HIUSTYYLEJÄ VUOSIEN VARRELTA

31/03/2019

 

En ole vieläkään kunnolla esitellyt uutta polkkatukkaani, vaikka se toki onkin joissain kuvissa täällä ja instan puolella vilkkunut. Palaan siihen vielä paremmin, mutta sitä ennen muistellaan vähän menneitä! Aloin itse selaamaan vanhoja hiuskuviani, kun halusin nähdä mikä olikaan se lähtötilanne silloin, kun rupesin kasvattamaan omaa väriäni.

Äitini on kampaaja ja olenkin saanut aikoinaan sävyttää hiukseni ensi kertaa noin kymmenvuotiaana. Siitä lähtien hiukseni ovat lähes poikkeuksetta olleet aina värjätty. Olen kokeillut vaikka mitä. Hiukseni ovat olleet todella lyhyet ja todella pitkät, sekä kaikkea siltä väliltä. Värjäykset ovat olleet pääosin onneksi suhteellisen luonnollisia aina, mitä nyt pahimpaan Spice Girls faniaikaan ne olivat samalaiset kun Gerillä sekä joskus myös aivan mustat. Värjäysten ja leikkausten lisäksi minulla on ollut kaksi kertaa permis – sellaista ihan pientä afrokiharaa.

Sen lisäksi, että kävin äitini liikkeellä laittamassa tukkaani, teimme kavereiden kesken toistemme hiuksile myös kaikenlaista. Välillä ne onnistuivat, välillä eivät. Olen leikannut itselleni otsatukan ja katunut sitä heti jälkeenpäin niin lukemmattoman kerrat – myös vielä ihan aikuisiällä. Muistan eritysen hyvin yhden kerran, kun olin kaverillani yökylässä. Päätimme tuttuun tapaamme vähän freesata hiuksiamme ja minä leikata itselleni otsahiukset. Tottunein elkein tartuin saksiin ja napsaisin – tällä kertaa kuitenkin ihan liikaa. Otsahiukset jäivät vain muutaman sentin mittaisiksi. Noh, onneksi ne kasvoivat nopeasti.

Blogin kuvia taaksepäin selatessa muistinkin, että minulla oli sen alkuaikoina takaa ihan lyhyeksi leikattu, edestä vähän pidempi tummanruskea tukka. Sitä ennen minulla oli ollut pitkät punaiset hiukset, jotka uudestaan kasvatin ja joilla olinkin aika pitkään. Aina toki värjäystyyli välillä vaihtui.

Kunnes nelisen vuotta sitten tartuin taas itse fiskarseihin ja pätkäisin polkan (sitä piti kyllä käydä siistimässä kampaajalla). Sen jälkeen olenkin viihtynyt polkassa tosi hyvin, kunnes tosiaan aloin kasvattamaan omaa hiusväriäni sekä siinä samalla sitten hiuksiakin.

Nyt minulla on taas polkka ja se on kyllä ehdottomasti oma suosikkini. Omasta väristänikin tykkään, vaikka samaan aikaan tuo kylmä vaalea noista ylläolevista kuvista on mielestäni myös tosi ihana. Se on samalla ollut kaikista vaikein väri, kun sitä piti ylläpitää ties millä tuotteilla, jonka lisäksi jatkuva vaalennus myös lopulta pilasi hiukseni.

Kaikenlaisia tyylejä sitä onkin mahtunut ihan muutamaan vuoteen vielä näin aikuisiälläkin. Nyt tuntuu ihan todella vapauttavalta, kun väri on vain omaa – ei tarvitse miettiä juurikasvun jatkuvaa värjäämistä. Sen lisäksi olen vähentänyt hiusten suoristamista ihan radikaalisti. Ennen kun suoristin hiuksiani vähintään kerran päivässä, joskus useamminkin. Nyt teen sitä ehkä korkeintaan kerran kuussa. Myös erilaisten hiustuotteiden ja ylipäätään kemikaalien käyttäminen on ihan itselläni ihan minimissä. Mutta tämän hetkisistä hiuksista paremmin lisää pian omassa postauksessaan!

Mikä kuvan tyyleistä on teistä kivoin ja mikä taas ei sovi mielestänne minulle yhtään?


HIUKSET NYT

14/03/2019

Itseasiassa otsikoin postauksen jo aiemmin, tämän pitäisi olla että HIUKSET TOISSAPÄIVÄNÄ, ne eivät nimittäin ole enää pitkät!

