AINA EKA KERTA

3/09/2018

Vauvan kanssa jokainen juttu on kerran aina eka kerta. Eka kylpy, eka imetys, ekat päikkärt yhdessä, eka kerta kotona, eka vaunulenkki (kuvassa), eka neuvola, eka kerta ravintolassa ja niin edelleen. Ne kerrat tuntuvat ihan erityisen erityisiltä ja jäävät mieleen.

Tänään minulla oli eka kerta yksin kotona vauvan kanssa-päivä, kun Osku palasi isyysvapaan jälkeen töihin. Minulle olisi hyvin kelvannut sellainen leppoisa yökkärissä kotihengailupäivä näin alkuun, mutta sen sijaan päivä oli kunnon herätys arkirealityyn. Oli lasten aamutomet ja kouluun vieminen, vauvan kanssa neuvolaan ajoissa ehtiminen, välissä pientä säätöä ja sitten lasten hakeminen, paniikkisiivous kotona sekä vielä ruoan laitto (okei hernekeiton lämmitys) ja lopuksi vielä harrastukseen ajoissa lähettäminen.

Pieni tuskanhiki ehti aina välillä tulla ja taisin muutaman kerran nukahtaa pystyynkin, mutta näin päivän pian päättyessä voin sanoa selvinneeni ekasta päivästä suht mallikkaasti. Nimittäin esimerkiksi tiskikoneen täyttäminen ei yleensä kuulu edes normaalien päivien aikaansaannoksiini.

Huomenna on ehkä vähän helpompaa, nimittäin Osku teki työpäivän päätteeksi meille vielä niin pakkasen että jääkapin täyteen valmiiksi ruokaa, Elvis pääsee toivottavasti naapurin mukana kouluun ja oma extraohjelmani huomenna on ainoastaan uuden pyykinpesukoneen vastaanottaminen täällä kotona.

Tämä arki rikkoinaisineen öineen 24/7 tissillä viihtyvän vauvan kanssa on kuitenkin tosi ihanaa. Vauva on niiiiin ihana! Silti voin jo tässä vaiheessa jo todeta, että odotan kyllä jo kovasti ekaa kokonaan nukuttua yötä ja meidän ekaa yhteistä lomaa sitten joskus.


TOUKOKUUSSA

31/05/2018
Kommentit pois päältä artikkelissa TOUKOKUUSSA

Toukokuussa olen:

– Käynyt uimassa Kumpulassa ja Stadikalla
– Pyöräillyt niin paljon joka paikkaan kun mahdollista
– Alkanut vihdoin vähän tajuamaan keskuspuiston reittejä
– Ollut menemättä sokerirasitustestiin (kun ei ollut aikoja)
– Saanut ainakin pari kertaa aamupalan sänkyyn
– Ilmoittanut viimeinkin kuopuksen kouluun
– Juonut ekaa kertaa kahvia sitten joulukuun
– Ottanut hietsussa aurinkoa pikkupikkubikineissä
– Ostanut kirjan sen kannen värin perusteella
– Kärsinyt ihnottavista selkä, lonkka -ja liitoskivuista
– Käynyt kaksi kertaa Linnanmäellä
– Viettänyt yksivuotistapaamispäivää
– Rahoittunut vähän vauvan vaatehankintojen kanssa
– Painikoinut sitä että vauva syntyy pian ja kaikki on ihan kesken
– Käynyt lääkärissä hakemassa lentoluvan
– Ollut hetken aikaa ihan järjettömän kateellinen niille jotka pääsevät tänä kesänä VUMeihin
– Valvonut lähes koko yön koska oli niin ikävä
– Saanut paljon fläsäreitä viime kesästä ja järjettömästä rakastumisesta
– Vanhingossa onnistunut värjäämään hiukset kevyesti pastellisella persikkahoitoaineella kirkkaan punaisiksi
– Kulkenut puolialasti koska pukeminen on niin vaivalloista
– Käynyt myymässä kirppiksellä
– Tuskastunut kaupassakäyntiin
– Huomannut raskaushuuruissani pukeutuneeni hammaslääkäriksi


