Viime syksynä meidän perheessä alkoi täysin uudenlainen arki, kun sekä Kaapo että minä aloitimme molemmat ekan luokan. Kaapo peruskoulussa ja minä ammattikorkeassa. On aika uskomatonta, että katse alkaa olemaan tulevassa kesässä ja sen myötä ensimmäinen vuosi takana päin. Ensimmäinen vuosi on mennyt opetellessa aamuherätyksiä, aikatauluja laatiessa ja suoraan sanottuna välillä mekoisessa stressissä ja sumussa.

Itse lykkäsin jatko-opintoja muutamalla vuoden, sillä blogin kanssa meni niin kivasti. Olisin varmaan lykännyt vielä pidempään, mutta haluan myös valmistua kolmikymppisenä. Toisaalta, vaikka työn ja opiskelun yhdistäminen on ollut rankkaa, niin molemmat ovat kuitenkin asioita mitä haluan tehdä ja mistä pidän. Se on auttanut jaksamaan. Motivaationi on korkealla, ehkä juuri sen lykkäämisen ansiosta.

Esikoisen koulun aloittaminen jännitti huomattavasti enemmän, kun oma opiskelu. Miten se pärjää, mitäs jos sitä kiusataan, mitäs jos se hävittää kaikki tavaransa, tai satuttaa itsensä välitunnilla..? Alku olikin vähän hankalaa, uuteen kaveriporukkaan ei päässytkään heti mukaan ja muutenkin isoon ryhmään kesti hetki tottua. Nykyään kaikki menee jo tosi kivasti, eikä samanlaista pelkoa tai murehtimista ole.

Oma opsikeluni alkoi syksyllä ihan rytinällä, mistään pehmeästä aloituksesta ei ollut tietoakaan. Pääsimme heti kunnolla hommiin ja meillä oli vain deadlinejä deadlinejen perään. Uusi koulu, uudet ihmiset, uudet tavat, kaikki oli uutta ja sen lisäksi piti tehdä hirveä kasa tehtäviä, yrittää saada lapsi ajallaan kouluun, toinen päiväkotiin ja itse jotenkin järkevän näköisenä myös ajallaan tunneille, auttaa läksyissä, nähdä joskus kavereita, harrastaa ja yrittää sitten päivitellä myös blogia siinä samalla. Kun marraskuun pimeys vielä lankesi ylle oli siinä ajoittain itkussa pitelemistä.

Koulu on kuitenkin kiinnostavaa, opettajat hyviä ja inspiroivia sekä saamani palaute hyvää. Se on auttanut jaksamaan. Kun on huomannut että tämä tosiaan tuntuu ainakin suurimaksi osaksi omalta jutulta, ja että siinä on ihan hyvä, niin se on motivoinut menemään eteenpäin. Kun on huomannut että niistä hulluimmistakin viikoista on lopulta selvinnyt ja opintopisteitä kerttynyt, antaa se taas lisää energiaa jatkaa.

Perheellisenä ja työn kanssa samaan aikaan opiskelu ei tosiaan ole helppoa. Mutta aiemmin olisin todennäköisesti kouluttautunut väärälle alalle. Olen jo kerran vaihtanut kokonaan alaa ja sen jälkeen käynyt jo avoimessa yliopistossa opiskelemassa jotain aivan muuta, joten parempi oli nyt odottaa sitä, että oikeasti hoksasin mitä tahtoisin tehdä. Ei tämäkään tosin ole kiveen kirjoitettua. Nyt jo tiedän että ihan perus toimittajan työ ei ehkä kuitenkaan ole se mieluisin juttu minulle, mutta kirjoittaminen, kuvaaminen ja kaikenlainen dokumentointi kiinnostaa. Medianomin tutkinto on kuitenkin hyvä pohja niille kaikille. Voi olla että maisteriopinnoissa suuntaudun sitten johonkin muuhun, mitä olin alunperin ajatellut. Se näkee joskus. Jos edes maisteriopintoihin jatkan.

Omalla opiskelulla ja kovalla työllä tahdon myös näyttää esimerkkiä lapsilleni. Toivon että pitkälle kouluttautuminen tulee olemaan heille itsestäänselvyys. Toki toivon myös että opiskeleminen pysyy tulevaisuudessakin maksuttomana, eikä opiskelijoilta leikata enää yhtään tukia ja etuja pois. Kaikilla pitäisi olla yhdenvertaiset mahdollisuudet opiskella, vanhempien varallisuuteen katsomatta.

