PUMPULIHÄÄT

26/07/2018


Vuosi sitten oli suuri päivä. Menin naimisiin.

Heräsin aikaisin aamulla yksin kotona, menin ikkunalaudalle peilin eteen meikkaamaan ja pistin soimaan Chappel of love-kappaleen. Olin valvonut edellisenä iltana todella myöhään, sillä mekko joka minun oli tarkoitus laittaa päälle, olikin toisella sovittamalla liian pitkä. Panikoin mekkoa ja sovittelin kaikkia kaapista löytyviä vaatteita tuntikaupalla, kunnes sainkin kun sainkin lyhennettyä alkuperäistä mekkoa ottamalla sitä vyötäröstä sisään – käsin harsomalla.

Kun olin meikannut, vaihtanut kenkiin uudet valkoiset nauhat ja pakannut kaiken tarvittavan mukaan oli Osku alhaalla odottamassa minua. Meillä oli aika varattu Maistraattiin kello 10. Olin ollut koko aamun niin kiireinen etten ollut ehtinyt juurikaan jännittämään tai panikoimaan. Mutta kun kävelin autolle, tuntui ettei jalat yhtäkkiä kannakkaan.

Suureksi yllätykseksi Osku oli lainannut meille hienon auton ja koristellut sen edellisiltana erilaisilla nauhoilla sekä kirjoituksilla. Istuin sydän pamppaillen kyytiin. Olin todella vaikuttunut ja iloinen yllätyksestä.

Kävimme hakemassa kyytiin todistajat, eli veljemme. Aamu oli aikataulutettu melko tarkasti. Ajoimme ensin nuorimman veljeni luokse joka ilmoitti viestillä olevansa vähän myöhässä. Odottelimme aika kauan autossa ja laitoimme viestejä, alkoi jo vähän hermostuttamaan. Lopulta hän tuli alas. Lähdimme hakemaan toista veljeäni. Olimme myös sopineet hänen kanssaan ajan jolloin olisimme alhaalla hänen luonaan. Laitoin vielä matkalta viestin ja ihmettelin kun hän ei vastannut tai edes avannut viestiä. Päästyämme perille hänen talolleen soitin monta kertaa. Lopulta hän vastasi. Hän oli luullut että tulisimme vasta tunnin päästä ja oli vielä nukkumassa.

Itse jännitys naimisiinmenosta kyllä helpottui, kun sai jännittää että ehdimmekö paikalle ylipäätään ollenkaan. Että kiitos vaan veljet! Viimeiseksi haimme vielä Oskun veljen, joka sentään oli ajoissa paikalla odottamassa.

Oli rauhallinen, lämmin ja aurinkoinen perjantai-aamu kun ajoimme Länsiväylää pitkin Tapiolan maistraattiin. Meille oli tullut vähän yllätyksenä, ettei naimisiin voinutkaan mennä noin vaan, vaan aika piti varata ja että niitä oli kesäaikaan hyvin harvassa. Onneksi aika löytyi läheltä Espoosta. Myös mummini on mennyt samassa paikassa naimisiin, mikä oli minusta aika hauskaa.

Saavuimme maistraatille vartin ennen aikaamme. Meitä ennen vielä toinen pari meni naimisiin. Tänä aikana täyttelimme muutamia lappuja, kuten sen että ottaisin mieheni sukunimen. Tilanne oli jotenkin niin absurdi ettei minua oikeastaan edes jännittänyt. Juttelimme, naureskelimme ja taisimme kuunella YouTubesta jotain hassuja hääbiisejä.

Tuli vuoromme mennä huoneeseen jossa parit vihitään. Siellä meitä odotti kirjoituspöydän takana seisova vihkijä. Kaikki tapahtui hetkessä. Vihkikaava on maistaattivihkimisessä lyhyt, mutta kaunis. Siinä puhutaan naimsiinmenon merkityksestä ja perheen perustamisesta. Sitten meiltä kysyttiin ”tahdotko..”. Yhtäkkiä tuntui että apua, nyt sitä mennään ja paluuta ei enää ole. Tietenkin silti tahdoin ja vaihdoimme sormukset. Olimme naimisissa!

