VUOSI SITTEN MINUSTA TULI KOULULAINEN

29/06/2017

Somefeedini on kuluneen viikon ajan täyttynyt uusista opiskelupaikoista iloitsevista ihmisistä. Ihanaa että niin moni on päässyt opiskelemaan haluamaalleen alalle. Samalla omaan mieleeni on palannut vuoden takaiset tunnelmat, kun sain itse tietää päässeeni opiskelemaan. Oltiin poikien kanssa lomalla Espanjassa kun samaan paikkaan hakenut tuttavani laittoi viestin, että hän oli päässyt sisään. Ryntäsin samantien läppärille ja naputtelin itseni tärisevin käsin opetusviraston sivuille sisään. Minäkin olin päässyt kouluun!

Tunsin jännää kutkutusta, hilpeyttä, iloa ja ylpeyttä itsestäni. Kävin ostamassa lähikaupasta pullon cavaa ja kirsikoita. Olin päässyt ekalla hakemalla sisään kouluun, jonka olin kuullut olevan yksi vaikemmista. Tätä kaikkea edelsi kuitenkin kouluun hakeminen ja pääsykokeet, joista en ole tainnut edes sen kummemmin kertoa täällä.

Toissa vuoden keväänä tarkoituksenani oli hakea Yliopistolle lukemaan viestintää, mutta tapani mukaan olin mennyt sekaisin päivistä ja missasin koko haun. Se olikin ihan hyvä juttu, sillä sain vielä vuoden jatkaa töiden tekoa blogin parissa ja siinä samassa totutella hieman ruutiininomaisempaan elämään Kaapon aloitettua esikoulu. Oli ihan hyvää harjoitusta saada hänet eskariin joka aamu klo 9. Vuoden aikana myös ajatukseni siitä, mitä tahtoisin isona tehdä, selkenivät lisää.

Seuraavana keväänä muistin taas yhteishaun, yllätys yllätys, päivää ennen kun se päättyi. Olin ajatellut hakevani varmuudeksi monelle eri linjalle, mutta tuossa lyhyessä ajassa en ehtinyt tehdä kun vain yhden ennakkotehtävän. Päätin hakea opiskelemaan journalismia Haaga-Heliaan. Ennakkotehtävänä oli kirjoittaa muutaman sivun essee journalismin tulevaisuudesta. Pähkäilin esseessä omiani muunmuassa bloggaamisesta, kansalaisjournalismista sekä niiden erosta ammattimaiseseen journalismiin. Kävin ostamassa pääsykoekirjan ja luin siitä jopa muutaman sivun kerran alukuestästä aurinkoa ottaessani.

Tuli kesäkuu, mutta pääsykoekutsua ei kuulunut. Mielestäni esseeni oli ollut ihan hyvä, mutta eihän noista ikinä voinut tietää. Kouluun oli hakenut yli 840 hakijaa, joista muistaakseni 140 kutsuttiin ennakkotehtävän perusteella pääsykokeeseen. Päivää ennen koepäivää päätin ihan varmuudeksi katsoa vielä sähköpostini. Kirjoitin koulun nimen hakukenttään ja siellähän se oli, ollut jo useamman viikon, kutsu pääsykokeeseen. Ampaisin ylös tuolista ja pyörin varmaan viisi minuuttia ympäri asuntoa, miettien että MITÄS NYT. Lähdin ensitöiseksi kauppaan ostamaan jotain eväitä suraavan aamun kokeeseen. Päätin lukittautua kotiin ja vain lukea koko päivän, muuta en voisi. Pääsykoekirjan lisäksi piti olla perillä viime viikkojen uutistapahtumista. Joten selasin vuorotellen Hyvä Journalismi-kirjaa ja viikon uutisia.

Tapani mukaan myös söin seuraavaksi päiväksi tarkoitetun suklaapatukan jo lukemisen lomassa. Patukan kääreen sisältä paljastui tarra, jossa oli Collegesta valmistunut oppilas jonka teksti Know All. Ajattelin sen olevan enne ja tarran tuovan minulle hyvää onnea pääsykokeisiin. Liimasin sen kännykkäni takakanteen ja pidin tarraa siinä itseasiassa siihen saakka kunnes minut oltiin virallisesti syksyllä hyväksytty kouluun.

