NÄIN VÄHENNÄT MIKROMUOVIN SYNTYÄ

17/04/2018

Toivottavasti kukaan ei tähän mennessä ole välttynyt uutisilta ja keskuteluilta mikromuoveista- vaikka se ikävä asia onkin. Mikromuoveja on nykyisin kaikkialla, niitä seilaa merellä jättimäinä lauttoina, mikromuovia löytyy syömästämme kalasta sekä viimeisimpänä myös juomastamme vedestä. Muovia sataa päällemme myös vesipisaroiden mukana.

Vielä ei pitkällä tähtäimellä tiedetä mitä muovi kehossamme tekee, mutta se on ainakin tiedossa, että muovi imee itseensä erilaisia toksiineja sekä sen, että muovipäästöt vahingoittavat nyt jo vesilintuja, kaloja sekä merinisäkkäitä. Ainakaan itseäni ei kovasti houkuta saada muovia ja ylimääräisä myrkkyjä kehooni. Mitä sitten voimme tehdä asialle?

Yksilötasolla itseasiassa aika paljonkin. Emme valitettavasti saa jo tehtyä tekemättömäksi, mutta pienillä teoilla voimme edesauttaa sitä, että meressä olisi jatkossakin enemmän kalaa kun muovia. Meidän on myös turha tuudittautua siihen, että Suomessa asiat ovat muovin kierrätyksen ja eu-standardien vuoksi hyvin – sillä koko maapallon tila on meidän kaikkien asia. Vaikka suuret meressä kelluvat jätelautat eivät seilaa kotimme edustalla, ei se tarkoita etteikö niillä olisi vaikutusta myös meihin.

Mikromuovia syntyy esimerkiksi hajoaviasta muovipakkauksista, auton renkaista sekä vaatteista. Mikromuoviksi kutsutaan kuituja tai muovinpaloja jotka ovat alle viiden millin kokoisia, pienimpiä ei erota silmällä. Kuten tiedämme, suurin osa roskasta valitettavasti päätyy ennemmin tai myöhemmin vesistöihin ja muovisia vaatteita pesemällä tämä kiertokulku on hyvin lyhyt. Edistyneimmätkään vedenpuhdistamot eivät saa mikromuovia suodatettua vedestä kokonaan pois.

Jos kotoa löytyy keinokuduista tehtyjä vaatteita, kuten fleecejä tai kierrätetystä muovista tehtyjä vaatteita, niitä kannattaa pestä mahdollisimman harvoin. Yhdestä keinokuitusesta vaatteesta nimittäin irtoaa pesun aikana yli 1900 mikromuovikuitua! Synteettisille vaatteille on kehitelty pesupussi, jollaisen pitäisi löytyä ihan jokaisen kotoa. Pesukassilla voi estää haitallisten, pesussa irtoavien mikromuovien leviämisen vesistöihin. Kaikki mikromuovi nimittäin jää kassin sisäpuolelle ja näinollen ne voidaan kerätä ja kierrättää muoviroskan mukana.

Miten me voimme vähentää mikromuovien syntyä?

– Vähennä muovin kulutusta, älä osta muovipussia tai ota pakasteita pieneen pussiin, hedelmätkään harvoin tarvitsevat erillistä pussia
– Käytä kankaista tai kierrätysmateriaaleista valmisettua kestokassia – älä myöskään turhaan hamstraa niitä
– Osta vastuullisemmin, harkitse, suosi lähellä ja luonnollisesti tuotettuja tai kierrätettyjä vaatteita, ruokaa sekä muita tavaroita
– Rempatessa ja maalatessa suosi luontoystävällisiä maaleja, kuten kalkkimaalia
– Suosi vaatteissa luonnonmateriaaleja kuten kierrätettyä luomupuuvillaa tai lyocelliä
– Käytä julkista liikennettä
– Kierrätä kaikki kotitalousjäte sekä tekstiilit, vaadi sellaista myös työpaikalle
– Varmista ettei käyttämäsi kosmetikka (esim kuorintavoiteet, hammastahnat, glitterit) sisällä mikromuovia
– Suosi pakkauksia jotka on valmistettu biohajoavista materiaaleista tai lasista
– Kerää maassa näkemäsi roskat pois
– Käytä mikromuovin keräävää pesupussia synteettisille vaatteille ja pese vaate vasta kun se on oikeasti likainen – usein pelkkä tuuletus tai pakastus riittää

Vaikka omat teot tuntuisivat mitättömän pieniltä verrattuna hirvittäävään muovi-ongelmaamme, niin kannattaa muistaa että pienillä teoillakin on oikeasti suuri merkitys pitkässä juoksussa. Uusia menetelmiä torjua mikromuovin syntyä sekä vaihtoehtoja muoville kehitellään onneksi jatkuvasti – ei nosteta käsiä ihan vielä ilmaan vaikka tilanne vaikuttaakin lähes toivottomalta.

