Rakastan lämpöä, aurinkoa, kukkia ja kesää, mutta kaikista eniten rakastan syksyä. Joka vuosi syksy yllättää upeudellaan, vaikka kuinka mukamas muistaa kuinka hieno se on.

Sateiset ja pimeät päivät vievät usein veronsa, ne eivät lukeudu kovinkaan usein tai ainakaan monen päivän putkina suosikkeihini, mutta nämä aurinkoisen kirpeät syyspäivät tuntuvat herättävän minut eloon ihan uudella tavalla. Yksi tällainen päivä riittää kuittaamaan niin monet synkät sateet.

Luonto on syksyllä niin ihmeellisen upea. Ehkä juuri sen nopea muutos ja säkenöivät värit ovat se asia, joka saa haukkomaan henkeä. Miten ihmeellistä, että ihan hetkessä vaikkapa takapiha täyttyy sienistä tai pihapuu vaihtaa väriään.

Keväisin on ihanaa nähdä luonnon pikkuhiljaa heräilevän taas pimeän talven jäljiltä, mutta syksy on paljon intensiivisempi. Kaikki tapahtuu nopeammin ja kunnon rysähdyksellä. Luonnon oma ilotulitus ja viimeiset bileet ennen loppua.

Kevät ja vuodenvaihde ovat monelle uuden alkua, minulle se on aina ollut syksy. Syksyllä vietän myös syntymäpäivääni ja olenkin usein miettinyt, että monelle lempparivuodenaika taitaa olla juuri se milloin on itse syntynyt.

Kaikki lapseni ovat myös syntyneet syksyllä ja heidän kauttaan on helppo muistella menneitä. Että juuri saman ikäisenä minäkin vietin ensimmäistä jouluani tai menin kouluun. Viime viikkoina olen alkanut näkemään Myyssä yhä enemmän itseäni. Ulkonäöllisesti ja eleelliseti, mutta myös jonkinlainen yhteys on tuntunut myös vahvistuvan.

Ehkä se on tämä syksy, olemme molemmat syksyn lapsia.

Älkää käsittäkö väärin, parasta on se kun lapset on kotona, ja sillon kun eivät ole niin ikävöin heitä tosi paljon. Mutta niinä päivinä kun pojat ovat isällään ja minä monta päivää yksin kotona, huomaan pystyväni keskittymään ihan pienempiinkin asiohin. Fiilistelemään, pysähtymän ja nauttimaan hetkestä aika paljon paremmin. Parhaita ovat etenkin ne päivät kun ei ole kiire minnekkään. Sitä vaan pysähtyy ihastelemaan ikkunasta heijastuvia värejä, istumaan kaikessa rauhassa aamupalapöydässä (kello kaksitoista päivällä yökkäri päällä) ja jotenkin rauhoittua ja nollata pää kaikesta arkihulinasta. Eikä kukaan ole sanomassa että äiti sä oot nolo, kun tanssin keskellä keittiötä ja laulan Hesan naisia.

Joskus aikoinaan, kun opin olemaan kotona ilman lapsia ja nauttimaan siitä, aloin potemaan myös huonoa omaatuntoa. Luonnollisesti, äitiys – kyllä te tiedätte. Mutta onneksi sitä äitiyttä ei kuitenkaan mitata sillä, kuka itkee eniten yksin kotona lastensa perään. Oikeastaan poden nykyään enemmän huono omaatuntoa siitä, jos en käytä tätä täysin omaa aikaani mahdollisimman hyvin. Ja se ei siis liity mitenkään vaikka siihen, että kuinka paljon sinä aikana teen töitä tai siivoa. Vaan juurikin siihen, että miten hyvin pystyn olemaan ja arvostamaan sitä yksinoloa, fiilistelemään juttuja joista tykkään. Oli sitten ihan vaikka ikkunasta ulos katselemista. Ja tottakai lasten ollessa kotona myös pidetään hauskaa, koitetaan olla läsnä ja nautitaan siitä, mutta onhan se silti silloin vähän erilaista.

