NE TISSIT

22/01/2018

Lukijoiden toivepostaus.

Kuten teistä moni tietää, olin syyskuussa isossa leikkauksessa, jossa minulta poistettiin yhteensä kilo rintakudosta sekä rinnat muotoiltiin kokonaan uudestaan. Päädyin leikkaukseen monen vuoden mietinnän jälkeen. Suurimmat syyt leikkaukseen hakautumiselle olivat vuosia kestäneet isoista rinnoista johtuneet niskajumit ja siitä seuranneet muut erilaiset vaivat, kuten migreeni sekä tinnitus. Isot rinnat toivat mukanaan myös toiminnallista haittaa, en esimerkiksi voinut harrastaa kaikkea liikuntaa mitä olisin tahtonut. Lenkkeillessä minulla oli kolmet, parhaillaan neljät rintaliivit päällekkäin, ja silti juokseminen sattui. Joogatessa taas jossain asennoissa tuntui että tukehtuisin, kun rinnat painoivat kurkulla saakka.

Isot rinnat toivat myös ihan liikaa epähaluttua huomiota. Ihan reteesti jotkut miehet saattoivat pahimmillaan tulla ja puristaa sekä tokaista että onpas sulla isot tissit. Opinkin jo vuosia sitten olla käyttämättä mitään liian paljastavia vaatteita. Paidoissani oli aina korkea pääntie ja vihasin sitä jos rintavaosta väkyi edes vilaus. Tavallisten (1 cup minimizer-nimisen) rintaliivien lisäksi käytiin niiden päällä toisia litistäviä urheiluliivejä. En ikimaailmassa olisi voinut mennä minnekään ilman ritsikoita ja tosiaan mielellään ennemmin vielä kahdet päällekäin. Käytin yleensä myös öisin kaarituettomia liivejä.

Sitten lopulta vuosi sitten sain kaikesta miettimisestä ja haaveilusta tarpeekseni ja varasin ajan terveysasemalle lääkärille. Tätä ennen olin lukenut netistä sekä parista blogista kokemuksia rintojen pienennysleikkauksesta. Olin pitkään luullut, että näitä leikkauksia tehdään vain kauneuskirkurgian puolella yksityisellä. Sain kuitenkin selville, että myös julkisella puolella leikataan isoja rintoja, jos vain kriteerit täyttyvät. Näitä kriteeritä on rinnan koko, fysiologinen haitta, toiminnallinen haitta sekä tarpeeksi alhainen painoindeksi. Jos näistä laskettava pistemäärä täyttyy, olisi mahdollista päästä julkiselle puolelle leikkaukseen. Ja minä pääsin.

Koko prosessiin, ensimmäisestä lääkärikäynnistä leikkaukseen, aika tasan yhdeksän kuukautta. Protokollan mukaan ensin lääkäri tekee päätöksen lähetteestä kirurgin arvioon. Se saattaa tulla myös bumerangina takaisin, jos kirurgi huomaa siinä puutteita, esimerkiksi liian korkean paino-indeksin tai sen että henkilö tupakoi. Muuten sitten kirurgin arvioon pääsee noin 2-3 kuukauden kuluttua lähetteen laitosta. Se onkin prosessin kriittisin vaihe, sillä tässä vaiheessa kirurgi tekee päätöksen siitä, pääseekö sitä leikkausjonoon vai ei. Ilokseni pääsin ilman vaikeuksia.

Minulla oli mukana kirurgin tapaamisessa lappu, johon olin kirjoittanut ylös kaikki isoista rinnoista johtuneet vaivat – etten vain unohtaisi mainita mitään. Tässä vaiheessa kirugi oli kuitenkin enemmän kiinnostunut siitä, että olihan hakeutunut tähän täysin omasta tahdostani ja että olin täydellisen tietoinen kaikista leikkaukseen liittvistä riskeistä ja komplikaatioista. Koska lapsilukin oli täynnä eikä muita esteitäkään ollut, pääsin leikkausjonoon ja ilmoitin samalla että voisin ottaa vastaan myös peruutuspaikan. Ennen leikkausta piti käydä myös verikokeissa sekä mammografiassa. Oli maaliskuun loppupuoli ja minut oli tarkoitus leikata viimeistään puolen vuoden päästä, hoitotakuun puitteissa.