Pääsykokeisiin ehdin siis lukemaan vain päivän, mutta onnekseni olin sisäistänyt juurikin ne tärkeimmät asiat joita kokeessa piti osata. Meidän piti kirjoittaa muutama erilainen uutisartikkeli sekä essee. Kirjallisten tehtävien lisäksi kokeessa oli hyvin laaja yleissivistystä mittaava monivalintakoe sekä lopuksi vielä ryhmähaastattelu. Kirjalliset tehtävät menivät mielestäni hyvin, mutta monivalintatehtävä oli haastava. Siinä oli paljon helppoja kysymyksiä, mutta yhtä paljon myös vaikkapa urheiluun tai iskelmämusiikkiin liittyviä kysymyksiä, joista minulla ei ollut minkäänlaista hajua. Haastattelu meni mielestäni myös vähän penkin alle. Meitä oli ryhmähaastattelussa neljä, joista yksi tuntui dominoivan ja jyräävän meidät muut alleen. Tuntui etten oikein saanut annettua itsestäni niin paljon kun olisin siinä tilanteessa halunnut.

Toivoin todella pääseväni kouluun, mutta tiesin sen olevan vaikeaa. Vain 40 oppilasta lopulta pääsisi sisään. Oli todella mahtavaa olla yksi heistä.

Ala tuntuu edelleen oikealta, vaikka missään nimessä viime vuosi ei ole ollut helppo. Päinvastoin. Olen ollut väsyneempi ja stressaantuneempi kun ikinä. Vaikka koulu on todella hyvä ja opettajat inspiroivia, suuren työmäärän alla on motivaatio ollut välillä hukassa. Kun esikoinen vielä samaan aikaan aloitti oman koulutaipaleensa, on kaikkien aikataulujen luoviminen ollut ajoittain aika haastavaa. En kyllä yhtään kaipaa niitä aikaisia, pimeitä ja räntäisiä aamuja kun kaikki ovat myöhässä, tavarat hukassa ja kahvit läikkyvät toppatakin hihasta sisään. Oikeastaan vähän kauhulla odotan taas sitä rumbaa, mutta on helpottava tietää että yksi vuosi on jo takana päin. Enää kolme edessä. Lol.

Onnea paljon kaikille opiskelupaikan saaneille ja tsemppiä niille joiden kohdalle se ei tänä vuonna osunut. Omasta kokemusksesta voin sanoa, että se voi olla yhtä hyvä mahdollisuus johonkin muuhun.


MUN ELÄMÄ, MILLOIN SIITÄ TULI NÄIN…

30/06/2016

Processed with VSCO with hb2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with hb1 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with hb2 preset

Viikko sitten sain uutisen, jonka alan tajuamaan oikeastaan vasta nyt. Silti edelleen koko ajatus tuntuu jotenkin oudolta. Minä pääsin kouluun. Minusta tulee opiskelija. Ja ennenkaikkea, minusta tulee journalisti. Tai jotain sellaista.

Jatko-opiskelut ovat lykkääntyneet oikeastaan parista syystä. Ensinnäkin, blogin kanssa on ollut niin hyvä meininki ja töitä sen puolesta riittänyt enemmän kun tarpeeksi. Mielessä on ollut myös pari isoa projektia, jotka olisivat tarvinneet paaaljon aikaa ja töitä toteutuakseen. Ja viimeiseksi, ehkä se suurin syy, en ole ollut ihan varma, että mihin sitä sitten loppujen lopuksi tahtoisin edes opiskelemaan. Onko muka kolmekymppisenä jo pakko tietää, että miksi isona tahtoo?

No, oikeastaan en tiedä sitä vieläkään, mutta suunnilleen kuitenkin. Journalismin opiskelua aloin itseasiassa miettimään vasta viime talvena. Sitä ennen olin muutaman vuoden pyöritellyt mielessä muunmuassa visuaalista markkinointia ja kulttuurintuotantoa. Luulen, että se, etten ollut kuitenkaan ihan varma näistä, vaikutti alitajuisesti minuun siten, että muunmuassa unohdin vuosi sitten hakea näihin kouluihin ajoissa. Silloin se toki vähän harmitti, mutta nyt ymmärrän että se oli onni. Näin sen kuuluikin mennä.

Nuorena haave-ammattini olivat näyttelijä, uutisankkuri ja lento-emäntä. Kun ylä-asteella tajusin, että uutistenlukijat olivat toimittajia, ei se enää kiinnostanutkaan. Mielikuvani toimittajasta kun silloin oli silmälasipäinen, muistilehtiö kädessä ja pitkä kamelinruskea trenssitakki päällä paikasta toiseen juokseva mies. Näyttelijän urakin jäi vain harrastetasolle. Päätin siis tähdätä matkailu-alalle ja valmistuinkin merkonomi-matkaliluvirkailijaksi. Lento-emännän hommat kuitenkin jäivät, kun sain vikana opiskeluvuotena vakkaripaikan hotellin respasta ja pääsin sitä kautta myös opiskelemaan töiden ohella hotelli-alan esimiehen tutkintoa. Kerran kuukausipalkalle päästyäni ei takaisin opintotuille siirtyminen enää houkutellut.

