HEINÄKUUSSA

31/07/2018

– Olin kaasona ystäväni häissä
– Jaksoin jopa bailata!
– Kuumuus alkoi riittämään
– Toivoin samaan aikaan että vauva syntyisi jo ja samalla en
– Kävin pari kertaa mökillä
– Matkustin junalla Karjaalle ja Hangosta Helsinkiin
– Lapset kävivät Ikaalisissa ja Ähtärissä
– Ajoin moottorivenettä
– Olin mönkijän kyydissä
– Koukutuin johonkin teineille suunnattuun avaruussarjaan
– Pelkäsin ampiaisia
– Ostin / sain kolmet kengät joista yhdetkään eivät mahdu turvotuksen takia jalkaan
– Sain kuulla että minulla on raskausdiabetes – ollut ties kuinka kauan
– Kävin pari kertaa Stadikalla ja kerran Kumpulassa uimassa
– Pojat hyppivät ekaa kertaa kolmosesta
– Minulla oli yllätys-babyshowerit
– 100 kg meni rikki
– Tisseistä alkoi tulemaan maitoa
– Pesin ekaa kertaa vauvan vaatteet ja viikkasin ne lipastoon odottamaan
– Ajettiin kavereiden kanssa avo-autolla ilta-uinnille Mustajärvelle
– Ei meinattu päästä pois kaupungista Trumpin vierailun takia
– Vein pojat random-parturiin ja tulos oli katastrofi (ei tarvinnus maksaa)
– Nukuin monta yötä kylmäkallejen kanssa
– Vietin monta päivää sisällä sarjoja katsellen


KESÄKUUSSA

30/06/2018
Kommentit pois päältä artikkelissa KESÄKUUSSA

Kesäkuussa:

– olin 19 päivää erossa lapsista
– olin 15 päivää Espanjassa
– söin siellä joka päivä paahtoleipää
– missasin kahdet polttarit
– heitin talviturkin Välimereen (nudistirannalla)
– painoni oli noussut 17 kiloa vuoden alusta
– vaihdoin siivoojaa ja uusi aloitti
– kävin kerran stadikalla uimassa
– minulla oli yhden päivän mystinen polvikipu joka esti kävelemisen
– nukuin huonosti
– en maksanut yhtäkään laksua koska minulla ei ollut pankkitunnuksia
– menin ekaa kertaa itsetilaamallani Uberilla
– kävin katsomassa Kaapon teatteriesityksen
– kävin sokeroinnissa ja pyöräilin sen jälkeen (huono idea)
– Kaapo sai stipendin
– vauvan perätila alkoi jännittämään
– synnytyskin alkoi hirvittämään
– katsottiin Handsmaid Tale
– vaihdettiin olkkarissa vähän järjestystä
– pääsin vihdoin käyttämään vatsaani lautasalustana syödessäni nachoja uima-altaassa uimapatjalla maaten
– vietettiin juhannus Hangossa
– ostin valkoisen (!) pellavamekon ja pyöreän olkilaukun
– kävin sushilla
– varasin vihdoin ajan sokerirasitukseen
– loppuraskaus alkoi tuntumaan oikein kunnolla kropassa


PASKA MUTSI SYÖ PAKASTEPIZZAA

7/04/2018

Kävin muutama päivä sitten katsomassa ennakkoon elokuvan Tully, joka kertoo realisestisesti äitiydestä ja ennenkaikkea siitä, miten raskasta se on. Elokuvassa oli kohtaus jossa syötiin pakastepizzaa, ja vaikka pizza kuvattiin siinä epäonnistuneen äidin valinnaksi, en ole pariin päivään pystynyt miettimään muuta kun pizzaa ja kuinka paljon sitä haluan.

