsi vaalii tärkeimpänä aarteena jotain kiveä tai muuta, jota me aikuiset pidämme ihan roskana. Itsekin olen välillä sortunut komentamaan maasta kerätyt kastanjat pois taskuista, kunnes olen tajunnut että nämä ovat oikeasti todella tärkeitä juttuja.

Nyt muuton ja uusien hankintojen myötä meillä on pyörinyt aika paljon pahvilaatikoita, ja jos jotain, niin niitä ainakin meidän pojat rakastavat. Erikoikoisista pahvilaatikoista on syntynyt niin taikalaivaa kun ihan mielettömän hieno kiskakin. Näissä jättimäisissä pahvirakennelmissa on tosin (näin aikuisen näkökulmasta) se ongelma, että ne vievät ihan hirveästi tilaa. Eivätkä esteettisesti ole ihan kauneimmasta päästä, vaikka hyvin sympaattisia kaikkine tarrakoristeluine ovatkin. Niitähän ei TODELLAKAAN saa myöskään heittää pois. Toisaalta, jos lapsi saa noinkin hyvät leikit yhden pahvilaatikon ymärille niin antaa palaa.

Useasti kuulee sanottavan että lapsilla on nykypäivinä liian hienot pelit ja vehkeet. Ovathan toki monet asiat muuttuneet meidän tai varsinkin vanhempiemme lapsuudesta, mutta ihan yhtälailla lapset edelleen osaavat kehittää leikin vaikkapa käpyjen ympärille. Annetaan vaan heille siihen mahdollisuus, mahdollisuus tonkia ja tutkia ulkona ja kerätä niitä kallisarvoisia aarteita taskut täyteen.


MISTÄ VAUVAT TULEVAT?
– KIRJASUOSITUS

28/02/2018

Kun sain lapsia huomasin että minulla on heikkous – lastenkirjoihin! Monet niistä ovat kiinnostavia jopa aikuselle ja kuvitukset vielä sitäkin hienompia. Tykkään lukea lapsilleni paljon, mutta silloin kirjan on oltava oikeasti hyvin kirjoitettu. Kirjat ovat mielestäni myös kiva sistustuselementti lastenhuoneessa, niinpä niitä on tässä vuosien varrella kerääntynyt meille varsinkin kirppiksiltä aikamoiset pinot.

Kirjainnostukseni on myös tarttunut lapsiin, jo ennen kun he osasivat itse lukea. Nyt Elviksin oppi hiljattain lukemaan ja kirjojen lisäksi he ovat kovin innostuneita myös sarjakuvista. Lisäksi kirjastoon pitäisi päästä myös usein, koska eihän meillä satu justiinsa olemaan sitä suomen historista kertovaa kirjaa, joka sillä hetkellä kiinnostaisi ihan hirveästi. Koulun ja eskarin kanssa pojat pääsvätkin lähes joka viikko lainailemaan myös siltä kirjoja.

Tästä syystä kirjoja on siis paljon! Vanhassa kodissamme meillä oli ihan hauskan näköinen, mutta ei niin käytännöllinen ratkaisu kirjojen säilytykseen. Ne olivat nimittäin kahdessa pinossa piippuhormien syvennyksessä. Tällöin niitä ihan alimmaisia kirjoja oli tosi hankala ottaa ja siksi niistä moni jäikin lukematta.

Nyt muuton yhteydessä karsin yli puolet kirjoista pois jolloin jokosta paljastui paljon sellaisia kirjoija, noidenka olemassaolon olon olin jo melkein unohtanut. Yksi niistä kirjoista on tämä Vuokko Hurmeen kirjoittama ja Sanna Pelliccionin kuvittama Pikkurillin Käsikirja.

Tämä hauska lasten tietokirja kertoo kaiken oleellisen lapsista. Miten ne syntyvät, kasvavat ja kehuttyvät. Millaista lasten elämä on ollut aikoja sitten ja miten maailman lapset eroavat toisistaan vaikkapa aamupalamieltymysten mukaan.

Kirja tukee hienosti sitä, mitä minäkin olen kasvatuksessa omien lasten kanssa pyrkinyt tekemään – eli kertomaan asiat niinkuin ne ovat. Lapsen ikätasoon suhteutettuna toki. Meillä on, joskus ehkä vähän kiusallisiin, ”mistä vauvat tulevat?”-tyyppisiin kysymyksiin vastattu aina rehellisesti. Emme ole satuilleet haikaroista tai muista, vaan perhmeän laskun kautta selvitetty asiaa aina vähän tarkemmin lasten kasvaessa. Myös tässä kirjassa asiat kerrotaan ihanan rehellisesti, selkeästi ja yksinkertaisesti. Mutta niin, ettei se ole järkytys lapselle.

Etenkin juuri tuo vauvan kehitys soluista alkioksi ja sikiöksi, vauvan aika vatsassa ja syntymä sekä sen jälkeinen pikkuvauva-aika on meidän perheessämme hyvin ajankohtaisia asioita. Pojista on ollut tosi mielenkiintoista katsoa kuvien kautta mitä on jo tapahtunut ja mitä on vielä tulossa. Ja samaan aikaan ”muistella” omaa aikaansa vastassa ja vauvana.

Yhteisten lukuhetkien lisäksi tämä kirja antaakin myös paljon aiheita yhteiseen pohdiskeluun ja menneiden muisteluun. Iloisten kuvitusten avulla lasten on lisäksi helpompi käsittä ehkä vähän oudolta tai jopa pelottavilta tuntuvia asioita turvallisesti ja hauskalla tavalla. Ainoastan kutituksessa minua jäi vähän kaivelemaan, että miksi tässä ei ole ruskeita lapsia, vaan tummat hahmot on piirretty sinisiksi. Se on hölmö juttu muuten ihanasti kuvitetuun ja värikkääseen kirjassa. Mutta muuten, kaikinpuolin ihan tosi ihana kirja, suosittelen kaikille!