MILLOIN ESITELLÄ UUSI PUOLISO LAPSILLE

27/06/2017

Yksi iso juttu uudessa suhteessa on tietenkin lasten esitteleminen uudelle puolisolle, ja olenkin saanut useamman kyselylyn tätä aihetta koskien. Monella lapsellisella sinkulla on varmasti pyörinyt mielessä samoja ajatuksia kun itsellänikin ennen tätä suhdetta. Osaanko enää olla kenenkään kanssa, miten uusi puoliso suhtautuu lapsiin, miten lapset suhtautuvat häneen, missä vaiheessa heidän edes kuuluu kohdata?

Olin jo jonkin aikaa, ehkä muutaman vuoden, ajatellut että jos elämääni vielä joku ihminen tulee, niin en välttämättä haluaisi edes ikinä muuttaa hänen kanssaan yhteen. Olin tottunut ja alkanut pitämään yksinolosta ja omasta seurastani. Toinen asia mistä olin ihan varma, oli etten sotkisi lapsia mahdolliseen juttuun mukaan mitenkään. Ihan hyvin ekat puolivuotta tai vuoden voisi olla niin ettei kukaan tapaisi toisiaan.

Toisin kävi. Itseasiassa lapset tapasivat jo alle viikon jälkeen sekä uuden poikaystäväni että hänen poikansa. Toki siis ihan vaan rennosti kaverina ja lapsille turvallisella maaperällä. Siinä kuitenkin hyvin huomasi sen, miten tällaisille asioille ei voi olla mitään tarkkoja sääntöjä tai aikatauluja, kaikki riippuu ihmisistä, tilanteista ja tunteista.

Pikkuhiljaa sitten nähtiin uudestaan, aina muutama tunti kerrallaan. Pojat alkoivat kyselemään ”kaverini” perään ja samalla lasten kanssa tuli puheeksi, että mitäs he olisivat mieltä jos tykättäisiin toisistamme vähän enemmän. Puhuttiin aikuisten seurustelusta, huomionosoituksista ja siitä miten kukaan ei olisi tulossa viemään kenenkään paikkaa uutena isänä tai äitinä. Saatiin pelkkää vihreää valoa ja kaikki lapset olivat oikeastaan tosi innoissaan. Sivusta seuraajan silmissä kaikki saattoi tapahtua todella nopeasti, liian nopeasti, mutta oikeasti kaikki meni vaan tosi luonnollisesti omalla painollaan ja juuri niinkun pitikin.

Yhdessä porukalla ollaan saatu koettua jo vaikka kuinka paljon ihania hetkiä, viettää kesälomaa ja touhuta arkisia asioita. Meidän tapauksessa olisi ollut ihan tyhmää odottaa, ikävöidä ja olla yksin, kun vaihtoehtona olisi kaikki tämä kiva yhdessä. Porukalla ollessa ollaan myös pyritty huomioimaan lapsia erikseen ja välillä jakauduttu niin, ettei kukaan tuntisi oloaan syrjäytetyksi. Muutenkin lasten parissa työskentevä poikaystävä onneksi lukee poikia tosin hyvin, ja se on varmasti myös yksi syy siihen, miksi kaikki on mennyt ihanasti ja helposti.

Tilanteita ja perheitä on niin monia, ettei tähän tosiaan ole mitään yleispätevää ohjetta. Samoin tapoja esitellä uusi puoliso on yhtä monta kuin ihmisiä. Me itse emme tehneet asiasta suurta numeroa, menimme vaan fiiliksen mukaan, pikkuhiljaa (mutta salamavauhdilla) ja kaikilla on kokoajan ollut tunne, että uudet kivat ihmiset ja onni elämässä ovat iloisia asioita. Lapset ovat saaneet uusia turvallisia ihmisiä elämäänsä, päässeet tekemään kivoja juttuja ja nähneet äitinsä onnellisena. En koe että kiirehdimme liikaa asian kanssa, oikeastaan ennemminkin lapset ovat sitä mieltä että oli jo aikakin!