Vihkijä poistui huoneesta ja jäimme sinne veljiemme kanssa. Nauroimme, itkimme, halailimme. Tunnelma oli ihana. Siirryimme autolle missä odotti uusi yllätys. Osku oli nimittäin askarrellut edellisenä iltana myös auton perään kiinnitettävän naurun tölkeistä, vanhasta kengästä, siivilästä, hopeahaarukasta ja ties mistä. Tätä kiinnittäessä hän piti myös juhlallisen puheen ja me kaikki saimme koristella auton ikkunoita vielä lisää tusseilla.

Ajelimme siellä täällä hitaasti, musat täysillä, auton torvea tööttäillen ja tölkit perässä kolisten. Se oli niin hauskaa. Suurimman osan matkasta minulla oli kuitenkin katse sylissäni olevassa vasemmassa nimettömässä kimaltavassa sormuksessa. Kävimme kesäisellä lounaalla merimaisemissa. Ja ottamassa muutamia kuvia.

Ollessani ravintolan vessassa minuun iski hetkeksi identitteettikriisi. Tajusin että olin ihan oikeasti juuri mennyt naimisiin ja kaiken lisäksi vielä vaihtanut nimeni! En ollut enää se 30 vuotta ollut Minttu Mäntysalo. Tuntui hetken siltä että vessan seinät kaatuvat päälleni, kun en tiennyt kuka olen. Muistelen edelleenkin sitä hetkeä, aika pian tapahtuneen jälkeen kylläkin huumorilla. Uuteen sukunimeen kun tottui lopulta todella nopeasti.

Veimme veljet kotiin ja ajelimme vielä vähän kaupungissa kunniakierrosta ja siitä keskustaan hotelliin sviittiin. Siellä meitä odotti hedelmien lisäksi shampanjaa ja suklaata jota paras ystäväni oli meille yllätykseksi tilannut. Päivitimme someen menneemme naimisiin. Ainoastaan muutamat ystävät ja sukulaiset olivat tietäneet siitä etukäteen. Oli hauska seurata ihmisten yllättyneitä ja onnellisia ja rakkaudentäyteisiä onnitteluja. Yllättyneitä siksi, että olimme seurustelleet vain muutaman kuukauden, eivätkä kaikki edes tienneet sitä.

Kävimme uimassa hotellin katolla olevassa altaassa sekä ulkona syömässä hyvin. Kerroimme tyyliin kaikille vastaantulijoille menneemme juuri naimisiin.

Kolme viikkoa myöhemmin avioliittomme vielä siunattiin kirkossa kaikkien sukulaisten ja ystäviemme läsnäollessa ja pidimme kunnon bileet (josta tuo ylläoleva kuvakin on). Oli ihana kokea nämä molemmat tavat.

Näin vuoden jälkeen muistelen hymyssäsuin tuota päivää. Vuoteen on mahtunut todella paljon ja vaikka tuntuu että kaikki tuo olisi tapahtunut ihan äskettäin, tuntuu samalla siltä, että olisimme olleet yhdessä paljon kauemmin. On ihanaa olla naimisissa. On ihanaa olla vaimo. Tiedän ettei rakkautta tarvitse todistella avioliitolla, mutta itsestäni tuntuu hyvältä ja oikealta olla sitoutunut virallisesti juuri tähän ihmiseen näin.

On myös ihanaa miten edelleen vuoden jälkeen sitä on aivan korviaan myöten rakastunut. Oikeastaan vielä paljon enemmän. Rakkaus on syventynyt entisestään, hullua kyllä, mutta silti se sellainen vastarakastuneiden huumakin on yllä. Kaikkiin suhteisiin mahtuu myös karikkoja, niin meidänkin, mutta kaikesta huolimatta tiedän että tuon ihmisen kanssa haluan olla aina aina aina aina aina.

