PASKA MUTSI SYÖ PAKASTEPIZZAA

7/04/2018

Kävin muutama päivä sitten katsomassa ennakkoon elokuvan Tully, joka kertoo realisestisesti äitiydestä ja ennenkaikkea siitä, miten raskasta se on. Elokuvassa oli kohtaus jossa syötiin pakastepizzaa, ja vaikka pizza kuvattiin siinä epäonnistuneen äidin valinnaksi, en ole pariin päivään pystynyt miettimään muuta kun pizzaa ja kuinka paljon sitä haluan.

Kun vihdoin eilen saimme poikien kanssa pidettyä pizza-illan, pystyin ajatellemaan myös muutakin, kuten mitä ajatuksia elokuva minussa herätti. Ja jätti herättämättä. En nimittäin saa minkäänlaista tarttumapintaa siihen, miten vaikeaksi, kamalaksi ja uuvuttavaksi vanhemmuus yleensä aina kuvataan.

Erityislapset, sairaudet, kuten synnytyksen jälkeinen masennus toki erikseen – niistä minulla ei ole kokemusta. Mutta kahden lapsen ja pian kolmen raskauden verran kuitenkin on. Eikä se ole mielestäni ollut kamalaa, päinvastoin. Äityiys on antanut itselleni ainakin ihan hirvesti iloa, onnea ja avannut aivan uudenlaisen maailman. On klisee, että vasta vanhemmaksi tullessaan sitä ikäänkuin ymmärtää elämän tarkoituksen, mutta minä ainakin allekirjoitan tämän.

Tottakai sitä sitä välillä on rankkaa ja univelka kasaantuu, mutta tämä voi tapahtua ihan myös ilmankin lapsia. Olen minäkin joskus turhautuneena heittänyt keskellä yötä tuttelit pitkin keittiön seiniä, mutta niin olen myös lapsettomana heittänyt eyelinerin kylppärin nurkkkaan, kun rajausten tekeminen ei onnistunut.

Minua ärsyttää se, miksi äidit usein kuvataan maitoa valuviksi, elämään kyllästyneiksi, puuroa tukassa, oksennusta ja vauvan kakkaa paidalla olevksi aivottomiksi zombeiksi, joille ei jää arjessa aikaa edes omille ajatuksilleen. Tämän vastakohtana näkee myös välillä kiiltonahkaisissa korkkareissa liitäviä uraohjuksia, joidenka lapset hoitaa joku muu. Mutta missä ovat kaikki tavalliset ja onnelliset äidit?

Missä ovat äidit joilla on toki kaikilla omat kipuilunsa vanhemmuuden suhteen, mutta jotka kuitenkin päivästä toiseen pääosin iloitsevat siitä että ovat äitejä. Äidit, jotka lasten lisäksi myös muistavat itsekin olevan olemassa – käyvät suihkussa, vaihtavat vaatteet eivätkä ole naama kokoajan rytyllä? Ehkä sellasesta ei sitten saa tehtyä tarpeeksi kiinnostavaa elokuvaa.

Vai muistanko minä vain väärin? Rämminkö minäkin suossa vuosikaudet pienten lasten kanssa? Olin aivan loppu ja halusin perua kaiken? En usko. Muistan kyllä myös sen että univelka kävi ajoittain liian suureksi ja oma pinna ei aina ihan riittänyt uhmaisten lasten kokeillessa rajojaan, mutta pääosin muistan myös sen miten ihanaa meillä oli. Miten syötävän suloisia pienet lapset olivat hassuine juttuineen ja miten mahtavaa oli seurata vierestä uusien taitojen kehittymistä. Miten hienoa oli näyttää heille maailmaa ja sen ihmeellisiä asioita. Muistan myös että pidin huolta itsestäni, otin välillä omaa aikaa, ostin uutta huulipunaa ja näin kavereita.

Ymmärän toki sen, että vaikkapa tämän Tully elokuva voi antaa jonkilaista vertaistukea hyvin hyvin vaikeassa elämäntilanteessa kamppailevalle vanhemmalle. Mutta en pidä siitä yhteen muottiin laittamisesta ja pelottelusta, että tällaista se elämä tulee sitten lasten kanssa olemaan. Kun ei se tule. Ja siihen voi vaikuttaa jo itsekin aika paljon omalla asenteellaan. Kuten vaikka sillä, että pakastepizza ei ole merkki paskasta vanhemmuudesta, vaan siitä että kiireisen viikon päätteeksi voi lastensa kanssa uppotua sylikkäin sohvalle katselemaan luontodokumentteja. Rauhassa, onnellisena ja läsnä.


EROT 20V JA 30V RASKAUKSISSA

18/03/2018

Aloin odottamaan esikoistani ollessani 22-vuotias, eli yhdeksän vuotta sitten. Aika hassua muuten, jos tuleva vauva noudattaa samaa kaavaa kun edelliset ja syntyy suht lähellä laskettua-aikaa, tulee kaikilla lapsillani olemaan synttärit aikalailla tasan kuukauden välein. Elokuussa, syyskuussa ja lokakuussa.

