Kirjoitin viikko sitten siitä, miten koiran ottaminen ei ollutkaan sitä mitä olin kuvitellut. Minulla on ollut kaksi koiraa ja tiesin kyllä mitä tuleman pitää. Koiran ottamista harkitsin useamman vuoden. Olin aivan varma, että aika on nyt oikea ja että kaikki tulee menemään hyvin. Jos olisin epäröinyt, olisin vielä siirtänyt koiran hankintaa. Omaa jaksamistaan ja mielen asioita ei kuitenkaan voi ennustaa etukäteen. En olisi ikinä uskonut etten rakastuisikaan silmittömästi heti tähän pentuun tai että henkinen ja fyysininen jaksamiseni ei riittäisikään.

Jo alkumetrimme olivat stressaavat, molemmille. Kävin hakemassa koiran Espanjassa ollessani. Kävin katsomassa pentuja kerran aikaisemmin ja sitten kotiinlähtöä edeltävänä iltana haimme hänet. En tietäänkään saanut nukuttua. Tuskin kukaan koiranpennun omistaja saa ensimmäisenä yönä. Seuraavana päivänä käytin Paon eläinlääkärissä. Siellä epäilykseni kävivät toteen, koiralla oli kymmeniä punkkeja. Niitä ei kuitenkaan poistettu, vaan eläinlääkäri suositteli niiden poistamista lääkkeellä vasta seuraavana päivänä Suomessa. Lensin samana iltana koiran kanssa yölennolla kotiin. En nukkunut taaskaan. Viisi tuntia lentokoneessa itkevän koiravauvan kanssa ei ollut helppoa, mutta toisaalta, meni se yllättävän kivuttomasti. Vaikkakin koko kroppani tärisi ja sydän hakkasi ihan täysillä, varmaan jännityksestä, ensimmäisten tuntien ajan. Saavuimme aikaisin aamulla kotiin ja piti odottaa muutama tunti, että voisin soittaa eläinlääkäriin. Olisin halunnut käpertyä omaan sänkyyni ihana uusi koiravauvani kainalossa, mutta en punkkien takia voinut ottaa häntä viereeni. Koko kehoani syyhytti ja olin aivan varma, että olin saanut häneltä myös jotain kirppuja. Iltapäivällä pääsimme eläinlääkäriin, jossa punkit tunnistettiin ruskeapunkeiksi. Eläinlääkäri pelotteli minua että tämä punkkikanta on kaikista pahin ja se olisi riesana nyt koko elämämme. Sillä nämä punkit kuulemma pesiytyvät asunnon rakenteisiin jossa ne lisääntyvät maailman loppuun saakka, emmekä me ikinä pääsisi niistä eroon. Kirppuja tai muita ei onneksi löytynyt. Punkit poistettiin, mutta punkkilääkettä ei saisi ikäsuositusten takia antaa vielä muutamaan päivään, joten koiraa ei vieläkään kannattaisi ottaa kauheasti viereen. Sitten lähdin hakemaan pojat päiväkodista. Siitä etenpääin en oikein muistakkaan seuraavista päivistä mitään, olin niin väsynyt ja stressaantunut.

Sitten, kuten edellisessä postauksessa kerroin, havahduin siihen että mietin oikeasti joutuvani kohta jonnekkin hullujenhuoneelle, ellen etsisi koiralle uutta kotia. Olin niin loppu. Ja vaikka koirasta tykkäsin, välillä tuntui että alkaisin pian vihaamaan sitä. Kaikki oli ollut niin hyvin ja kivasti ennen sitä. Nyt olin kävlevä ihmisraunio joka ei useimpina päivinä jaksanut edes raahautua suihkuun. Kotini taas… lattiat täynnä hiekkaa, multaa ja mustia tassunjälkiä. Silputtuja keppejä, revittyä sanomalehtiä ja jatkuvasti vanhoja vinoja lattioita pitkin valuvaa pissaa ja ympäriinsä leviteltyä kakkaa. En ollut rakastunut koiraan kuten olin ajatellut. Ja kun tajusin, etten varmaan ikinä tule sitä rakastamaankaan yhtä paljoa kun lapsiani, tuntui se tosi pahalta.