5 MYYTTIÄ BLOGGAAMISESTA

23/05/2017

1. Bloggaaminen ei ole oikeaa työtä

Tarua. Ammattibloggaajan työ on ihan oikeaa työtä siinä missä mikä tahansa muukin oikea työ. Moni bloggaaja tekee työtä toiminimen kautta ja vaikka työajat saa pääosin päättää itse, kertyy työtunteja vuorokauteen usein normaalia työpäivää enemmän. Kuten yrittäjillä yleensä, palkallista lomaakaan ei ole. Blogin kirjoittamisen ja kuvaamisen lisäksi työhön kuuluu muunmuassa kuvien muokkaamista, postausten ideointia, yhteistöistä sopimista ja niiden ideoimista, myyntityötä, erilaisia palavereja ja tapaamisia, erilaisiin tilaisuuksiin osallistumista sekä muun somen päivittämistä. Työaikojen ja paikkojen osalta bloggaaminen on hyvin vapaata työtä, mutta vaatii myös paljon vastuunottoa.

2. Mitä suositumpi blogi, sitä pinnallisemmaksi se muuttuu

Totta. Usein kuulee sanottavan, että jollain suositulla bloggaajalla on noussut menestys päähän, ja blogi sen myötä pinnallisemmaksi. Usein kyse on kuitenkin siitä, että kymmenien ja taas kymmenien tuhansien silmäparien seuratessa joskaista tekemistäsi ja juorupalstojen villiäkin villimpien tarinoiden sekä kiusaamisen ja haukkumisen takia on yksityisyyttä rajattava. Kun blogi kasvaa suosituksi myös negatiivisen huomion määrä kasvaa, silloin on pakko suojella itseään sekä läheisiään rajaamalla aiheita.

3. Bloggaajat saavat kaiken ilmaiseksi.

Tarua / Totta. Bloggaajille lähetetään kotiin kaikenlaista pientä tavaraa, kosmetiikkaa, elintarvikkeita, kodin pientavaraa – usein pyytämättä ja sellaista, jota vastaanottaja ei välttämättä tarvitsisi. Yhteistöihin liittyvät tavarat eivät kuitenkaan ole ilmaisia, jos niitä vastaan sovitaan somenäkyvyydestä, silloin bloggaaja maksaa ne omalla työllään. Kaikista muutamaa kymppiä arvokkaimmista tavaroista bloggaaja maksaa myös veroja.

4. Bloggaajat mainostavat mitä tahansa rahasta

Tarua. Yhteistyöt mietitään tarkkaan ja niin että ne oikeasti sopivat bloggaajan tyyliin ja omaan arvomailmaan. Päälle liimmattu tai bloggaajalle sopimaton yhteistyö paistaa läpi ja se on haitallista niin bloggaajalle kun mainostajallekkin. Sovitusta yhteistyöstä voi myös kieltäytyä, jos huomaa tuotteen olevan sittenkin sellainen jonka takana ei voi seisoa. Bloggaajia sitoo myös journalistin ohjeisiin perustuvat eettiset ohjeet, jotka kieltävät muunmuassa harhaanjohtamisen sekä piilomainonnan.

5. Kuka tahansa voi alkaa ammattibloggaajaksi

Tarua / Totta. Kuka tahansa voi perustaa blogin, mutta tehdäkseen siitä itselleen ammatin tarvitaan myös kiinnostusta, aikaa, sitoutuneisuutta, asiantuntemusta, halua ja rutkasti hyvää tuuria.


EIHÄN TÄLLE VOI KUN NAURAA

10/05/2017

Vielä yksi tiukka mielipide liittyen säähän ja valittamiseen. Eli siihen, että asioista joihin ei millään voi vaikuttaa, on mielestäni aivan turha valittaa. Mikä ihme saa ihmisen levittämään negatiivista fiilistä ympärilleen valittaessaan säästä? Vaikea uskoa, että se ainakaan helopottaisi oloa?

Kyllähän minäkin mielummin istuisin vaikkapa rannalla siemailemassa kuohuviiniä kun toppatakista huolimatta jäädyttäisin perseeni vielä toukokuussa ulkoillessa.

Keskitän huomioni kuitenkin mielummin siihen, miten kauniilta hiljaa alas leijailevat isot lumihiutaleet näyttävät. Siihen kuinka siistiä ja ihmeellistä on, kun sää muuttuu hetkessä. Sitä kuinka hienolta näyttää kun taivas on puoliksi musta ja puoliksi täysin kirkas. Sitä kuinka saan katsoa lapsen onnea, hänen nähdessään ensi kerran kunnon raekuuron. Sitä millaista on juosta melkein pissat housussa nauraen suojaan niskaan putoavaa taivasta. Huomatakseen taas hetken päästä, että aurinko paistaa taas.

Ei negatiivisus auta asioissa joille emme voi yhtään mitään. Silloin voi korkeintaan nauraa, kuten Pekka Pouta.