Yhdeksän vuotta sitten olin täysin valmis äidiksi. Vauvakuume ja kaipuu omasta lapsesta tuntui välillä fyysisenä kipuna rinnassa. Olin aina ajatellut että haluan perustaa perheen nuorena ja minusta vähän reilu kaksikymppinen olisi täysin hyvä ikä.

Kaikkiin raskauksiin liittyy erilaisia ajatuksia ja tunteita. Vaikka lapsi olisi kuinka haluttu, myös negatiivisia tai epävarmat tunteet ovat täysin normaaleita. Mitä nyt muistan siitä yhdeksän vuoden takaisesta, niin myös ajatukset ovat osittain nyt aika erilaisiakin. Toki myös homma muuttuu vähän tutummaksi, mitä enemmän tätä tekee, eikä samoista asioista tule enää murhehdittua, mutta joka kerta sitä on jotain mielenpäällä.

Silloin kaksikymppisenä raskaanaollessa sitä tuli mietittyä sellaisia asioita kuten, miten sitä vauvaa käsitellään, miten me osataan, miten meillä riittää rahat ja tuleeko meistä tarpeeksi hyviä vanhempia. Sain myös todella paljon paheksuvia katseita, minut tuomittiin pelkän naaman perusteella teiniäidiksi, joka on tullut vahingossa raskaaksi eikä tuskin osaisi huolehtia lapsestaan nuoren ikänsä vuoksi.

Ensimmäisessä raskaudessa tuli myös pelättyä paljon, sillä kaikki olivat ihan uutta. Kävin useasti vatsakipujen, verenvuodon ja vähän likkuuvan vauvan vuoksi lääkärissä, kun nyt taas tiedän että kokemani kipu on normaalia kohdun kasvukipua, niukka tiputteluvuoto alussa ihan vaaratonta ja että vauvaankin saa actionia lasillisella mehua. Tiedän paremmin asioita, olen itsevarmempi ja osaan kuunnella kehoani paremmin. Kaikkea ei tarvitse enää kysyä neuvolasta tai mennä täysin niiden ohjeiden mukaan.

Nyt kolmekymppisenä olo on kaikinpuolin ja kaiken suhteen varmempi. Enää en huolehdi siitä miten vauvaa hoidetaan, osaanko minä tai miten meillä riittävät rahat. Sen sijaan pelkään oman ajan katoamista ja oikeastaan koko sen elämäntyylin, johon olen tottunut, loppumista. Minua jännittää se, jos jotekin kadototan tai unohdan itseni ja uppoudun liiaksi vauvakuplaan ja muutun joksikin muuksi kun en saa tarpeeksi aikaa itselleni.

Kaksikymppisenä en pelännyt mitään tällaista, sillä ”tiesin” ettei lapsen saaminen tulisi muuttamaan minua. Hengailin kavereiden kanssa ihan niinkuin ennenkin, olin mukana illanistujaisissa, jopa useamman kerran mukana baarissa. Nyt minua ei saisi pakottamallakaan minnekään iltarientoihin. Pelkkä ratikassa matkustaminen perjantai-alkuillasta on minulle ihan liikaa. Haluan vain äkkiä kotiin jotta saan vedettyä villasukat jalkaan ja mennä ajoissa nukkumaan.

Myös vauvan kanssa oli silloin kova tarve todistella itselleen, että elämä jatkuu ihan ennallaan ja olla lähes kokoajan jossain menossa tai tuntea syyllisyytä siitä, jos ei ollut. Nyt taas ymmärrän että tottakai se vauvan tulo muuttaa normaalia ja on ihan ok jäädä välillä kotiin haahuilemaan koko päiväksi yökkärissä. On toki kiva jatkaa sosiaalista elämää ja käydä silloin tällöin kaverin kanssa vaikka kahvilla tai kävelyllä, mutta joka päivä ei tarvitse olla menossa.

Nuorempana en osannut edes kuvitella minkälaista se ensimmäisten vuosien univaje ja väsymys voisikaan olla. Nyt kolmekymppisenä nukun jo valmiiksi huonosti ja odotan kauhulla sitä miten väsyneitä me molemmat tulemme olemaan. Nuorena sitä jaksoi paljon paremmin. Muutenkin tuntuu että jo nyt selkä prakaa eikä virtsarakko kestä mitään, joten fyysisestikin silloin aiemmin oli helpompaa.

Nyt vähän kokeneempana tiedän sen ettei moneenkaan asiaan voi vaikuttaa etukäteen ja kaikki menevät sitten omalla painollaan. Kuten vaikkapa synnytys, imetyksen onnistuminen tai vauvan luonne ovat sellaisia asioita. En usko että siihen varmuuteen liittyy kuitenkaan ikä. Jos nyt saisin ensimmäisen lapseni olisin varmaan ihan hysteerinen, vielä enemmän kun sillon parikymmpisenä. Lasten saaminen on opettanut minut olemaan stressaamatta turhaan asioista.