IHAN SAMA – MÄ OLEN HYVÄ NÄIN

23/05/2018

Kysyin muutama viikko sitten, että mikä raskaudessa on ihanaa?  Yksi vastaus kuului, että on vain jotenkin helpompi rakastaa itseä raskaana. Ja olen itse samaa mieltä – vaikkakin olen monet kerrat myös tuskaillutkin peilin edessä muuttunnutta ulkomuotoani ja sitä, kun minulla ei tunnu olevan mitään kivoja (sopivia) vaatteita.

Vaikka olen voinut kaikissa raskauksissani pahoin, paino on silti noussut. Ja paljon. Nytkin kiloja on jo tullut parisenkymmentä. Syön terveellisesti, välttelen sokeria minkä pystyn ja liikun lähes saman verran kun ennen raskauttakin. Silti paino vain nousee. Nyt kolmannen kohdalla ei auta kun hyväksyä se. Ja ennenkaikkea, hyväksyä se, että kehoni muuttuu. Kilot kyllä karisevat sitten kun vauva on syntynyt.

Toki olen ikänikin puolesta vuosi vuodelta armollisempi itseäni kohtaan, mutta myös jännitys siitä, mitä muut minusta ajattelevat on kaikonnut. Sen lisäksi että kasvavan vatsani lisäksi kilot näkyvät paksuuntuneissa reisissäni ja käsivarsissani sekä pyöristyneissä kasvoissani, myös esimerkisi selluliitti on lisääntynyt. Luulen, että vaikka kymmenen vuotta sitten näillä reisillä olisin vähintään verhoutunut kaiken peittävään maksimekkoon. Nyt kuljen tuolla jukisesti shortseissa ja pikkupikkubikineissä.

Toinen juttu josta en jaksa muiden takia enää niin välittää on ihokarvat. Käyn välillä sokeroinnoissa ja epiloin sääriä kun jaksan, mutta on ollut ihan hirveän vapauttavaa huomata, etteivät ihmiset juokse kirkuen pois jos en ole tätä tehnyt. Oikeasti kukaan ei edes huomaa. Minulla kasvaa navan alla puolitoistasenttistä karvaa, mutta koska en itse näe sitä, annan se olla. Ja silti pystyn ottamaan julkisesti vasta paljaana aurinkoa. Se tuntuu tosi hyvältä.

Välillä epätoivo meinaa kuitenkin iskeä. Painonnousu yhdistettynä raskauden tuomiin vaivoihin, kuten jumissa olevaan selkään, särkeviin lonkkiin ja etenkin siihen, ettei liikkuminen – edes kyljen kääntäminen, ole kovin sulavaa puhaa. Joskus sitä tuntee olevansa vain vaivainen parisataakiloinen hylje. Silloin muistutan itselleni mitä kaikkea ihmeellistä kropassani tapahtuukaan. Kasvatan siellä ihan oikeaa ihmistä, eikä mene kauaa kun olen taas oma itseni.

Ja vaikka oma itsetunto onkin onneksi hyvä, niin toki rakastavan ja ihailevan puolison tuki ja kehut pitävät sen myös siellä plussan puolella. Pakko myöntää että olisin kyllä muutamat kerran huonona päivänä verhoutunut siihen maksimekkoon tai kokouikkariin, ellei Osku päiväittäin kehuisi ja kannustaisi. On tärkeää olla omissa silmissä kaunis, mutta tuntuu hyvältä olla sitä myös rakkaansa silmissä.

Eli lisään myös vielä omaan raskauden parhaiden puolien listaan sen, että ihanaa on myös lisääntynyt armollisuus itseään kohtaan ja sen, että viimeistään nyt ei välitä yhtään siitä mitä muut minusta ajattelevat.

ps. En edes kirjoittanut tässä raskausarvista – koska en edes muistanut omistavani sellaisia!