MITÄ TAPAHTUI OPISKELUILLE?

8/08/2018

Opiskelujeni perään ollaan kyselty tasaiseen tahtiin ja niistä ollaan spekuloitu (valitettavasti melko väärin faktoin) myös ympäri internettiä, joten asia selvästi kiinnostaa monia. Itselleni homma on ollut päivänselvää, mutta ehkä nyt kesälomien loppumisen kynnyksellä tätä asiaa olisi ajankohtaista käsitellä näin julkisestikin.

Hain opiskelemaan journalismia ammattikorkeakouluun keväällä 2016 ja iloiseksi yllätyksekseni pääsin ekalla yrittämällä sisään, vaikka kyseinen ala oli yksi niistä vaikeimmista ja armottoman lukemisenkin aloitin vasta edellispäivänä, kun löysin pääsykoekutsun sähköpostini roskakorista.

Etukäteen vähän jännitti, että miten saan yhdistettyä opiskelut, perhe-elämän sekä kokopäiväisen blogin kirjoittamisen, etenkin kun myös Kaapolla alkoi samaan aikaan ekaluokka. Jotkut päivät vaativatkin säätöä aikataulujen kanssa ja ensimmäisen kerran elämässäni jouduin turvautumaan myös energiajuomiin. Koulu inspiroi kuitenkin alusta saakka ja suurin osa kursseista oli todella mielenkiintoisia, joten se antoi paljon motivaatiota opiskeluun. Meillä ei myöskään ollut lähiopetusta joka päivänä, vaan keskimäärin kolme kertaa viikossa, mikä sopi itselleni hyvin.

Syksyn sain pinnisteltyä hirveän työmäärän kanssa, mutta 2017 keväällä huomasin että olin mennyt liian kauan tukka putkella. Otin vielä vähän ylimääräisiä kursseja ja jouduin käymään myös monesti Lahdessa yhden projektin tiimoilta. Samaan aikaan rintojenpienennysleikkaus-projektini harppasi eteenpäin ja kaiken kukkuraksi sain kaikesta stressistä vatsahaavan. En silti missään välissä kokenut että olisin tehnyt virheen opiskelemaan mennessäni, mutta tiesin että jatkossa jostain päästä olisi vähennettävä työmäärää. Vaikka itse koulussa läsnäoloa meillä oli melko vähän, työmäärä ja vastuu oli muuten suuri.

Alkusyksystä toinen lapsista sairastui mystisesti ja syytä etsittiin pitkään. Epäiltiin jo vaikka mitä vakavia juttuja ja jouduimme ramppaamaan erilaisissa tutkimuksissa ja erikoislääkäreillä joka viikko. Lopulta onneksi kaikki pahimmat jutut saatiin suljettua pois ja vaiva alkoi muutenkin pikkuhiljaa helpottamaan. Tämä kuitenkin vaikutti itseeni niin, että otin syksylle vain muutaman kurssin, sillä samaan syssyyn päätin mennä rintojenpiennysleikkaukseen, johon sain syyskuulle ajan.

Leikkauksen jälkeen olin kuusi viikkoa sairauslomalla. Olin jo alkuvuodesta ostanut minulle ja pojille lennot Thaimaahaan marraskuulle, jonne lähtöä mietin pitkään. Lopulta tulin siihen tulokseen, että ehdottomasti olimme reissumme ansainneet ja että olisin poissaolevana koulusta myös sitten loppusyksyn. Tämä oli hyvä päätös, vaikka jäinkin entistä enemmän jälkeen muista. Toisaalta sain myös joitain kursseja hyväksiluettua aiemman työkokemukseni perusteella, joten opintopisteitä kertyi silti muutamia.

Opiskelu perheellisenä ja töitä tekevänä ei ole mikään ihan iisein homma. Minulla oli suuri vastuu elättää perheeni, eli pitää yllä sama tulotaso kun ennen opiskeluja, vaikka töiden teolle ei enää olekaan samalla tavalla aikaa kun ennen. Koska tein töitä, en ollut oikeutettu mihinkään tukiin. Koska olin naimisissa, ja vaikka asuimme erillämme, en saanut edes tukea asumismenoihin. Ympäripyöreää päivää voi tehdä jonkun aikaa, mutta ei loputtomasti. Jostain oli pakko höllentää ja itse valitsin toistaiseksi perheeseen ja työhön panostamisen. Vielä en ole valmis luopumaan blogistani – tai tulotasostani.