Mielen alkoi yhä enemmän valtamaan ajatukset, että tässä ei ollut enää kyse pelkästä väsymyksestä ja etten tulisi jaksamaan tätä pentuvuotta selväjärkisenä ihmisenä. Mieli oli alakuloinen ja se yhteys minkä olin ajatellut koiran kanssa tulevan, puuttui. Ikävöin vanhaa elämääni. Joten jotta me kaikki, minä, lapseni ja koira, saisimme hyvän elämän jatkossakin, aloin miettimään että se olisi mahdollista vain jos koiralle löytyisikin koti sellaisesta paikasta jossa uudella ihmisillä/ihmisillä olisi enemmän voimavaroja tähän kaikkeen. Tiesin että tämä tulee kyllä joskus helpottamaan, mutten uskonut yksinkertaisesti jaksavani siihen saakka. Ja näitä ajatellessa tuli entistä pahempi mieli. Tunsin itseni niin huonoksi ihmiseksi.

Eivätkä nämä ajatukset siis olleet mielessä kokoajan. Vaan niihin on yhdistynyt väsymys, alakulo ja se että, koira syö päivän aikana kolmannen kerran kakkaansa ja tulee sitten oksentamaan ne sänkyyni. Tai se, että parin tunnin lenkin jälkeen koira pissaa rapussa naapurin ovimatolle. Tai se, kun ollaan aamulla myöhässä eskarista ja koira jahtaa ja piinaa lapsia, varastaa sukat, piilottaa kengät ja mielenosotuksellisesti tulee eteesi katsoo silmiin ja pissaa siihen.

Sitten kuitenkin nyt nämä jutut näin jälkikäteen naurattavat. Niin pahoja päiviä, että olen luopumista miettinyt, on ollut tosi vähän. Olo on kuitenkin ollut tosi kurja jokaikisestä ajatuksesta.

Vaikka edellinen postaus herätti ihmisissä vihaa, järkytystä ja kiukkua (ja sain pitkästä aikaa niin asiattomia kommentteja etten edes voinut julkaista niitä), olen tyytyväinen että kirjotin sen. Sain sitä kautta hirveästi tukea ja tsemppiä. Tajusin, etten ole ainut, vaan nämä tuntemukset ovat oikeastaan aika yleisiä. Niin yleisiä, että tälle on nimikin, puppy blues. Joten en ollut myöskään ihan hakoteillä, kun vertasin fiiliksiäni raskauden jälkeiseen masennukseen. Eihän kukaan lasta suunnittelevakaan voi tietää siihen sairastuvansa. Eikä häntä (toivottavasti) syytellä, että mitäs menit ja teit lapsen jos et tajunnut että se on noin rankkaa.

Kiitos siis vielä näin yleisestikkin teille kaikille tsemppareille ja omista fiiliksistänne kertoneille. Osa kertoi koirastaan lopulta luopuneen, osa vielä miettii ja osa sitten päässyt jo pahimman yli. Kaikki kuitenkin heille ja perheilleen parhaat ratkaisut tehneet ja arvostan niitä kaikkia.

Kuten sanoin, rankkaa on edelleen eikä minulla ikinä ole ollut näin mustia silmänalusia. Mutta mieli on jo iloisempi. Suhde koiraan kehittyy joka päivä. Ihailen sitä miten fiksu hän on. On hienoa seurata myös vierestä lasten kiintymystä tai sitä miten Pao rientää paikalle tarkistamaan tilanteen jos vaikka jompikumpi kaatuu. Muutama päivä sitten aloin kyllä melkein itkemään. Liikutuksesta. Huomasin että Pao tunnistaa poiken nimet. On sen vaan niin, että meidän perheeseen kuuluu koira. Vaikkakin voin myöntää, että pienen pennun ottaminen oli ehkä virhe. Mutta sitten taas toisaalta vuoden päästä meillä on mahdottoman lojaali ja rakastava koira, joka on tottunut juuri tähän meidän elämäämme. Aikuisen koiran kanssa olisi varmasti tullut sitten taas toisenlaisia ongelmia. Mitäs jos hän olisikin inhonnut kaupunki -ja kerrostaloelämää, muita koiria, lapsia, laatikkopyöräilyä ja kahviloissa käyntiä. Kun vihdoin sisäsiisteys koittaa ja pahimmat pentusekoilut ovat ohitse, en varmasti voi uskoa että joskus ajattelin ja koin näin. Mutta näin nyt kuitenkin on. Ja se on ihan ok. Minusta ei ole mitään pahaa myöntää sitä että arvioin itseni väärin, etten jaksanutkaan ja voinutkaan hyvin. Se ei tee minusta huonompaa ihmistä, että näin tunnen eikä varsinkaan se, että mietin tapoja parantaa meidän kaikkien elämänlaatua. Elämässä tulee yllätyksiä aina, minulle tuli nyt. Ja tulee varmasti vielä jatkossakin. Mutta nyt me opettelemme uutta elämänvaihettamme. Mä ja mun koira. Ei tämä helppoa tule olemaan, mutta toivottavasti silti yhteisiä vuosia on edessä vielä monta.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.