Tätä ensimmäistä hääpäiväämme olemme viettäneet perheen kanssa. Emme menneet romanttiselle illalliselle kaksistaan, vaan aloitimme päivän syömällä yhdessä lasten kanssa herkkuaamupalaa, kävimme Stadikalla uimassa, leikkipuistossa ja jäätelöllä ilta-auringossa. Väsyneet lapset kinastelivat auton takapenkillä ja me hymyilimme toisillemme etupenkillä. Kotona söimme pastaa, luimme iltasatua ja olimme onnellisia. Juuri niinkuin haluamme aina yhdessä olla.


KAHDET HÄÄT KAHDESSA KUUKAUDESSA

28/07/2017

En ole tainnut ajatella ikinä ennen meneväni naimisiin. En ole kokenut että minun tarvitsisi todistella rakkauttani tai sitoutumistani sillä tavalla. En ole ikinä haaveillut häistä tai valkoisesta prinssessamekosta. Kuitenkin puhuimme lapsista, perheiden yhdistämisestä ja naimisiinmenosta oikeastaan heti kun aloimme olemaan yhdessä. Se vaan tuntui maailman luonnollisimmalta tämän ihmisen kanssa. Meidän molempien edellisistä suhteista oli jo aikaa ja olimme tahoillamme tottuneet elämään yksin. Molemmat meistä viihtyivät hyvin yksinään ja itsenäisesti, eikä kummallakaan ollut mitään tarvetta tai hinkua sitoutumiseen. Kunnes tapasimme. Kaikki muuttui sillä hetkellä.

Kun olimme olleen kuukauden yhdessä hän kosi. En oikein tiedä miten kuvailla sitä hetkeä. Istuimme eräänä tiistaiaamuna pihallamme aamupalalla. En ole ikinä tuntenut mitään sellaista. Mitään niin vahvaa ja väkevää. Päätimme mennä naimisiin heti. Itkin, nauroin, jalat eivät kantaneet, pyörrytti. Silti kaikki oli täysin selvää.

Halusimme mennä naimisiin totaalisen umpi -ja vastarakastuneina. Niin että toista ei meinaa pystyä katsomaan kun sydän meinaa pakahtua. Emme halunneet naimisiin todistellaaksemme mitään, vaan siksi että rakkautemme on niin syvää ja pyhää. Siksi että tahdomme olla yhdessä aina. Vauhti voi tuntua ulkopuolsen silmin hurjalta, mutta meille tämä oli ainut tapa. Oikea tapa. Molemmat olemme kokeneet rakkautta, tiedämme millaista on olla parisuhteessa ja millaista on olla vanhempi. Meillä on vahva usko ja halu tähän, joten miksi emme tekisi niin mikä tuntuu parhaalta? Miksi odottaa jos sydän sanoo toista?

Mietimme karkaavamme salaa naimisiin heti. Ottaisimme maistraatista todistajat ja kertoisimme kaikille vasta vihkimisen jälkeen. Se ajatus oli todella kutkuttava, mutta samalla halusimme juhlia rakkauttamme muiden rakkaidemme kanssa. Vaikka halusin hurauttaa maistraattiin samantien, takaraivossa kolkutti kuitenkin tunne etten voisi tehdä sitä ilman lasteni, vanhempieni ja veljieni läsnäoloa.

Päätimme mennä naimisiin ihan lähimpien sukulaistemme ja ystäviemme seurassa. Kuitenkin pienestä vihkimisestä alkoi kasvaa pikkuhiljaa vähän suuremat bileet. Maistraatin sijasta päätimmekin pitää kirkkohäät. Koko tämä rakkaustarinamme on tuntunut kuin joltain uskonnoliselta kokemukselta, joten halusimme sen juhlimiseen myös siihen sopivat puitteet. Kirkkohäissä vaatteisiin pitäisi myös panostaa enemmän, joten saisin sittenkin sen valkoisen kermakakun ylleni! Ja kun kerta saimme varattua hienon kirkon olisi hölmöä kutsua sinne vain muutama ihminen. Näinollen salahäistä alkoi kasvaa paljon aiottua isommat.