Alkuvuonna 2018 olin raskaana (kuten edelleenkin olen) ja kärsin vakavasta raskauspahoinvoinnista, hyperemeesistä. En moneen viikkoon pystynyt edes käymään kaupassa, saatika että olisin voinut palata opiskeluiden pariin. Vauvan laskettu-aika on nyt juuri samoihin aikoihin syyslukukauden alkamisen kanssa, joten tuntuu luonnoliselta olla poissaolevana vielä tuleva vuosi. Blogi kun kuitenkin pyörii edelleen näennäisestä äitiyslomastani huolimatta.

Nyt saan sitten todentotta keskittyä perheeseeni, hoitaa vauvaa ja odottaa iltapäivisin kotiin saapuvia koululaisia. Olen ilmoittanut Kelalle olevani äitiyslomalla muistaakseni ensi kesään saakka, jonka jälkeen Oskun olisi tarkoitus jäädä vanhempain/hoitovapaalle. Luulen että sitten olen taas valmis palailemaan aktiivisemmin opiskeluiden pariin.

Mitään hirveän suurta painetta minulla ei muutenkaan ole saattaa opiskeluitani nopeasti päätökseen. Tottakai haluan valmistautua koulusta, mutta koska minulla on jo unelmieni työ, jonka tuomalla kokemuksella minun olisi mahdollista myös työllistyä samoihin paikkoihin mitä opiskeluidenkin jälkeen, en koe asiasta niin suurta painetta. Ikäkään ei nykypäinä ole mikään este opiskella ja koska en ole saanut mitään rahallista tukea opiskeluihini, ei senkään puolesta minulla ole mitään paniikkia.

En siis ole lopettanut koulussa, olen siellä edelleen kirjoilla ja opiskelut jatkuvat todennäköisesti vuoden päästä, ensi syksynä. Edelleenkin ala tuntuu omalta, tuo linja kun valmistaa myös moneen muuhun kun perinteiseen toimittajan työhön. Joka toki sekin tietyin ehdoin tuntuu edelleen kiinnostavalta. Mutta saa nähdä mikä minusta sitten lopulta isona tulee – onneksi sitä ei tarvitse päättää lopullisesti vielä tässäkään iässä ja aina saa muuttaa myös mieltään.


TIE VIE

15/10/2017

Meillä oli keväällä koulussa projetki johon lähdin todella innoissani mukaan. Ideoimme yhdessä toisen koulun kuvaajan graafikkojen kanssa lehtikonseptin johon toteutimme jutun teemalla rakkaus. Hyviä ideoita oli vaikka kuinka paljon ja lopulta muutaman mutkan kautta päädyimme tekemään rakkaudesta lajiin henkisen jutun rekkaa ammatikseen ajavista nuorista tytöistä.

Kaikki tapahtui toisessa kaupungissa ja oli kaikesta kiinnostavuudestaan huolimatta hyvin työläs toteuttaa. Elämässä tapahtui muutenkin samaan aikaan paljon, oli kiirettä, töitä, muita kouluhommia, lasten juttuja ja sairastelua. Pahin kolaus kuitenkin oli se, kun kuvaajalla olikin ihan toisenlainen visio eikä hän tykännyt ollenkaan tavastani kirjoittaa juttu. Koska olin jo valmiiksi ihan loppu, sai sen vuoksi kovan kolauksen myös ammatillinen itsetuntoni sekä koulumotivaationi.

Olimme aluksi ajatelleet että saisimme jutun myytyä eteenpäin johonkin lehteen, olimmehan kaikki tehneet kovasti töitä sen eteen. Kokonaisuutena juttu kuitenkin oli mielestäni tosi hyvä, kuvat olivat upeita ja tekstissä pääsi kiinnostavalla tavalla kiinni tyttöjen omakohtasiin kokemuksiin. Mutta halusin vain unohtaa koko jutun ja niin lopulta unohdinkin.