Olen miettinyt hiusten leikkaamista jo pitkään ja matka tähän pisteeseen on ollut aika pitkä. Vaalensin hiukseni viimeisen kerran elokuussa 2017, jonka jälkeen päätin, että aion kasvattaa oman värini kokonaan takaisin. Ja nyt 18 kuukautta myöhemmin hiukset olivat vihdoin kasvaneet niin paljon, että pääsin kampaajan penkkiin.

Hiukseni menivät useista vaalennuksista todella huonoon kuntoon, iso osa päällishiuksista katkesi ihan kokonaan. Niinpä oman värin kasvattaminen oli oikeastaan ihan välttämätöntä.

Koko kasvattamisajan olen pitänyt hiuksiani pääosin kiinni, joten hiukset ovat kasvaneet pituutta vähän salaa. Muutamia kuukausia sitten tajusin itsekin, että hiukset ovat todella pitkät. Niitä on tässä muutaman vuoden aikana napsaistu ihan vähäsen muutamasti, mutta halusin itse leikata ne kunnolla vasta sitten, kun saan ne kokonaan oman värisiksi.

Raskausaika ei sinänsä vaikuttanut hiusteni kuntoon, mutta hormonitoiminnan takia hiuksia lähti todella vähän, joten niistä tuli entistä paksummat. Annoin siis vain hiusten kasvaa ja nautin paksusta ponnaristani.

Odotin kauhulla synnytyksen jälkeistä hiustenlähtöä. Kun hiuksia ei koko raskausaianka juurikaan lähde, kuten niitä normaalisti lähtee, tuntuu synnytyksen jälkeen sulkakato ihan hirveältä.

Sanotaan, että hormonitoiminta alkaa tasaantua muutama kuukausi synnytyksen jälkeen, jolloin myös useimmilta alkaa hiukset silloin lähtemään. Itse kuvittelin jo säästyneeni tällä kertaa tältä, mutta muutama kuukausi sitten se kuitenkin alkoi.

Yhtäkkiä meillä oli koko kämppä täynnä hiustuppoja, tyyny aamuisin ihan hiuksissa ja suihkun lattiakaivo jatkuvasti tukossa. Yksi veto harjalla päästä ja harja oli täynnä. Irtohiusten määrä näytti toki myös dramaattisemmalta, kun hiukset olivat niin pitkiä. Yhtäkkiä aiempi paksu ponnarini tuntui enää laihalta liurulta.

Monet sanoivat minulle. että älä leikkaa hiuksiasi! Pitkät hiukset olivat kyllä hienot, mutta mielestäni itselleni sopii kuitenkin vähän lyhyempi malli. Se keventää kivasti.

Olisin halunnut kasvattaa hiuksiani vielä vähän, jotta kaikki aiemmin vaalennettu hius saataisiin pois. Samalla halusin kuitenkin pitää tukan sen verran pitkänä, että saisin sen pienelle ponnarille. Olin myös ajatellut lahjoittaa hiukseni järjestölle, joka valmistaa niistä peruukkeja syöpähoitojen vuoksi hiuksensa menettäneille lapsille. Silloin niiden pitää olla vähintään 17 senttiä pitkät.

Eilen hiukset sitten leikattiin – kampaajan mukaan hiuksista lähti 25 senttiä! Hius oli valitettavasti niin huonokuntoista, ettei sitä kannattanut kuitenkaan lahjoitettavaksi antaa, mutta ai vitsit kun olo koheni. Nyt minulla on ihanan pirtsakka polkka!

Ennen leikkaamista sain tosiaan ihan hirvittävän määrän viestejä, joissa minua tiukasti kiellettiin leikkaamaan hiuksiani. Ymmärrän kyllä, sillä onhan pitkä tukka näyttävä. Itse kuitenkin olen kohta kaksi vuotta suunnitellut ja odottanut hiusteni leikkaamista ja kokonaan omalla hiusvärillä olemista.

Voi olla, että jossain vaiheessa kasvatan takaisin uudestaan pitkät hiukset, hyväkuntoisina ja värikäsittelemättöminä.

Omalla hiusvärillä oleminen on ollut ihan tosi vapauttavaa. Muutama ensimmäinen kuukausi oli hankalaa. Luulin myös aluksi, että oma värini on ihan harmaa. Nopeasti kuitenkin oma väri alkoi erottumaan, kun pituutta tuli lisää.