Ennen kun silloin 2,5 vuotta sitten erosin, en ollut oikein edes ollut yksin. Ja silloin kun olin, käytin sen lähinnä nukkumiseen tai juurikin siivoamiseen. Muutama kaverini on väsyneenä arjen pyörittämisestä joskus sanonut, että on miettinyt eroa ihan vain sen takia että saisi kunnolla vapaa-aikaa sitten kun lapset ovat isällään. Eihän kukaan oikeasti siitä syystä eroaisi, mutta ymmärrän hyvin ajatuksen tuossa takana. Varmaan moni teistäkin? Oma aika ja kivojen juttujen tekeminen on tärkeää. Mutta silti olen joutunut opettelemaan tekemään asioita yksin, olemaan yksin, niin että oikeasti nautin siitä. Juuri tänäänkin on ollut ihan parasta rauhassa aamulla kokkailla aamupalaa itselle, pyöriä kotona, puuhailla, pysähtyä kun siltä tuntuu, mennä pyörällä uimaan, istua hiljaisuudessa saunassa ja sitten tulla takaisin tyhjään kotiin kotiin – tehdä tämä kaikki yksin omassa hiljaisuudessa. Välillä ajatukset laukkaavaat ja sitten välillä mielen saa ihan tyhjäksi. Tavallaan pystyy olla vaan ja hengitellä juuri sitä hetkeä. Hurjan terapeuttista. Kun on viettänyt koko edellisen viikon lasten kanssa ja sitten viikonlopun öitä myöten ystävien seurassa, on tällainen päivä, kun ei (naapurin moikkaamista lukuunottama) ole edes puhunut kenellekkään, verrattavissa vaikka paastoon. Tekee vaan tosi hyvää.

En kuitenkaan kokoajan halua olla yksin. Mutta on kiva että pystyn siihen jos pitää, ja juurikin siinä hetkessä elämisellä saa siitä itselleen tosi kivaa. Mielelläni teen asioita lasten kanssa tai ihan vaan puuhailen heidän kanssaan kotona, nään kavereita ja tuon macbookinkin vaihtaisin tosi paljonn mielummin johonkin vähän pehmeämpään unikaveriin. Yksinolo ei pelota enää, niin kun joskus ennen ja itseasiassa tykkään siitä sopivissa määrin tosi tosi paljon. Etenkin tällaisista päivistä, kun osaa nauttia täysillä jopa niistä ihan pienistä jutuista. Vahva suositus.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Niin kauan kun olemme nykyisessä asunnossamme asuneet, olen tiennyt että keväällä 2015 koittaa purkirempontti. Ja nyt se onkin yhtäkkiä melkein sen aika. Uutta asuntoa aloin jo etsiskelemään tuossa loppusyksystä, mutta kriteerieni kanssa on homma vaikuttanut lähinnä toivottomalta. Nimittäin tietty sijainti, tietynlainen asunto vanhassa talossa, puulattioineen, ikkunalautoineen ja tunnelmineen sekä oikeanlainen piha, neliöt, keittiö sekä hinta eivät vain tunnu kohtaavaan. Vaikka nostin hintakattoa niin ei silti. Ensinnäkin Kallion alueella, jonne tahdon, on suurin osa asunnoista yksiöitä ja kaksioita ja isompiin asuntoihin ihan älytön tunku. Viimevuosina kun perheet ovat myös entistä enemmän vallanneet aluetta. Itseäni Kallion alue kiinnostaa juurikin sen vuoksi että siellä asuu varsin samanhenkistä nuorta porukkaa, jolla useilla alkaa olla myös lapsia. Kaikki palvelut ovat kävelymatkan päässä, kokoajan tulee lisää kivoja ravintoloita ja kahviloita, on paljon puistoja, tapahtumia ja liikenneyhteydet joka suuntaan toimivat.

Homma alkoi kuitenkin vaikuttaa niin epätoivoiselta että päätiin hetkeksi tuossa ennen joulua lopettaa koko asunto-asian miettimisen. Mutta nyt oli taas sen aika.