Sitten sattuikin jotain ihan odottamatonta. Rakastuin ja koko leikkaus unohtui. Päätimme mennä naimsiin jo kesällä eikä ajatus lasten saamisestakaan ollut ihan mahdoton. Aloin epäröimään että onko järkeä mennä leikkaukseen jos joskus vielä tahtoisimme lapsia. Leikkauksessa kun kajotaan myös maitorauhasiin, katkotaan maitotiehyitä sekä hermoja. Vaikka kaikki kursitaan lopuksi takaisin kasaan, hermovaruoita syntyy pakostikin ja sen vuoksi imetys voi olla mahdotonta. Toki myös rinnat kasvaisivat ja muuttusivat taas raskauden myötä.

Kuitenkin muutama viikko ennen leikkausta hakeuduin lääkäriin vuotohäiriöiden takia, jossa minulla todettiin mitä ilmeisemmin monirakkulaiset munasarjat. Tämä tarkoittaisi sitä, että lasten saaminen ei olisikaan niin yksinkertaista ja raskautumisessa saattaisi mennä vuosi tai toinenkin. Luin myös että kiireettömien leikkausten hoitotakuuta pidennettäisiin lähitulevaisuudessa kuudesta kuukaudesta jopa kahdeksaantoista kuukauteen. Eli jos nyt poistuisin leikkausjonosta saattaisi leikkaukseen pääsyssä ensi kerralla kestää kahdekan kuukauden sijaan jopa pari vuotta. Päätin siis jatkaa ja miettiä sitä lapsi-asiaa sitten joskus kun sen aika olisi.

Leikkausaika kotti siis tosiaan syyskuussa ja kaikki meni sen suhteen ihan hyvin. Tavallaan. Pyysin ottamaan rinnoista mahdollisimman paljon pois, mutta kirurgi teki lopulta uudet tissit oman näkemyksensä mukaan. Hänen mielestään minulle sopi kuitenkin vähän isommat rinnat mitä olin toivonut ja sellaiseksi hän ne jättikin. Toiveenani oli siis B-kuppi, mutta sain sellaisen pienen D-kupin. Hän on kyllä varmasti oli oikeassa siitä, että vähän isommat rinnat ovat sopusuhdassa muuhun vartalooni verrattuna, mutta mielestäni olisi voinut ottaa vähän enemmän kun nyt kerta otettiin. Pidän kuitenkin myös näistäkin.

Leikkauksesta toipuminen oli hyvin hidasta ja kivuliasta. Jossain vaiheessa usko meinasi loppua, kun kipu ei vain hellittänyt ja jouduin käymään aukileen takia kerran viikossa haavahoitajalla. Lokakuun lopussa viimeisetkin haavat lopulta umpeutuivat ja nykyään tuo toipumisaika on kaukainen muisto vain. Vaikka olin tuolloin hyvin kipeä ja rinnat jäivätkin ehkä omaan makuuni vähän isoiksi tekisin tuon kaiken uudestaan. Se oli todellakin sen arvoista.

Marraskuun alussa lähdin poikien kanssa reiluksi pariksi viikoksi Thaimaahan, jossa pääsin ihan täysillä nauttimaan uusista tisseistä. Sain kulkea päivästä toiseen pikkupikkubikineissä tai ihan ilman mitään liivejä – ekaan kertaan vuosikausiin. Olo oli ihanan vapautunut. Isot rinnat kun olivat sanelleet aina millaisia vaatteita tai uima-asuja pystyin pitämään. Harvoin sitä edes löytyi mitään kivoja bikineitä jotka olisivat sopineet päälle, puhumattakaan siitä että oliko niissä vaikka sellaiset olkaimet jotka eivät porautuneet rintojen painon takia ihon sisään.

Nyt viisi kuukautta leikkauksesta rinnoissa on vielä pientä särkyä etenkin öisin ja hermovaurioita on selvästi syntynyt. Toinen rinta on lähes tunnoton ja toinen taas yliherkkä. Mutta paraneminen onkin tämän leikkauksen kohdalla hidasta ja siinä sanotaan menevän noin vuosi. Tissit eivät myöskään enää uhmaa painovoimaa samalla tavalla kun alussa, vaan ne alkavat asettumaan luonnollisemmin. Ankkurin malliset arvet ovat melko selvät ja näkyvät vielä, mutta ne eivät haittaa minua yhtään. Arvet ovatkin varmaan ainut asia joka ei ole pelottanut tai mietityttänyt tässä leikkauksessa. Minua ei haittaa yhtään olenko vaatteiden alla arpinen vai en, kunhan voin ja tunnen oloni hyväksi. Ja nyt tunnen.

On ihana fiilis kun useiden päällekäisten rinsikoiden sijaan tunnenkin nyt oloni parhaaksi silloin kun saan olla ilmaan mitään liivejä. En itseasiassa ole vielä ostanut mitään uusia rintsikoita, sillä halusin rauhassa odotella että minkälaiset näistä muodostuu. Liian pieniä urheiluliivejä kun minulta löytyi jo valmiiksi ja nyt käytän usein päivisin niitä samoja liivejä mitä pidin aiemmin öisin.