Guppyfriend-pesukassi saatu Mini Rodinilta


KÄVIN RENTOUTUMASSA

16/04/2018

Meidän ihana Indieplace, eli vaikuttajamarkkinointitoimisto jonka alla minäkin olen bloginiani kirjoitellut jo useamman vuoden, järjesti viime viikonloppuna kaikkien aikojen parhaimman inspiraatuoviikonlopun meille bloggaajille, vloggaajille ja muille vaikuttajille.

Ehkä ainakin osalle teistä on ennestään tuttu nykyään kerran vuodessa järjestettävä Inspiration Blog Awards, jonka yhteydessä ollaan järkätty vaikuttajille myös inspiroiva päivätapahtuma. Tästä tapahtumasta minulle on aina tullut mieleen ikäänkuin bloggaajien messut. Paikalla on yheistyökumnneita, mahdollisuus testailla heidän uusia tuotteitaan, erilaisia workshoppeja, luentoja sekä keskustelutilaisuuksia. Ja illalla ollaan sitten juhlittu gaalassa, jossa sen vuoden inspiroivimmat bloggaajat ovat päässeet nappaamaan pystejä eri genreistä.

Tänä vuonna tuo tapahtuma kuitenkin kasvoi kaksipäiväiseksi ja sen myötä myös tuolle vanhalle tapahtumalle antettiin kyytiä, ja sen sijaan järjestettiin erilaisia, hyvinvointi-teemaisia tapahtumia vähän siellä sun täällä. En ihan tarkkaan tiedä mitä muualla tapahtui, sillä osa meistä, noin kahdenkymmenen vaikuttajan porukka, kutsuttiin hemmottelureissulle luonnonkauniiseen Långvikin kylpylään.

Lähdimme matkaan yhteiskuljetuksella jo perjantai-aamuna. Osa bloggaajista oli minulle ennestään tuttuja, osa sitten ihan uusia. Olin pyytänyt itselleni huonekaveriksi Tarun, ja yhdessä sitten edustimmekin omin sanoinemme reissun seniorijaostoa.

Vaikka me olemme Tarun kanssa melko pitkän linjan bloggareita, käyttäydyimme siihern verrattuna ihan täysin amatöörimaisesti. Nimittäin siinä vaiheessa kun nuorempi sukupolvi otti upeita kuvia altaan reunalla ja aurinkotuoleissa rekvisiittaskumpat käsissään, me vain hyppäsimme aidosti sinne porealtaaseen ripsivärit poskilla lillumaan. Kamerat olivat hotellihuoneessa ja puhelimetkin jossain kylpytakin taskujen uumenissa. Kertoo ehkä aika paljon, että ainut kamerastani löytyneet kuvat ovat metsäretkeltämme, kun muiden kamerat täyttyivät meikkauspisteellä otetuista selfieistä.

Ja älkää käsittäkö väärin, itseäni vähän harmittaa etten tajunnut kuvailla enemmän. Puitteet olivat siihen ihan mahtavat. Oli kuitenkin niin ihana päästä ihan uusiin ympyröihin ystävän kanssa jota ei ole nähnyt aikoihin, että jotenkin se vain jäi.

Kylpylässä lillumisen lisäksi söimme hyvin monen monta kertaa ja meille oltiin myös järkätty luontokuvauskurssi sekä jooga/mindfullnes/meditaatiohetki. Lauantaina, ennen gaalaa, paikalle saapuivat myös Bronxin meikkaajat, jotka loihtivat meille sädehtivät gaalameikit. Oli ihanaa kun itse pystyi vaan tallustella tohveleista ruoalta toiselle ja käydä välillä rentoutumassa.

Ei siis ihme että läppäri ja kamera unohtuivat viikonlopuksi kassin pohjimmaiseksi. Jatkoimme nimittäin lauantaina vielä iltaa ennen gaalaa Helsinkiin Hilton Strandiin. Osku oli siellä vastassa ja muutenkin kaunis huone oli vielä koristeltu ruusuin! Porukalla jatkoimme blogigaalaan ja seniorijaoston tavoin palasimme jo ajoissa hotelillille nukkumaan kunnon yöunet. Hotellin aamupala oli ihana ja uskon että siellä tulee jatkossa käytyä ihan vaan syömässä. Kauniin hotellin altaalle emme enää ehtineet, sillä sunnuntaina meillä oli ohjelmassa vielä Oskun mummon 95-vuotissynttärit.

Täytyy sanoa, että kaikesta rentoutumisesta ja hemmottelusta huolimatta olo oli aikalailla kaikkensa antanut sunnuntaina. Vielä tänään tuli nukuttua kolmen tunnin päikkärit. On se rentoutuminen rankkaa hommaa!