Vuosi sitten hain pojille päiväkotipaikkaa myös Kallioon, mutta sainkin paikan kolme kilometriä ihan väärästä suunnasta. Paikka oli kuitenkin otettava enkä sitten hakenut edes siirtoa, sillä ajattelin odottaa tähän kevääseen, jolloin tietäisin paremmin että mihin muutamme. En ikinä olisi voinut edes kuvitella asuvani tuolla nykyisen päiväkodin alueella, mutta sitten tässä vuorokauden aikana tapahtui jotain jännää.

Päiväkodin vieressä on todella kivan näköinen vanha historiallinen tiilitalo jonka pihapiiri muutenkin on jotain aivan muuta kun muutoin  sen ympärillä oleva varsin ankea lähiöympäristö.  Eilen sitten poikia päiväkotiin viedessä päähän tuli hassu ajatus, millaistahan tuossa olisi asua? Illalla sitten rupesin netistä asuntoja katsomaan. Ja hetken mielenhäiriössä klikkasin aluelistaukseen myös tuon täysin poissuljetun alueen. Ja kuinkas kävikään. Juuri siitä talosta löytyi vapaa asunto ja tänään aamupäivällä olin jo avain kourassa menossa sitä katsomaan!

Pihalle saapuessa yritin vain vakuutella itselleni että ei ei ei ei ei tänne, samalla kun ihastelin täydellisen idyllistä lapsiystävällistä pihaa, täydellistä pyörärivistöä, täydellistä grillikatosta ja täydellistä näkymää ja vaan sitä tunnelmaa jota olinkin hakenut. Sitten söpö mäyräkoira tuli tervehtimään minua. Vanhan pienkerrostalon rappukin oli ihan täydellinen. Jokaisessa kerroksessa on kaksi asuntoa, lasten pyöriä, pulkkia, potkulautoja ja muita tavaraa mahtui hyvin kodikkaille käytävälle. Sitten saavuin ylimpään, kolmanteen kerrokseen. Siinä ne olivat, ihanat vaaleansiniset kaksoisovet. Kokoajan yritin vakuutella itselleni että ei. Asunnossa kaikki oli vähän rempallaan, koko lattia revitty irti ja toisesta huoneesta koko seinä. Mutta kyllä minä sen heti tiesin, tämä on niin meidän koti.

En kuitenkaan voi edelleen olla miettimättä että kumpi asia on tärkeämpi, se että asunto vastaa kaikkia toiveita ja on lähes täydellinen vai se että asunto ei ole paras mahdollinen mutta sijaitsee rakkalla ja mieluisalla alueella? Vai voiko oikeasti nämä molemmat saada? Putkiremonttikin lähestyy uhkaavasti jo parin kuukauden päässä, joten päätöksiä pitäisi alkaa tekemään. Sillä vaikka kotona tuleekin aikaa vietettyä olen myös aika kova menemään ja kaipaan ympärilleni ihmisiä ja hälinää. Tämän ihanan asunnon lähellä ei ole vaikkapa edes yhtäkään kahvilaa, kauppakin vähän kauempana. Sen sijaan pihassa asuu useampi jo tuttu päiväkotikaveri, vieressä hienot ulkoilumahdollisuudet eikä tulevaan kouluunkaan ole pitkä matka. Muutoin pidän aluetta ankeena ja vähän erillään kaikesta muusta. Tosin nykyiseen kotiimme siitä ei ole kun parin ratikkapysäkin pituinen matka. Mutta kantakaupungissa se voi olla jo iso juttu.

Kumpi asia teille meritsee enemmän, koti vai asuinalue? Entä oletteko joutuneet tekemään kompromissin näiden välillä vai oletteko löytäneet täydellisen paikan ja kodin asua? Minkälaisa asioita te asuinalueellanne arvostatte, ihmisvilinää vai rauhaa?  (eli MITÄ MÄ TEEN!?)

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.