Kunnes pari viikkoa sitten minuun otettiin yhteyttä Helsingin Sanomista. He olivat saaneet jutun käsiinsä ja halusivat julkaista sen. Ja tänään se sitten ilmestyi, ihan oikeassa lehdessä, vieläpä Suomen luetuimmassa. Olen tosi iloinen että juttu näki päivänvalon. Sen eteen tehtiin töitä jonka lisäksi kaikki jutun haastateltavat ovat ihan mielettömiä ja kiinnostavia tyyppejä. On mahtavaa saada heidän tarinsansa julki myös muille.

Olen toki ollut ihan ylpeä myös kun jotain artikkelejani on joskus aiemmin julkaistu pienen levikin ilmaislehdessä ja nettijulkaisuissa, mutta tänään tuntui kuitenkin sen verran kivalta katsoa omaa miestä Hesari käsissään lukemassa juttuani, että sain pienen sykäyksen taas tähdätä eteenpäin. Viime aikoina on useaankin otteeseen tuntunut vähän ikävältä kun olen kuullut dysgrafiasta johtuvia kirjoitusvirheitäni pilkattavan keskustelupalstoilla ja naurettu sille ettei minusta mitään toimittajaa voisi ikinä tulla. Tämä on taas hyvä muistutus ihan kaikille siitä, ettei kannata murehtia muiden negatiivisia kommentteja vaan tehdä juuri sitä mistä tykkää. Asiat eivät aina tapahdu helpoimman kautta, mutta jos tahtoa on niin haasteistakin selviää. 


MUN ELÄMÄ, MILLOIN SIITÄ TULI NÄIN…

30/06/2016

Processed with VSCO with hb2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with hb1 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with hb2 preset

Viikko sitten sain uutisen, jonka alan tajuamaan oikeastaan vasta nyt. Silti edelleen koko ajatus tuntuu jotenkin oudolta. Minä pääsin kouluun. Minusta tulee opiskelija. Ja ennenkaikkea, minusta tulee journalisti. Tai jotain sellaista.

Jatko-opiskelut ovat lykkääntyneet oikeastaan parista syystä. Ensinnäkin, blogin kanssa on ollut niin hyvä meininki ja töitä sen puolesta riittänyt enemmän kun tarpeeksi. Mielessä on ollut myös pari isoa projektia, jotka olisivat tarvinneet paaaljon aikaa ja töitä toteutuakseen. Ja viimeiseksi, ehkä se suurin syy, en ole ollut ihan varma, että mihin sitä sitten loppujen lopuksi tahtoisin edes opiskelemaan. Onko muka kolmekymppisenä jo pakko tietää, että miksi isona tahtoo?

No, oikeastaan en tiedä sitä vieläkään, mutta suunnilleen kuitenkin. Journalismin opiskelua aloin itseasiassa miettimään vasta viime talvena. Sitä ennen olin muutaman vuoden pyöritellyt mielessä muunmuassa visuaalista markkinointia ja kulttuurintuotantoa. Luulen, että se, etten ollut kuitenkaan ihan varma näistä, vaikutti alitajuisesti minuun siten, että muunmuassa unohdin vuosi sitten hakea näihin kouluihin ajoissa. Silloin se toki vähän harmitti, mutta nyt ymmärrän että se oli onni. Näin sen kuuluikin mennä.

Nuorena haave-ammattini olivat näyttelijä, uutisankkuri ja lento-emäntä. Kun ylä-asteella tajusin, että uutistenlukijat olivat toimittajia, ei se enää kiinnostanutkaan. Mielikuvani toimittajasta kun silloin oli silmälasipäinen, muistilehtiö kädessä ja pitkä kamelinruskea trenssitakki päällä paikasta toiseen juokseva mies. Näyttelijän urakin jäi vain harrastetasolle. Päätin siis tähdätä matkailu-alalle ja valmistuinkin merkonomi-matkaliluvirkailijaksi. Lento-emännän hommat kuitenkin jäivät, kun sain vikana opiskeluvuotena vakkaripaikan hotellin respasta ja pääsin sitä kautta myös opiskelemaan töiden ohella hotelli-alan esimiehen tutkintoa. Kerran kuukausipalkalle päästyäni ei takaisin opintotuille siirtyminen enää houkutellut.