Syksyllä me siis siirrymme tokalle ja Elvis aloittaa esikoulun. Joten hulabaloo jatkuu vaan. Blogia en halua pistää jäähylle ja aikataulun mukainen valmistuminenkin olisi ihan kiva, joten ei tässä auta kun painaa täysillä. Vaikka välillä kaikki tuntuu ihan paskalta ja tahtoisin jäädä vaan kotiin nukkumaan, niin enhän mä tätä tekisi ellen tykkäisi tästä. Paitsi tilastotieteen tunneista en tykkää, en yhtään, anteeksi nyt vaan.

Näin aamulla sellaista unta, että olin laihtunut viikossa seitsemän kiloa. Olin ihan innoissani tulossa kertomaan sitä tänne blogiin, sillä tarkoituksena oli juuri tänään muutenkin kirjoittaa samasta aiheesta. Mutta sitten heräsin ja muistin (karun) totuuden.

En ole usempaan vuoteen omistanut vaakaa ihan tarkoituksella. Sillä oikeasti oma olo ja vaikkapa se miten vaatteet istuu päälle, kertoo paljon enemmän kun vaa´an lukema. Oikeastaan puntarilla ramppaaminen aiheuttaa itsessäni ainakin vain enemmänkin ihan turhaa ahdistusta, sitä punnitsee itseään ihan liian usein ja miettii niitä lukemia jatkuvasti. Ja niinhän siinä taas kävi, kun lähes vuoden tauon jälkeen käväisin kaverillani vaa´alla. Tiesin kyllä että kesäkiloja oli varmasti kertynyt, mutta että kahdeksan kiloa viime käynnistä! Voi apua. Elelinkin tämän jälkeen viikon hieman kurinalaisempaa elämää (ja mietin KOKOAJAN ruokaa) jonka jälkeen kävin viime viikonloppuna taas samaisella vaa´alla. Ja mitä vielä, kiloja oli tullut vielä yksi lisää! Tyhmä vaaka.

Viime viikon tapaan aijon nyt vähän ryhdistäytyä näissä syömishommissa. Sitä nimittäin ollaan taas sokerikoukussa. Joka päivä on pakko saada jotain makeaa ja illat etenkin menee napostelun puolelle. En kuitenkaan koe tätä suurimmaksi ongelmaksi, sillä muuten syön kyllä mielestäni pääosin terveellisesti ja puhdasta ruokaa. Ongelmana on se, että ruoka on vaan niiiiin hyvää ja siitä johtuvat liian suuret annoskoot. Eikä nuo viikonlopun viininlipityksetkään tuota vyätäröä ainakaan kavenna. Toki myös muutto lähemmäs päiväkotia ja se, että päivässä tulee käveltyä 3 km vähemmän kun ennen vaikuttaa.

Päätin nyt jatkaa viime viikon tapaan keventämistä. Yritän jättää kokokonaan sokerin, lisätä kasviksia, vähentää hiilareita ja ulkonakin olen käynyt nyt jo pari kertaa ihan (melkein) vesilinjalla. Viime viikolla tunsin olevani jatkuvasti nälässä, mutta nopeasti pienempiin annoksiin tottuu. Sekä siihen, että muistaa juoda ja syödä pieniä määriä säännöllisesti.

Myönnän toki että osittain keventämisen motiivina on laskea vaa´an lukemaa, mutta edelleenkään en sellaista aijo hankkia. Sillä suurin syy on kuitenkin se oman hyvän olon parantaminen ja se, ettei nuo aiemmin sopivat vaatteet kinnaisi niin paljoa. Mihinkään dietille en aijo ryhtyä, tai kieltää kaikkea hyvää ja kivaa. Mutta uskon että ihan pieneillä teoilla on jo paljon merkitystä. Ja nyt kun poikien lomakin päättyi, pääsen taas käymään paremmin lenkillä yms. Missään nimessä en silti ole luopumassa itsensä hyväksymisen paasaajan roolia! Edelleen tykkään itsestäni, näinkin, mutta haluan silti voida kevyemmin.

Pakko muuten jakaa vielä herkullisen kaalipedin ohje teille. Eilen kaipailin tofupihvieni kanssa jotain muuta kun viime aikoina paljon syömääni kukka -ja parsakaalia. Paistoin pienessä määrässä oliiviöljyä sitten kevätkaalia, lehtikaalia, kevästsipulia sekä retiisiä – joukkoon vähän suolaa ja pippuria. Hyvää! (ps. söin silti vain puolet)

Mites te muut, tuijoteletteko paljon vaa´an lukemia vai onko juuri se oma hyvä olo teillä mittarina?

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.