ICE ICE BABY

29/01/2017
Kommentit pois päältä artikkelissa ICE ICE BABY

Processed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 preset

Pojat ovat käyneet muutaman kerran isänsä kanssa luistelemassa, mutta aiemmin minun kanssani ei kertaakaan. Tykkäsin pienenä kovasti luistelusta, mutta ylä-asteen pakko-luistelu ja inhottava liikkamaikka vaikuttivat minuun siten, että aloin inhota koko hommaa. Olenkin sen jälkeen pistänyt luistimet jalkaan vain kaksi kertaa. Siitä seurauksena oma luistelutaitoni, ja sen myötä into, on ollut aika nollaluokkaa.

Kaapolla alkoi nyt vuoden alussa koulussa luistelu. Se on sujunut tosi hyvin ja molemmat pojat ovatkin nyt kyselleet paljon, että milloin voitaisiin mennä yhdessä luistelemaan. Suunnattiin sitten viikonloppuna Brahen kentälle, ihan ekaa kertaa. Tajusin siellä, että miten hölmöä onkaan ollut vältellä sitä hommaa vain siksi, että minulla on tylsät muistot koulun luitelutunneilta.

Pojilla oli tosi kivaa, ja kehittymisen huomasi jo siinä yhden tunnin aikana. Olin henkisesti varautunut siihen, että heti jos jompikumpi kaatuu vähän kovempaa heittävät he hanskat tiskiin ja sanovat että luistelu on ihan tyhmää. Mitä vielä! Välillä käytiin juomassa ja riisumassa haalarin alta hikisiä huppareita pois, mutta muuten poikia ei olisi saanut jäältä ollenkaan pois.

On ihan hölmöä miten viisitoista vuotta sitten liikuntaopettajan sanomat sanat ja käytös on vaikuttanut tähän päivään asti niin, etten ole vienyt edes omia lapsiani luistelemaan. Mutta onneksi tuli nyt vihdoin mentyä!

Ja kun Elviskään ei kohta enää tarvitse niin paljon tukea, uskallan minäkin ehkä hakea vintiltä omat luistimeni ja astella taas jäälle. Ehkä pojat saavat sitten vuorostaan opettaa minua :-D

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

KODIN LEMPIESINE

26/10/2016

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen aiemminkin kertonut siitä, että kaikilla kotini lempiesineillä ja huonekaluilla on joku merkitys tai niihin liittyy jokin muisto. Jos pitäisi valita niistä se ykkönen, se oli varmasti tämä keittiössä astiakaapin virkaa toimittava Lundian vintagehyllykkö.

Rakastan toki sitä kun voin pitää kauniita astioitani esillä, mutta tämä hylly edustaa minulle paljon enemmän kun vain sen ulkonäön. Se symbolisoi minulle itsenäisyyttä. Sitä että minä kyllä pystyn ja osaan jos vain tahdon.

Ostin tuon hyllyn nettikirppikseltä juuri ennen kun muutimme tähän asuntoon. Koska minulla ei ole autoa, tai edes korttia, jouduin heti miettimään että miten saisin sen kuljetettua itselleni. Toisesta nettiryhmästä löytyikin sitten toinen apua tarvitseva. Hänellä oli paku ja hän tarvisi apua sohvan kantamisessa. Joten minä autoin häntä kantamaan sohvaa ja hän sitten kuskasi minut ja hyllyt. Kannoin ne yksin, joka itsessään oli jo aikamoinen saavutus.

Voin keroa, ettei vanhan ja pari metriä korkean hyllykön kokoaminen yksin ollut myöskään mikään ihan iisipiisi. Kokoamisen jälkeen vielä maalailin hyllyä sekä kunnostin vanhat ovet. Nyt olen hyvin ylpeä saavutuksestani.

Hylly kuvastaa toisellakin tapaa hauskasti minua. Kun eräs päivä vaihdoin muutaman hyllylevyn paikkaa, huomasin että jossain kohdissa näkyikin alkuperäistä puuta. Olin siis vain maalannut ne kohdat mitkä näkyy :D Vaikka jossain asioissa saatan olla pikkutarkka, yleisesti olen kuitenkin hyvin suurpiirteinen. Ja se näkyy tässä hyllyssäkin. Vitsit että tää on rakas!

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

MODERNI PÄIVÄKIRJA

24/10/2016

Processed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with hb1 presetProcessed with VSCO with 4 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with a5 presetProcessed with VSCO with a5 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with 5 preset

Yritin tässä juuri muistella että kuinka monta vuotta olen ollut Instagramissa. Ehkä neljä tai viisi. Sinä aikana siellä on tullut julkaistua yli kolmetuhatta kuvaa. Blogia olen kirjoittanut pian kuusi vuotta. Blogikirjoituksia näyttäisi olevan kasassa reilut 1500 kappaletta. Snapchattiä taas olen käyttänyt aktiivisesti ehkä puolisentoista vuotta. Siellä snäppitulos on yli 10 000. Facebookista sitten puhumattakaan.

Teiniajoilta minulla ei ole yhtäkään päiväkirjaa tallella. Tavallaan se harmittaa, tavallaan taas ehkä ihan hyvä :D On kuitenkin kiva pitää nyt vähän modernimpaa lukua elämästään. Tykkään käydä aina välillä juurikin vaikka instasta katselemassa että mitäs sitä olinkaan tehnyt ja kauhistelemassa että ONKO TOSTAKIN JO SATANELJÄTOISTAVIIKKOA!?

Aina välillä kuitenkin mietin, että mitäs vaikka kolmenkymmenen vuoden päästä? Edelleenkö nämä muistot ovat silloin tallessa? Mitäs jos blogi joskus vahingossa katoaa taivaan tuuliin tai insta lakkaa olemasta? Toisaalta, ne parhaat muistot elävät toivottavasti mielessä ja sydämessä mukana. Mutta olisi kiva sitä jättää jälkeensä jotain konkreettista lapsille, lapsenlapsille ja lapsenlapsenlapsille.

Olisi ihanaa jos olisi aikaa, tai viitseliäisyyttä, kirjoittaa käsin ja kehittää valokuvia. Toisaalta nekin voivat yhtä hyvin tuhoutua tai hävitä siinä missä digitaaliset tallenteetkin. Kai se on vain ihmisellä joku sisäänrakettu tarve jättää muistoja itsestään? Mites te muut, kirjoitatteko päiväkirjaa tai tallennatte muistoja jollain muulla tavalla?

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.