MITÄS ME KOULULAISET

10/04/2017

Viime syksynä meidän perheessä alkoi täysin uudenlainen arki, kun sekä Kaapo että minä aloitimme molemmat ekan luokan. Kaapo peruskoulussa ja minä ammattikorkeassa. On aika uskomatonta, että katse alkaa olemaan tulevassa kesässä ja sen myötä ensimmäinen vuosi takana päin. Ensimmäinen vuosi on mennyt opetellessa aamuherätyksiä, aikatauluja laatiessa ja suoraan sanottuna välillä mekoisessa stressissä ja sumussa.

Itse lykkäsin jatko-opintoja muutamalla vuoden, sillä blogin kanssa meni niin kivasti. Olisin varmaan lykännyt vielä pidempään, mutta haluan myös valmistua kolmikymppisenä. Toisaalta, vaikka työn ja opiskelun yhdistäminen on ollut rankkaa, niin molemmat ovat kuitenkin asioita mitä haluan tehdä ja mistä pidän. Se on auttanut jaksamaan. Motivaationi on korkealla, ehkä juuri sen lykkäämisen ansiosta.

Esikoisen koulun aloittaminen jännitti huomattavasti enemmän, kun oma opiskelu. Miten se pärjää, mitäs jos sitä kiusataan, mitäs jos se hävittää kaikki tavaransa, tai satuttaa itsensä välitunnilla..? Alku olikin vähän hankalaa, uuteen kaveriporukkaan ei päässytkään heti mukaan ja muutenkin isoon ryhmään kesti hetki tottua. Nykyään kaikki menee jo tosi kivasti, eikä samanlaista pelkoa tai murehtimista ole.

Oma opsikeluni alkoi syksyllä ihan rytinällä, mistään pehmeästä aloituksesta ei ollut tietoakaan. Pääsimme heti kunnolla hommiin ja meillä oli vain deadlinejä deadlinejen perään. Uusi koulu, uudet ihmiset, uudet tavat, kaikki oli uutta ja sen lisäksi piti tehdä hirveä kasa tehtäviä, yrittää saada lapsi ajallaan kouluun, toinen päiväkotiin ja itse jotenkin järkevän näköisenä myös ajallaan tunneille, auttaa läksyissä, nähdä joskus kavereita, harrastaa ja yrittää sitten päivitellä myös blogia siinä samalla. Kun marraskuun pimeys vielä lankesi ylle oli siinä ajoittain itkussa pitelemistä.

Koulu on kuitenkin kiinnostavaa, opettajat hyviä ja inspiroivia sekä saamani palaute hyvää. Se on auttanut jaksamaan. Kun on huomannut että tämä tosiaan tuntuu ainakin suurimaksi osaksi omalta jutulta, ja että siinä on ihan hyvä, niin se on motivoinut menemään eteenpäin. Kun on huomannut että niistä hulluimmistakin viikoista on lopulta selvinnyt ja opintopisteitä kerttynyt, antaa se taas lisää energiaa jatkaa.

Perheellisenä ja työn kanssa samaan aikaan opiskelu ei tosiaan ole helppoa. Mutta aiemmin olisin todennäköisesti kouluttautunut väärälle alalle. Olen jo kerran vaihtanut kokonaan alaa ja sen jälkeen käynyt jo avoimessa yliopistossa opiskelemassa jotain aivan muuta, joten parempi oli nyt odottaa sitä, että oikeasti hoksasin mitä tahtoisin tehdä. Ei tämäkään tosin ole kiveen kirjoitettua. Nyt jo tiedän että ihan perus toimittajan työ ei ehkä kuitenkaan ole se mieluisin juttu minulle, mutta kirjoittaminen, kuvaaminen ja kaikenlainen dokumentointi kiinnostaa. Medianomin tutkinto on kuitenkin hyvä pohja niille kaikille. Voi olla että maisteriopinnoissa suuntaudun sitten johonkin muuhun, mitä olin alunperin ajatellut. Se näkee joskus. Jos edes maisteriopintoihin jatkan.

Omalla opiskelulla ja kovalla työllä tahdon myös näyttää esimerkkiä lapsilleni. Toivon että pitkälle kouluttautuminen tulee olemaan heille itsestäänselvyys. Toki toivon myös että opiskeleminen pysyy tulevaisuudessakin maksuttomana, eikä opiskelijoilta leikata enää yhtään tukia ja etuja pois. Kaikilla pitäisi olla yhdenvertaiset mahdollisuudet opiskella, vanhempien varallisuuteen katsomatta.

Syksyllä me siis siirrymme tokalle ja Elvis aloittaa esikoulun. Joten hulabaloo jatkuu vaan. Blogia en halua pistää jäähylle ja aikataulun mukainen valmistuminenkin olisi ihan kiva, joten ei tässä auta kun painaa täysillä. Vaikka välillä kaikki tuntuu ihan paskalta ja tahtoisin jäädä vaan kotiin nukkumaan, niin enhän mä tätä tekisi ellen tykkäisi tästä. Paitsi tilastotieteen tunneista en tykkää, en yhtään, anteeksi nyt vaan.


KUN STRESSAA, NUKU PÄIKKÄRIT

29/03/2017

Pillahdin tänään itkuun pankkivirkailjan edessä. On taas vähän kiirettä pitänyt. Aamu alkoi sillä, kun juoksin ensin hiki hatussa Elviksen päiväkotikeskusteluun, sieltä matkalla postiin nappasin sentään kahvin mukaan.