Takaraivossa kolkutti kuitenkin edelleen se kahdestaan naimisiin meneminen. Koska en kuulu kirkkoon ja tällä aikataululla aikusrippikoulun käyminen aiheutti kaikkien muiden hääjärjestelyiden keskellä vaan ihan liikaa lisää stressiä, päätimme tehdä molemmat. Menimme nyt maistraatissa naimisiin ja avioliiton siunaaminen meillä on syksyllä kirkossa. Näinollen saimme myös hääpäivän kesäksi, haaveissa meillä on nimittäin järjestää pienet festarit vuosittain hääpäivämme kunniaksi.

Maistraatissa naimisiin meneminen oli jännittävää. Halusimme pitää tilanteen suht rentona, mutta panostaa siihen silti vähän. Minulla oli päällä valkoista ja yllätyksekseni meillä oli myös ihan sairaan hieno hääauto koristeluineen. Emme olleet kertoneet etukäteen oikeastaan kenellekään ja todistajina meillä oli mukana ainoastaan veljemme. Vihkimisen jälkeen ajelimme ympäri kaupunkia, kuuntelimme musaa täysillä ikkunat auki, tööttäilimme ja vilkuttelimme ihmisille. Käytiin syömässä veljien kanssa jonka jälkeen suuntasimme kahdestaan hääsviittimme Clarion-hotelliin. Päivä oli täydellinen ja on tosi ihanaa että saamme kuukauden päästä vielä toisen samanlaisen päivän kaikkien rakkaidemme kanssa.

Hääjutut jatkuvat siis blogissa vielä vähän aikaa, tässä on vielä kaikenlaista pientä ja isoa järjesteltävää juhlia varten. En ole esimerkiksi vieläkään nähnyt tulevaa mekkoani eikä ompelija ole vastannut viesteihini viikkoon, joten pientä jännitystä on edelleen ilmassa. Mutta aika hienosti sitä näköjään saa parissa kuukaudessa ei vaan yhdet, vaan kahdet häät järkättyä :D

Kuvat Tommi Mäntysalo


TAHDON

27/07/2017

Jokainen ihminen, suhde ja rakkaustarina on erilainen. Joskus voi olla vaikea ymmärtää toisten päätöksiä jos ei ole ollut samassa tilanteessa. Ja aika harva on ollut juuri me, juuri nyt. Kukaan ei ole kokenut tätä ihan samaa mitä me kaksi olemme kokeneet toistemme kanssa.

Kun me tapasimme tuntui kuinka kaksi toistaan erotettua maailmaa olisivat vihdoin kohdanneet uudestaan. Emme koskaan tapailleet, säätäneet tai käyneet treffeillä. Me vain olimme yhdessä heti ja kokoajan. Rakastuimme heti. Kaikki mitä olimme ikinä ajatelleet tai toivoneet tapahtuvan kääntyi päälaelleen, sillä kumpikaan ei ikinä olisi voinut kuvitella mitään tällaista tapahtuvan. Mitään näin vahvaa ja syvää ja koskettavaa.

Se mitä yhdessä koemme ja tunnemme tuntuu hyvin pyhältä ja henkilökohtaiselta. Tuntuu usein että sitä pitää vaalia, sillä tämä on vain meidän kahden oma juttu. Samaan aikaan haluamme kuuluttaa koko maailmalle miten onnellisia olemme. Olemme suunnitelleet kotimme ikkunoihin kylttejä jotka julistavat ohikulkijoille TÄÄLLÄ ASUU RAKKAUS.

Välillä rakkaus on niin voimakasta että se vetää vakavaksi. Sen lisäksi että tämä on maailman hienoin, ihanin ja hauskin juttu, olemme todella tosissamme. Niin tosissamme, että halusimme naimisiin. Joten me menimme. Eilen, 26.7.2017, sanoimme toisillemme tahdon.