Kolme vuotta hotellielämää riitti. Parikymppisenä minulla oli burnout ja vatsahaava. Tykkäsin siitä että minulla oli vastuuta ja tiesin olevani hyvä työntekijä. En kuitenkaan tykännyt siitä bisnesmaailmasta, missä ahkeraa työntekijää ei arvostettu vaan jossa johtoporras ahnenhti vain lisää ja lisää euron kuvat silmissä. Välittämättä työntekijöiden hyvinvoinnista. Siinä työssä ei myöskään ollut mitään mahdollisuuksia olla luova tai toteuttaa itseään millään tavalla. Päätin vaihtaa suuntaa. Kuvaamataidonopettaja voisi olla kiva ammatti, ajattelin.

Niinpä hyppäsin tuntemattomaan, otin loparit ja siirryin opiskelemaan Taikin avoimeen kuvataidekasvatusta. Samaan aikaan tein sijaisuuksia koulunkäyntiavustajana sekä opettajana. Minua pyydettiin vakituisesti erääseen kouluun, jossa tein vuoden verran töitä kehitysvammaisten lasten kanssa. Se oli hyvin antoisaa ja opettavaista. Samalla se opetti minulle myös sen, ettei se maailma ollut minua varten.

Samoihin aikoihin aloin odottamaan esikoistani. Halusin siirtyä raskauden takia kevyempiin tehtäviin ja päädyin erääseen ammattikorkeaan opintoneuvojan ja sihteerin hommiin ennen äitiyslomani alkua. Kaapon ollessa reilun vuoden ikäinen aloin kirjoittamaan tätä blogia. Ja tässä sitä sitten ollaan.

Viime vuonna kävin taas muutamalla avoimen yliopiston kurssilla, jotka olivat osana visuaalisen markkinoinnin tutkintoa. Niistä yleispätevistä markkinoinnin kursseista ei kuitenkaan jäänyt mitään uutta käteen ja oikeastaan turhauduin vain lisää. Parasta mitä saatoin tehdä, oli antaa itselleni aikaa. Ja onneksi tajusin tehdä niin. Tai ainakin luulen niin. Toivottavasti en tule tosiin aatoksiin opiskelujen alkaessa.

Bloggaamisen myötä olen tutustunut yhä lähemmin toimittajan ammattiin, tutustunut journalisteihin ja luonut suhteita mediataloihin. Toimittajan työ, ja ennenkaikkea sen monipuolisuus, on auennut yhä enemmän ja alkanut siten myös kiinnostamaan kunnolla.

Vielä en tiedä tuleeko minusta perinteinen tomittaja tai missä mediassa ja miten haluan tehdä töitä. Mutta uskon, että nelivuotisen koulun aikana sekin hahmottuu. Ja hienointa olisi päästä kokeilemaan eri juttuja mahdollisimman monipuolisesti. Tällä hetkellä nimittäin kiinnostaa kaikki printtimediasta telkkariin ja radioon, uutisten toimittaminen aina politiikasta lifestyleen, kuvajournalismi, tutkiva journalismi, you name it!

Nyt kun alan pikkuhiljaa tajuamaan mihin olen ryhtymässä, on innostuksen lisäksi mielessä myös vakavempia mietteitä. Kuten, miten käy blogin, entäs jos sen tekemiseen ei riitä enää aika? Ja miten siinä tilanteessa sitten toimeentulo? Opiskelijaelämä kahden pienen lapsen kanssa yksin ei kuulosta kovin hohdokkaalta. Niin ja sitten ne todella vakavat aiheet. Kuten, että miten ihmeessä osaan olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan? Siis kahdeksalta aamulla pulpetin ääressä!? Viimeksi kun minulla on ollut säännölliset työajat vuonna 2008. Niin tärkein, eli pääsiköhän se yksi pääsykoikeissa ollut söpö poika myös opiskelemaan ja onkohan se sinkku.

Kävi miten kävi, tylsäksi tätä elämää ei voi ainakaan sanoa. Aina tulee jotain. Eikä ikinä voi tietää mitä. Välillä ihanaa ja välillä kamalaa. Parasta vaan ottaa kaikki vastaan ja katsoa että minne sitä päätyy.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.