On itseasiassa tosi ihanaa saada lapsi kaikella tällä kokemuksella. Koska ikäero vanhempiin lapsiin on niin suuri, ja he ovat paljon myös koulussa, kavereillaan sekä tietysti joka toinen viikko isällään, on tämä melkein kun saisi esikoisensa. Mutta ilman sitä tuoreen vanhemman epävarmuutta.

Kaiken kaikkiaan olen tosi iloinen että itse päädyin saamaan esikoiseni jo niin nuorena ja toisenkin siitä heti parin vuoden perään. En ollut silloin vielä niin tottunut mihinkään tietynlaiseen elämään tai elintasoon, eikä minusta myöskään tuntunut että olisin menettänyt mitään – päinvastoin.

En nyt toki vieläkään ole mikään kovin vanha, vaan ihan normaalin ensisynnyttäjän ikäinen. Kaveripiirissäni ei edelleenkään ole kuin muutama muu melko tuore vanhempi, vaikka saman ikäisiä ovatkin. En itse tekisi missään nimessä mitään toisin ja niinhän se onkin, että jokainen ikä on varmasti hyvä tulla vanhemmaksi. Jokaiseen ikään liittyy silti varmasti kysymyksiä ja muuta pohdintaa tai pelkoja.

On kuitenkin hauska huomata miten erilaista on olla raskaana lähes kymmenen vuoden erolla. Onko siellä muita samassa tilanteessa olevia, että äitiyttä on kestänyt jo pidempään ja tällaisia eroavaisuuksia on huomattavissa eri raskauksien välillä?

pssst. Jos et vielä huomannut, blogini on ehdolla Inspiration Blog Awardseissa Arjen Sankari-kategoriassa, saa käydä äänestämässä! :-)


KEITÄ NE ON NE SANKARIT?

15/03/2018

Me kaikki olemme sankareita, nimittäin arjen sankareita. Yli seitsemän vuotta kestäneen bloggaamisen aikana olen saanut jakaa arkeani aidosti teille. Minulle on ollut tärkeää näyttää arki sellaisena kun se on, kaunistelematta, silottelematta, elämänmakuisena. On ollut hienoa jos olen näin toimimalla voinut antaa jollekin vertaistukea tai tarttumapintaa. Sillä sitä vertaistukea olen näin tekemällä saanut vastineeksi sitten myös teiltä.

Välillä on pelottavaa paljastaa haavoittuvuutensa julkisesti. Kertoa erosta, vanhemmuuden kipuiluista, loppun palamisesta, sarasteluista, yksinäisyydestä, huolista – mistä vaan joka paljastaa etten ole superihminen ja ettei minunkaan elämä ole päivästä toiseen pelkkää valkoista hymyä ja smoothiebowleja.

Näin tehdessäni olen kuitenkin saanut tukea teiltä. Aina joku on tai on ollut samanlaisessa, ellei rankemmassakin tilanteessa. Koska minä olen uskaltanut raottaa verhoa, olen toki altistanut itseni mahdolliselle arvostetelulle ja ollut hyvinkin haavoittuvainen, mutta näin ollen myös te olette voineet elää sen kaiken kanssani. On ollut ihana huomata miten olette vuosien varrella jakaneen ilot ja surut kanssani.

Usein on hauska myös jakaa myös niitä ei niin vakavia juttuja ja saada nauraa itselleen kanssanne. Jakaa epäonnistuneet remppaprojektit (en vieläkään tajua että sain kaadettua päälleni yhdeksän litraa maalia), ne kaikki kiusalliset treffit (muistatteko sen minulla oli koko illan rucolaa hampaan välissä tai sen, kun treffikaveri joi vähän liikaa ja oksensi ympäri ravintolan lattioita) tai kaikki ne lasten kovaan ääneen kaupan kassalla laukomat nolot jutut (äitiii, miksi sulla on niin pitkät tissit?).

Se miten iloisia ja onnellisia olette olleet puolestamme löydettyäni rakkauden ja perustaessani uuden perheen on liikuttanut minua aivan valtavasti.

Minusta elämä onkin ihanaa juuri siinä rosoisuudessaan. Elämän kuuluukin olla elämänmakuista, ylä -ja alamäkiä. Muutenhan se olisi ihan tylsää. Arjen sankaruudessa ei ole sijoja, vaan kaikki ovat ykkösiä. Vaikka jonkun muun valinnat eivät aina tunnu omilta, ovat ne varmasti parhaita juuri heille. Oma elämänasenne ratkaisee. Ja minä haluan pitää sen jatkossakin, kaikista vaikeistakin asioista huolimatta, positiivisena mutta rehellisenä.

Blogini on asetettu ehdolle Inspiration Blog Awardeissa Arjen Sankari-kategoriaan. Tässä sarjassa ehdolla ovat aitoudellaan ja elämänasenteellaan hurmaavat vaikuttajat, joiden elämänmakuiset kuvaukset kutkuttavat välillä nauruhermoja, toisinaan taas kyynelkanavia. Kiitos siis paljon jo etukäteen jos tahdot käydä klikkaamassa äänen minulle <3

Ps. pahoittelut korvamadosta, mutta kun ME OLLAAN SANKAREITA KAIKKI, KUN OIKEIN SILMIIN KATSOTAAN…. :D