Kolme vuotta hotellielämää riitti. Parikymppisenä minulla oli burnout ja vatsahaava. Tykkäsin siitä että minulla oli vastuuta ja tiesin olevani hyvä työntekijä. En kuitenkaan tykännyt siitä bisnesmaailmasta, missä ahkeraa työntekijää ei arvostettu vaan jossa johtoporras ahnenhti vain lisää ja lisää euron kuvat silmissä. Välittämättä työntekijöiden hyvinvoinnista. Siinä työssä ei myöskään ollut mitään mahdollisuuksia olla luova tai toteuttaa itseään millään tavalla. Päätin vaihtaa suuntaa. Kuvaamataidonopettaja voisi olla kiva ammatti, ajattelin.

Niinpä hyppäsin tuntemattomaan, otin loparit ja siirryin opiskelemaan Taikin avoimeen kuvataidekasvatusta. Samaan aikaan tein sijaisuuksia koulunkäyntiavustajana sekä opettajana. Minua pyydettiin vakituisesti erääseen kouluun, jossa tein vuoden verran töitä kehitysvammaisten lasten kanssa. Se oli hyvin antoisaa ja opettavaista. Samalla se opetti minulle myös sen, ettei se maailma ollut minua varten.

Samoihin aikoihin aloin odottamaan esikoistani. Halusin siirtyä raskauden takia kevyempiin tehtäviin ja päädyin erääseen ammattikorkeaan opintoneuvojan ja sihteerin hommiin ennen äitiyslomani alkua. Kaapon ollessa reilun vuoden ikäinen aloin kirjoittamaan tätä blogia. Ja tässä sitä sitten ollaan.

Viime vuonna kävin taas muutamalla avoimen yliopiston kurssilla, jotka olivat osana visuaalisen markkinoinnin tutkintoa. Niistä yleispätevistä markkinoinnin kursseista ei kuitenkaan jäänyt mitään uutta käteen ja oikeastaan turhauduin vain lisää. Parasta mitä saatoin tehdä, oli antaa itselleni aikaa. Ja onneksi tajusin tehdä niin. Tai ainakin luulen niin. Toivottavasti en tule tosiin aatoksiin opiskelujen alkaessa.

Bloggaamisen myötä olen tutustunut yhä lähemmin toimittajan ammattiin, tutustunut journalisteihin ja luonut suhteita mediataloihin. Toimittajan työ, ja ennenkaikkea sen monipuolisuus, on auennut yhä enemmän ja alkanut siten myös kiinnostamaan kunnolla.

Vielä en tiedä tuleeko minusta perinteinen tomittaja tai missä mediassa ja miten haluan tehdä töitä. Mutta uskon, että nelivuotisen koulun aikana sekin hahmottuu. Ja hienointa olisi päästä kokeilemaan eri juttuja mahdollisimman monipuolisesti. Tällä hetkellä nimittäin kiinnostaa kaikki printtimediasta telkkariin ja radioon, uutisten toimittaminen aina politiikasta lifestyleen, kuvajournalismi, tutkiva journalismi, you name it!

Nyt kun alan pikkuhiljaa tajuamaan mihin olen ryhtymässä, on innostuksen lisäksi mielessä myös vakavempia mietteitä. Kuten, miten käy blogin, entäs jos sen tekemiseen ei riitä enää aika? Ja miten siinä tilanteessa sitten toimeentulo? Opiskelijaelämä kahden pienen lapsen kanssa yksin ei kuulosta kovin hohdokkaalta. Niin ja sitten ne todella vakavat aiheet. Kuten, että miten ihmeessä osaan olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan? Siis kahdeksalta aamulla pulpetin ääressä!? Viimeksi kun minulla on ollut säännölliset työajat vuonna 2008. Niin tärkein, eli pääsiköhän se yksi pääsykoikeissa ollut söpö poika myös opiskelemaan ja onkohan se sinkku.

Kävi miten kävi, tylsäksi tätä elämää ei voi ainakaan sanoa. Aina tulee jotain. Eikä ikinä voi tietää mitä. Välillä ihanaa ja välillä kamalaa. Parasta vaan ottaa kaikki vastaan ja katsoa että minne sitä päätyy.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.