Ihaninta on ollut kuitenkin jatkuvasta värjäyskierteestä poispääseminen. Samalla aloin muutenkin vähentämään hiusteni käsittelyä alkaen tulemaan jopa ihan sinuiksi pörröisen pehkoni kanssa.

Yritän pian laittaa kuvaa uudesta lyhyestä tukasta, mutta sitä ennen vielä kerran nämä pitkät (ja vähän märät ja ölyiset). Nyt näitä katsoessa tuntuu ihan uskomattomalta, miten kauan jaksoinkaan olla tuon pitkän ja värjäyksestä vahingoittuneen hiuksen kanssa.


IHAN YKSIN

1/03/2019

Vauvavuosi on ollut paikoitellen aika rankka ihan vain univajeen ja pätkissä nukuttujen öiden takia. Tämän kuuden kuukauden aikana on todella käynyt selväksi miten tärkeää uni on. Se vaikuttaa ihan kaikkeen.

Saatiin yhdessä vaiheessa mielestäni tilannetta jo vähän tasattua, mutta salakavalasti se univelkataakka taas kasvoi ja huomasimme pian olevamme molemmat taas ihan äärettömän väsyneitä. Nukumme aina välillä eri huoneissa, mutta siltikään se ei ihan riitä kattamaan niitä kaikkia tsiljoonia yöherätyksiä.

Viime viikolla Osku ehdotti, että mitä jos molemmat saisivat levätä pari päivää ihan kunnolla – ihan yksin, ilman mitään häiriötekijöitä. Kerrassaan houkutteleva ajatus, joka sitten pistettiinkin pian käytäntöön. Osku ja Myy lähtisivät kahdeksi yöksi muualle, minä saisin levätä, olla, hoitaa rauhassa työjuttuja, nukkua ja nauttia – ja sitten toisinpäin.

Jäin siis yksin kotiin, mielssäni kiireetön oleminen ja rentoutuminen. Suunnitlmat menivät kuitenkin hyvin pian uusiksi, kun sainkin odottamattoman vieraan – noroviruksen! Myy oli aiemmin ollut kipeänä ja luulin taudin kevyen verison vain käväiseen meillä, mutta toisin kävi. Ehdin ehkä olla puolituntia yksin kotona, kun aloin oksentamaan, ahahhaa, mikä (paska) tuuri! Eipä siinä, myös muutamaa tuntia myöhemmin tauti alkoi siellä toisessa päässä. Onneksi oli hoitoapua.

Se siitä voimien keräämisestä sitten. En nyt mene enempää yksityiskohtiin, mutta aivan kammottavan järkyttävä tauti. Ensimmäisenä yönä en pystynyt nukkumaan oikeastaan yhtään, mutta eipä pystytty siellä hoitavassakaan päässä. Siitäkin huolimatta sain sitten lopulta kuitenkin viettää yksin kotona ei vain kaksi, vaan kolme ruhtinaalista yötä. Jos siis jotain hyvää pitää keksiä sairastumisesta, niin se tavallaan osui kuitenkin juuri oikeaan aikaan, vaikka alkuperäinen suunnitelma olikin jotain vähän muuta.

En ole aiemmin ollut yhtä pitkään erossa vauvasta. Ikävä kyllä oli, mutta siinä kunnossa olin silti mielummin yksin. Toisessa tilanteessa en ehkä olisi pystynyt samaan erossaoloon ja olisin vaatinut Myyn aiemmin jo kotiin. Tavallaan ihan hyvää treeniä, olen nimittäin lähössä muutaman viikon päästä neljäksi yöksi (!!??!!) reissuun. Olen murehtinut matkaa pitkään juurikin tuon pitkän erossaolon vuoksi – sättinyt itseäni, että miten saatoinkaan tehdä tällaisen kamalan päätöksen ja uskoa muiden vakuutteluita siitä, että tottakai voin matkalle lähteä. Tämä kolmen yön beikki oli hyvä osoitus siitä, että ikävästä huolimatta kaikki tulee menemään hyvin ja vauva muistaa minut vielä muutamankin päivän päästä.

Oma aika on ihan hirvittävän tärkeää, heti unen jälkeen, vaikka onkin ihanaa elää myös symbioosissa puolison ja lasten kanssa. Minä ainakin tarvitsen välillä kiireetöntä aikaa ihan vain itsekseni, vaikka sitten läpi yön yrjöten ja sen jälkeen kuumeessa ja migreenissä peiton alla – myöhemmin vessaa pesten (mutta silti yksin ja rauhassa!).