Leikkauksiin liittyy aina vakaviakin riskejä sekä jälkikomplikaatioita. Siksi on tärkeää rauhassa ja ajan kanssa miettiä että onko tämänkaltainen leikkaus, joka ennemmin vain kohottaa elämänlaatua kun turvaa sen, ihan välttämätön. Itse mietin tätä leikkausta lähemmäs kymmenen vuotta josta viimeiset pari enemmän tosissani ottaessani asioista selvää. Leikkaus on rankka kokemus myös henkisesti, joten ihan hetken mielijohteesta tähän ei kannata hypätä. Omalla kohdallani tämä oli kuitenkin kaiken vaivan arvoinen. Jälkeenpäin ajateltua en voi uskoa että pärjäsin niinkin monta vuotta niin suuren taakan kanssa. Oli hyvä että mietin leikkausta pitkään ja monelta kantilta, mutta hyvä myös etten viivyttänyt siihen menoa pidempää.

Todella moni teistä onkin kysellyt leikkauksesta tai itsekin miettinyt sitä. Olin myös yllättynyt kuinka moni lukijoista kertoi itsekin läpikäyneen pienennysleikkauksen. Leikkausta miettivälle suosittelenkin aluksi tutustumaan julkisen puolen kriteereihin sekä varmaaman ajan ihan vain omalle terveyskeskuslääkärille tai työterveyteen, se ei vielä sido mihinkään mutta voi antaa selkeyttä siihen että kannattaako leikkaus vai ei. Facebookista löytyy myös suljettuja ryhmiä jotka ovat tarkoitettu leikkausta harkitsevalle, sitä odottaville tai jo läpikäyneille. Niistä saa hyvin omakohtaista tietoa ja kokemuksia.


LOPETTAKAA JO SE KIUSAAMINEN

19/01/2018

Olen taas viime päivinä saanut kuulla ja lukea itsestäni kuinka olen niin helvetin ärsyttävä, kuinka ääneni on pahempi kun vanha nariseva ovi ja kuinka ulosantini ja ylipäätään vain koko olemukseni on yksinkertaisesti niin raivostuttavan hirveä ja rasittava. Tämä tosiaankin siksi että joku (joka silti päivästä toiseen seuraa juttujani) ei pidä äänestäni tai kuinka toisen mielestä minulla ei ole oikeita ongelma (voi kuule, tietäistpä vaan).

Näitä juttuja lukiessa tulee tosi paha mieli. Mutta ei siksi että ne loukkaisivat minua verisesti, vaan siksi, että ne oikeuttavat ja yllyttävät kiusaamisen. Yllämainittuja juttuja lukiessani, vain muutama hassu ihminen yritti sanoa väliin, että onkohan nyt ihan ok sanoa noin, kun kymmenen muuta vain heittivät lisää vettä myllyyn ja lähtivät mukaan haukkumiseen.

Kun omat lapseni aloittivat päiväkodin ja koulun pahin pelkoni olisi se, että heitä kiusattaisiin. Jossain vaiheessa tajusin että vaikka kuinka olen opettanut heitä aina olemaan toiselle reiluja, asettumaan toisen asemaan ja olematta kiusaamatta, saattaisi heistäkin tulla esimerkin kautta kiusaajia. En tiedä kumpi pelottaa minua nykyään enemmän, mutta sen tiedän että vihaan kiusaamista.

Lapsien kouluaika on mennyt hienosti tähän saakka ja kohta he ovat niin isoja, että voivat mennä itse nettiin lukemaan näitä juttuja. Joko juttuja missä heidän äitiään hakutaan ja jolle naureskellaan tai sitten jotain toista ihmistä. Pointti on kuitenkin se, että he lukevat näitä meidän vanhempien kirjoittamia juttuja ja ottavat niistä mallia. Kuten lapset tekevät. He alkavat luulla että tuon kaltainen haukkuminen ja kiusaaminen on ihan ok. Me siis opetamme lapsemme kiusaamaan. Miksi helvetissä?!

Koulukiusaaminen ei ole mikään ihan pikkujuttu. Se jättää usein ikuiset arvet. Sydän syrjälläni olen lukenut näiden kiusattujen tai heidän vanhempien kertomuksia siitä, miten lapsi on joutunut vaihtamaan koulua, masentunut, syrjäytynyt tai pahimmassa tapauksessa tehnyt itsemurhan kiusaamisen takia. Ja täällä netissä me vaan jatkamme kiusaamista, haukumme ja teoillamme kannustamme kaikkia muitakin tekemään samoin.