Kun vihdoin eilen saimme poikien kanssa pidettyä pizza-illan, pystyin ajatellemaan myös muutakin, kuten mitä ajatuksia elokuva minussa herätti. Ja jätti herättämättä. En nimittäin saa minkäänlaista tarttumapintaa siihen, miten vaikeaksi, kamalaksi ja uuvuttavaksi vanhemmuus yleensä aina kuvataan.

Erityislapset, sairaudet, kuten synnytyksen jälkeinen masennus toki erikseen – niistä minulla ei ole kokemusta. Mutta kahden lapsen ja pian kolmen raskauden verran kuitenkin on. Eikä se ole mielestäni ollut kamalaa, päinvastoin. Äityiys on antanut itselleni ainakin ihan hirvesti iloa, onnea ja avannut aivan uudenlaisen maailman. On klisee, että vasta vanhemmaksi tullessaan sitä ikäänkuin ymmärtää elämän tarkoituksen, mutta minä ainakin allekirjoitan tämän.

Tottakai sitä sitä välillä on rankkaa ja univelka kasaantuu, mutta tämä voi tapahtua ihan myös ilmankin lapsia. Olen minäkin joskus turhautuneena heittänyt keskellä yötä tuttelit pitkin keittiön seiniä, mutta niin olen myös lapsettomana heittänyt eyelinerin kylppärin nurkkkaan, kun rajausten tekeminen ei onnistunut.

Minua ärsyttää se, miksi äidit usein kuvataan maitoa valuviksi, elämään kyllästyneiksi, puuroa tukassa, oksennusta ja vauvan kakkaa paidalla olevksi aivottomiksi zombeiksi, joille ei jää arjessa aikaa edes omille ajatuksilleen. Tämän vastakohtana näkee myös välillä kiiltonahkaisissa korkkareissa liitäviä uraohjuksia, joidenka lapset hoitaa joku muu. Mutta missä ovat kaikki tavalliset ja onnelliset äidit?

Missä ovat äidit joilla on toki kaikilla omat kipuilunsa vanhemmuuden suhteen, mutta jotka kuitenkin päivästä toiseen pääosin iloitsevat siitä että ovat äitejä. Äidit, jotka lasten lisäksi myös muistavat itsekin olevan olemassa – käyvät suihkussa, vaihtavat vaatteet eivätkä ole naama kokoajan rytyllä? Ehkä sellasesta ei sitten saa tehtyä tarpeeksi kiinnostavaa elokuvaa.

Vai muistanko minä vain väärin? Rämminkö minäkin suossa vuosikaudet pienten lasten kanssa? Olin aivan loppu ja halusin perua kaiken? En usko. Muistan kyllä myös sen että univelka kävi ajoittain liian suureksi ja oma pinna ei aina ihan riittänyt uhmaisten lasten kokeillessa rajojaan, mutta pääosin muistan myös sen miten ihanaa meillä oli. Miten syötävän suloisia pienet lapset olivat hassuine juttuineen ja miten mahtavaa oli seurata vierestä uusien taitojen kehittymistä. Miten hienoa oli näyttää heille maailmaa ja sen ihmeellisiä asioita. Muistan myös että pidin huolta itsestäni, otin välillä omaa aikaa, ostin uutta huulipunaa ja näin kavereita.

Ymmärän toki sen, että vaikkapa tämän Tully elokuva voi antaa jonkilaista vertaistukea hyvin hyvin vaikeassa elämäntilanteessa kamppailevalle vanhemmalle. Mutta en pidä siitä yhteen muottiin laittamisesta ja pelottelusta, että tällaista se elämä tulee sitten lasten kanssa olemaan. Kun ei se tule. Ja siihen voi vaikuttaa jo itsekin aika paljon omalla asenteellaan. Kuten vaikka sillä, että pakastepizza ei ole merkki paskasta vanhemmuudesta, vaan siitä että kiireisen viikon päätteeksi voi lastensa kanssa uppotua sylikkäin sohvalle katselemaan luontodokumentteja. Rauhassa, onnellisena ja läsnä.