PASKA MUTSI SYÖ PAKASTEPIZZAA

7/04/2018

Kävin muutama päivä sitten katsomassa ennakkoon elokuvan Tully, joka kertoo realisestisesti äitiydestä ja ennenkaikkea siitä, miten raskasta se on. Elokuvassa oli kohtaus jossa syötiin pakastepizzaa, ja vaikka pizza kuvattiin siinä epäonnistuneen äidin valinnaksi, en ole pariin päivään pystynyt miettimään muuta kun pizzaa ja kuinka paljon sitä haluan.

Kun vihdoin eilen saimme poikien kanssa pidettyä pizza-illan, pystyin ajatellemaan myös muutakin, kuten mitä ajatuksia elokuva minussa herätti. Ja jätti herättämättä. En nimittäin saa minkäänlaista tarttumapintaa siihen, miten vaikeaksi, kamalaksi ja uuvuttavaksi vanhemmuus yleensä aina kuvataan.

Erityislapset, sairaudet, kuten synnytyksen jälkeinen masennus toki erikseen – niistä minulla ei ole kokemusta. Mutta kahden lapsen ja pian kolmen raskauden verran kuitenkin on. Eikä se ole mielestäni ollut kamalaa, päinvastoin. Äityiys on antanut itselleni ainakin ihan hirvesti iloa, onnea ja avannut aivan uudenlaisen maailman. On klisee, että vasta vanhemmaksi tullessaan sitä ikäänkuin ymmärtää elämän tarkoituksen, mutta minä ainakin allekirjoitan tämän.

Tottakai sitä sitä välillä on rankkaa ja univelka kasaantuu, mutta tämä voi tapahtua ihan myös ilmankin lapsia. Olen minäkin joskus turhautuneena heittänyt keskellä yötä tuttelit pitkin keittiön seiniä, mutta niin olen myös lapsettomana heittänyt eyelinerin kylppärin nurkkkaan, kun rajausten tekeminen ei onnistunut.

Minua ärsyttää se, miksi äidit usein kuvataan maitoa valuviksi, elämään kyllästyneiksi, puuroa tukassa, oksennusta ja vauvan kakkaa paidalla olevksi aivottomiksi zombeiksi, joille ei jää arjessa aikaa edes omille ajatuksilleen. Tämän vastakohtana näkee myös välillä kiiltonahkaisissa korkkareissa liitäviä uraohjuksia, joidenka lapset hoitaa joku muu. Mutta missä ovat kaikki tavalliset ja onnelliset äidit?

Missä ovat äidit joilla on toki kaikilla omat kipuilunsa vanhemmuuden suhteen, mutta jotka kuitenkin päivästä toiseen pääosin iloitsevat siitä että ovat äitejä. Äidit, jotka lasten lisäksi myös muistavat itsekin olevan olemassa – käyvät suihkussa, vaihtavat vaatteet eivätkä ole naama kokoajan rytyllä? Ehkä sellasesta ei sitten saa tehtyä tarpeeksi kiinnostavaa elokuvaa.

Vai muistanko minä vain väärin? Rämminkö minäkin suossa vuosikaudet pienten lasten kanssa? Olin aivan loppu ja halusin perua kaiken? En usko. Muistan kyllä myös sen että univelka kävi ajoittain liian suureksi ja oma pinna ei aina ihan riittänyt uhmaisten lasten kokeillessa rajojaan, mutta pääosin muistan myös sen miten ihanaa meillä oli. Miten syötävän suloisia pienet lapset olivat hassuine juttuineen ja miten mahtavaa oli seurata vierestä uusien taitojen kehittymistä. Miten hienoa oli näyttää heille maailmaa ja sen ihmeellisiä asioita. Muistan myös että pidin huolta itsestäni, otin välillä omaa aikaa, ostin uutta huulipunaa ja näin kavereita.

Ymmärän toki sen, että vaikkapa tämän Tully elokuva voi antaa jonkilaista vertaistukea hyvin hyvin vaikeassa elämäntilanteessa kamppailevalle vanhemmalle. Mutta en pidä siitä yhteen muottiin laittamisesta ja pelottelusta, että tällaista se elämä tulee sitten lasten kanssa olemaan. Kun ei se tule. Ja siihen voi vaikuttaa jo itsekin aika paljon omalla asenteellaan. Kuten vaikka sillä, että pakastepizza ei ole merkki paskasta vanhemmuudesta, vaan siitä että kiireisen viikon päätteeksi voi lastensa kanssa uppotua sylikkäin sohvalle katselemaan luontodokumentteja. Rauhassa, onnellisena ja läsnä.