HYPPYKIIKKU

17/01/2019

No onhan se nyt ruma kun mikä, eikä muutenkaan mikään ergonomisuuden huippu, mutta kaiken tämän maitoallergia -ja refluksiepäilyn, jatkuvan vauvan pystyssä kanniskelun ja hyppyyttelyn keskellä on kiva laskea baby edes hetkesi tuohon viidyttämään itse itseään, samalla kun maitohapot vähän tasaantuvat omissa käsivarsissa.


SIVUVAUNU ELI UUSI PINNASÄNKY

3/01/2019

En edes tiedä mistä aloittaisin kertoessani meidän uni- ja nukkumishommista, sen sortin kaaosta se on ollut viimeiset kuukaudet. Onneksi viime viikot ovat olleet jo vähän helpompia, mutta edelleen vauva syö sellaiset 3-4 kertaa yössä, jonka lisäksi hän heräilee vielä muutaman kerran tuttia haeskelemaan.

Olemme kokeilleet vuoroissa heräämistä ja eri huoneissa nukkumista. Ja toki vaikka jo yhden yön ilman heräilyjä nukutun yön jälkeen sitä on kuin uusi ihminen, nukun silti mieluummin mieheni ja vauvan vieressä ja heräilen. Ainakin jotain kertoja viikossa.

Parempaan suuntaan onneksi tosiaan mennään, ainakin jos vertaa muutaman viikon takaisiin hulinoihin. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta vauvalla on jo aika selkeä rytmi ja öisin hän herää vain syömään, jonka jälkeen hän yleensä jatkaa uniaan. Myös minä olen saanut lääkäristä apua nukahtamisongelmiini ja muutamaa unilääkettä testaillessani sopivin löytyikin luonnollisesta melatoniinista. Tosin erittäin vahvasta sellaisesta. Hienoa että sopivan valmisteen myötä taas yksi stressitekijä on edes vähemmän.

Apua on ollut myös uudesta sängystä, joka löytyi muutama viikko sitten kirpputoriryhmästä. Minulla oli itse pienenä juuri tuollainen sänky ja jostain syystä tahdoin nyt Myyllekin myös sellaisen. Myöskään mitkään modernimmat sänkymallit eivät oikein sytyttäneet, tai ne jotka olisivat olleet kivoja, niistä ei saanut pohjan korkeutta säädettyä tai toista laitaa irti. Tämä retrosänky on siitä kiva, että se jatkaa samaa simppeliä tyyliä meidän oma sänkymme kanssa.

Myy siis nukkuu selvästi parhaiten jonkun vieressä, joten siksi haussa oli pinnasänkymalli, jonka saisi ns sivuvaunuksi, eli aivan sänkyymme kiinni. Näin ollen mahtuisimme kaikki nukkumaan yhdessä ja kenties vähän paremmin. Ja mielestäni se on tominut. Myy nukkuu omassa sängyssään, mutta tarvittaessa pääsemme ihan hänen vierelleen ilman pelkoa että kukaan kierähtää hänen päälleen. Oma sänkymme on muuenkin niin kapea, ettemme kaikki kolme mahdu siihen mukavasti.

Itseasiassa tässä sängyssä laitaa ei kuulu ottaa kokonaan irti, joten näin se ei ole ihan tukevin mahdollinen. Täytyy sitten miettiä jotain vahvistustoimenpiteitä kun Myy alkaa nousemaan laitoja vasten. Tai ehkä sitten on jopa aika laittaa toinenkin laita paikoilleen.

Tyynyn käyttö täytyy pian myös miettiä uusiksi ennen kun vauva alkaa kääntyilemään unissaan. Vanhassa sängyssä meillä oli muutama kirja patjan alla korottamassa päätyä, jotain vastaavaa pitäisi nyt kehitellä tähänkin. Pyykkitilanteesta riippuen peittona toimii milloin mikäkin, mutta yleensä Joutsenen untuvapussi – vaikka tosin hän onnistuu nykyään senkin potkimaan päältään pois.