Yksi inhokkihommaani on käydä postissa, joka jostain syystä on aivan kaupungin toisella laidalla. Yksi tärkeistä paketeista oli kadonnut, sitä ei löytynyt mistään. Kaksi muuta pakettia olivat taas aivan liian suuria ja painavia yksin kannettaviksi. Satuin myös vilkaisemaan säköpostiani kaiken hässäkän keskellä. Olin kokonaan unohtanut yhden työasian! Tässä vaiheessa alkoi tuntumaan, että korttitalo romahtaa ihan just. En voinut kun pahoitella ja luvata tekeväni unohtuneen homman mitä pikimmin.

Heti sen jälkeen muistin, että minunhan piti käydä vielä pankissa. En ole saanut muutamaan viikkoon mitään laskuja maksettua, sillä en yhtäkkiä muista käyttäjätunnustani! Tunnusta joka minulla on ollut ihan sama siitä saakka kun tili minulla on ollut, eli aina. Uusi tunnus pitäisi hakea sieltä, ennen kun puhelin, sähkö ja vuokasoppari olisivat seuraavaksi poikki.

Ratikkamatkalla sitä ehti sitten murhetia kaikkia niitä tekemättömiä koulutehteviä, ryhmätyötä joka on saanut minut repimään hiuksia päästäni sekä kaikkia muita 28654830282 asiaa jotka pitäisi hoitaa. Keskustaassa oli aivan liikaa ihmisiä ja mieluiten olisin vain mennyt johonkin hämärään nurkkaan hengittelemään paperipussiin. Lounasiakaan pankissa oli tietenkin tunnin jono. Olisipa mukana ollut lounasta. Tai aamupalaa.

Niin no se itku sitten. Sehän alkoi, kun vihdoin tiskille päästyäni selvisi, etten voikkaan saada tunnusta heti mukaani. Se lähetetään minulle postilla ja uudet pankkitunnukset sen jälkeen noin viikon päästä. Hain pää painuksissa kaupasta salaatin mukaan ja istuin koko ratikkamatkan suupielet alaspäin kääntyneinä ja aurinkolasit silmillä.

Kotona tsemppasin vielä unohtuneen työjutun kanssa ja sain kun sainkin sen tehtyä. Sitten kaikkeni antaneena oli vaihtoehtonani alkaa itkeä kovempaa, alkaa heittelemään kiukkuisena tavaroita tai kerätä itseni. En valinnut näistä vaihtoehdoista mitään, vaan menin päikkäreille. Unohdin laittaa herätyksen ja nukuin kaksi tuntia. Maailma näytti taas vähän paremmalta unien jälkeen.

Täyspäiväisen opiskelun yhdistäminen täyspäiväiseen työhön saattoi olla omien voimavarojen liioittelua. Herkkä mieli ja päässä aamusta iltaan pyörivät ideat eivät välttämättä ole paras yhdistelmä. Tarvitsen paljon tilaa ja aikaa ajatella, ja välillä tämä kaikki tuntuu ihan liian ylivoimaiselta. Mutta onneksi vain välillä. Stressi saa minut todella hajamieliseksi, asian unohtuvat, kasaantuvat ja kierre on valmis.

Päikkäreiden nukkuminen ehkä vie pari tuntia työskentelyaikaa, mutta en usko sen olevan kovinkaan tehokasta aikaa ennen akkujen lataamista. Jollain muulla stressinhallintakeinona voi olla rentoutusharjoitukset, luonnossa kävely tai liikunta. Itselleni toimii selvästi parhaiten kaikken hommien lopettaminen hetkeksi ja unten maille meno.

Ihan vielä en ole valmis menemään lukemaan luokamme ryhmächatin 572 lukematonta viestiä, mutta muuten tuntuu että kyllä mä tähän pystyn! Tottakai mä pystyn. Mutta vasta huomenna, koska nyt aijon mennä takaisin nukkumaan.

Niin ja muistan sen käyttäjätunnuksen taas!


WEEKLY PLANNER

20/01/2017

Processed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 preset
Processed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetOLYMPUS DIGITAL CAMERAProcessed with VSCO with f2 preset

Tykkään ihan hieveästi kalentereista jotka ovat mahdollisiman yksinkertaisia ja selkeitä. Koko viikon on mahduttava aukeamalle ja jokaisen päivän kohdalla pitää olla riittävästi tilaa omille kirjoituksille.

Minulla on aiempina vuosina ollut Lahden muotsikan opiskelijoiden kalenteri, joka on hyvin ajanut takoituksena. Siinä pääosassa on kuitenkin ollut joka aukeamalla olevat valokuvat, jolloin kirjoitustilaa ei siis ole ollut niin paljon. Kun sitten näin kaverillani tämän Sasha Kretovan kalenterin, oli minunkin saatava se.

Nykyäänkän digiaikana kirjoitan kaikki menoni käsin kalenteriin. Samalla se toimii pienimuotoisena päiväkirjana. Minulle on tärkeää että kalenterissa on tilaa myös päiväkohtaisesti, että tarpeeksi tyhjiä sivuja lopussa varattuna muistiinpanoille. Loppuvuotta kohden kalenterini ovatkin ihan täynnä kirjoitusta, muistutuksia ja muistiinpanoja joista en itsekään saa kun puoliksi selvää.

Tässä A5 kokoisessa kalenterissa ihastuttaa yksinkertaisten sivujen lisäksi kalenterin taitto. Itseasiassa kaikki Sahsa Kretovan papeituotteet hän tekee itse käsin Helsingissä. Rakastan myös tuota kannen kaunista, uituista kuviota ja sitä, ettei kannessa lue missän isolla että KALENTERI tai 2017 tai vastaavaa.

Minkäslaisia kalentereita teiltä löytyy, vai käyettääkö joku ylipäätään enää edes paperisia kalentereita?

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.