Minulla on hyvä itsetunto. Tykkään omasta äänestäni ja mikä ihaninta, miehenikin rakastaa sitä. Joten minulle on tosiaan yksi hailee kuulostanko kymmenen anonyymin mielestä narisevalta ovelta vai en. Mutta jollekkin toiselle tuollaisen kuuleminen voi romuttaa hänen koko maailmansa. En yhtään ihmettelisi jos lopettaisin itse vaikka kokonaan puhumasta ellen olisi näin paksunahkainen.

Julkkisisia ja bloggaajia haukututaan usein sillä verukkeella että he ovat valinneet itse olla näkyvillä ja julkisessa työssä. EI! Se ei silti oikeuta paskamaiseen käytökseen, haukkumiseen, herjaamiseen, perättömien jourujen levittelyyn tai mihinkään muuhunkaan kiusaamiseen. Kritiikiin ja kiusaamisen välissä on hyvin selkeä raja. Se kuka väittää muuta valehtelee vain itselleen.

Lapset eivät kiusaa toisiaan erilaisuuden takia tai pönkittääkseen omaa itsetuntoaan. Lapset alkavat kiusaamaan kun he saavat siihen mallin kotoa tai muualta ympäristöstään. Lapset imevät meiltä enemmän vaikutteita kun voimme kuvitellakaan. Lopetetaan se. Lopetetaan kiusaaminen. Nyt.


BLOGI 7-VUOTTA

14/01/2018

Minulla on ollut näköjään  perinteenä unohtaa blogini synttärit, ja niin kävi myös tänäkin vuonna. Blogi nimittäin täytti viime viikon lauantaina huimat seitsemän vuotta!

Perustin tämän blogin tammikuun alussa, seitsemän vuotta sitten omaan tarpeeseen. Olin reilun vuoden ikäisen pojan äiti ja haaveilin toisesta lapsesta. Minulla oli asiaa äitiydestä ja ihan tavallisesta arjesta ylipäätään, mutta ei sopivaa foorumia tämän kaiken julistamiseen. Blogit eivät olleet tuohon aikaan itselleni kovin tuttuja, etenkään perheaihaiset blogit, mutta hetken mielijoteesta ajattelin sellaisen perustaa.

Olenkin aiemmin kertonut blogin nimeni tulevan sen hetkisesta elämänvaiheesta. Olin selvinnyt esikoiseni kanssa vauvavuoden yli, pikkuhiljaa taas omat jutut alkoivat kiinnostamaan, mutta toki se lapsi-arki oli vahvasti kaikessa tekemisessä läsnä. Olin hoitovapaalla ja päivisin usein liikuimme paljon kaupungilla muita äitikavereita tapaamassa tai harrastuksissa. Tuntuikin luontevalta että blogissa oli perätysten taaperon astiat-testissä-postaus, postaus torstai-illan tyylistäni Oopperassa sekä höpöttelöä siitä kun pyykinpesukone meni rikki. Ja sama linja jatkuu edelleen näin seitsemän vuoden jälkeen.

Tykkään blogistani siinä että se on juuri minun näköinen ja että voin kirjoittaa tänne kaikkea minua kiinnostavaa. Suurista kävijämiiristä huolimatta olen uskaltanut pitää blogini aitona, vaikka toki jotain yksityiselämän juttuja on pakko rajata pois. Kirjoittaminen, antaminen ja vuorovaikutus lukijoiden kanssa antaa myös minulle paljon.

Seitsemään vuoteen on mahtunut kaikenlaista. Sain toisen lapseni, erosin, sain paljon uusia ystäviä, muutin (nyt yhteensä kolme kertaa), lapset aloittivat päiväkodin, koulun, aloin itse opsikelemaan, olin monta vuotta sinkkuna, rakastuin, menin naimisiin ja vaikka mitä kaikkea muuta. Blogista tuli pikkuhiljaa itselleni myös ammatti ja kokopäiväinen työ.

Muutaman kerran olen myös miettinyt blogin lopettamista, mutta tullut aika pian siihen tulokseen ettei voisi elää ilman tätä. Porskutetaan siis eteenpäin yhtä suurella innolla kun seitsemänkin vuotta sitten. Ja vaikka elämää ei voi kauheasti käsikirjoittaa tai ennustaa, niin sanottakoon kun kuitenkin tämä klisee, että kivoja juttuja ja uusia tuulia on tulossa tänä vuonna!