Myy nukahtaa yleensä hyvin sänkyynsä, välillä hän jää sinne ihan itsekseen, mutta usein jompikumpi meistä vanhemmista odottelee siinä vierellä että hän nukahtaa. Jos Myy on kovin väsynyt, hän ”vaatii” päästä sänkyynsä ja rauhoittuu yleensä sinne päästessään. Ainoastaan öisin hän nukahtaa syödessään, muuten olen tarkoitetuksella yrittänyt aina nukuttaa hänet itsekseen, jotta jatkossakin sitten nukkumaan käyminen sujuisi helpommin ja ilman maitopulloa.

Olen muuten viimeaikoina löytänyt oikeastaan kaiken tahtomani laittamalla facebook-kirpputoreille tai instagramiini osto-ilmoitukset, kuinka kätevää! Ja tämäkin sänky kannettiin meille kotiin saakka.


IKÄVÄ VANHAAN

29/04/2018

Olen aina ollut vähän sellainen, että muutos pelottaa ja pysyisin mielummin vaan vanhassa tutussa ja turvallisessa. Oli kyse sitten ratikkalinjojen muuttumisesta tai siitä kun elämä menee eteenpäin. Jo teini-ikäisenä katselin koulun jälkeen valokuva-albumeita ja kyynelehdin ikävää siihen kun olimme veljeni kanssa pieniä ja sekä vanhan kotimme keittön tapettia. Samaan aikaan on kuitenkin ihanaa, että elämä menee eteenpäin. Vaikka onkin haikeaa kun omat lapset kasvavat, kuitenkin yksi elämän hienoimmista asioista on nähdä kuinka he oppivat uutta ja menestyvät elmässsä. Enkä itsekään oikeasti jaksaisi kokoajan junnata vaan samassa.

Kun alkuvuodesta muutimme perheen kasvamisen vuoksi isompaan asuntoon, aloin jo monta viikkoa etukäteen tekemään luopumistyötä. Jos vain olisin voinut, olisin halunut pitää myös vanhan asunnon – vaikkei meillä edes olisi sille mitään käyttöä kun korkeitaan sitten kun lapset ovat muuttaneet pois kotoa. Kuitenkin siihen asuntoon liittyi niin paljon suuria tunteita. Olin rempannut sitä yksinänäni tuntikaupalla ja kaikinpuolin se vain oli aivan ihana koti.

Kun muuttopäivä oli koittanut ja kävimme viimeisen kerran tyhjässä asunnossa, ei se enää tuntunut kodilta. Pystyin huokaista helpotuksesta sen puolesta, etten jäisi ikävöimään vanhaa vaan hyvillä mielisin saisin tehdä uuden kodin uuteen yhteiseen paikkaamme.

Pitkään kuitenkin puhuin minun tai meidän kodistamme, kun tarkoitin vanhaa. Tunsin vanhaan asuntoomme muuttaneen uuden perheen ja kun näin instagramissa kuvia MINUN kodistani, sisällälläni myllersi aikamoinen tunteiden kirjo. Nopasti sain kuitenkin tunteeni kasattua, mutta onhan se outoa nähdä jonkun muun tekevän kodin paikkaan jossa vielä muutama kuukaisi aiemmin kuvittelin itse asuvani vuosikaudet.

Ja vaikka muutos välillä pelottaakin, onhan juurikin vaikka muuttaminen myös aika ihanaa. Saa aloittaa kaiken ikäänkuin puhtaalta pöydältä. Me tosin odottelemme vieläkin uuteen kotiimme kaappeja ja muita uusia säilytysrakaisuja, mikä tarkoittaa sitä, ettei kaikille tavaroille ole paikkoja siksi vielä 5kk muuton jälkeen osa niistä seisoo täällä pahvilaatikoissa. Ehkä juuri sen takia näinkin yksi yö unta vanhasta kodistamme ja aloin ikävöimään. Pian kuitenkin tajusin etten enää ikävöi vanhaa, vaan vanhan kodin selkeyttä. Vaaleita pintoja ja minimalistisuutta. Sitä kun kaikille tavaroille oli paikkansa.

Onneksi sellaiseen on mahdollissuus myös uudessa kodissamme, sitten aikanaan. Tiedän että jokus tätäkin, jopa näitä laatikoita, tulee ikävä.