MURTOVARKAITA, TALOVAHTEJA JA LUVATTOMIA KOTIBILEITÄ

21/06/2017

Kenellekään ei tarvitse varmasti enää muistutella ettei matkoistaan ei somessa kannata kailottaa kovin kuuluvasti mahdollisten murtovarkaiden takia. Monesti bloggaajat saavatkin ihmettelyä osakseen, että miten he uskaltavat matkoistaan julkisesti kertoa. Emme me toki hölmöjä ole, murtovalvontajärjestelmän lisäksi ainakin meillä asuu reissujemme ajan aina talovahti. Sen jälkeen kun joitain vuosia sitten bloggaajakaverini kotiin murtauduttiin ja varas tiesi blogin perusteella tasan tarkkaan missä valvontakamera ja arvotavarat olivat, olen ollut asian kanssa paljon tarkempi.

On paljon rennompaa olla reissussa, kun tietää että kotona on kaikki hyvin. Riippuen toki talovahdista. Viime vuosien aikana meillä on nimittäin ollut jos jonkinmoista vahtia. On ollut tutuntuttua, exää, naapuria ja veljeä joka on pitänyt lahjoa jotta hän ylipäätään olisi kämpässä paikalla. Matkoilta palatessa vastassa on milloin ollut naarmuja lattiassa, tyhjiä vuosikertaviinipullojani tai avonainen jääkaappi. On kotonamme kuulemma järjestetty myösOM yhdet parhaimmista uudenvuodenkotibileistä.

Kaikenkaikkiaan kakikista kommelluksista huolimatta talovahdit ovat tuottaneet enemmän mielenrauhaa kun unettomia öitä. On rauhoittavaa tietää, että asunnossa on joku kastelemassa kukkia, keräämässä postia ja huomaamassa vaikkapa mahdolliset vesivahingot heti. Tästä rohkaistuneena päätin ensimmäisen kerran ottaa meille ihan täysin tuntemattomia ihmisiä asumaan, kun sain vuokranantajalta luvan välittää asuntoa satunnaisesti Airbnbn:n kautta.

Meillä asuu parhaillaan siis pieni perhe New Mexicosta saakka. Testailen tätä ekan kerran nyt niin, etten itse ole poissa matkoilla, vaan pääsen paikalle hetkessä jos on tarvis. Täytyy sanoa, että vähän kyllä jännittää. Eikä oikeastaan edes asunnon puolesta, vaan enemmänkin se, että onko vierailla kaikki hyvin, ovatko he tyytyväisiä asuntoon ja vastaako se heidän mielikuviaan.

Asunnon vuokraamiseen liittyy kauheasti kaikkea mitä en ollut tullut ajatelleeksi. Ensinnäkin pelkkään siivoamiseen sain kulumaan kaksi päivää. Perus siistimisen lisäksi kun yritin saada mahdollisiman paljon henkilökohtaisia tavaroita piiloon. Koska viraidemme lapset ovat omiamme nuorempia, kävin läpi myös kaikki lelut ja erittelin ne niin, että lasten on turvallista leikkiä pelkäämättä mitään lego-tukehtumisia.

Päätin myös ostaa uudet peitot, tyyny, petivaatteet ja pyyhkeet tulevia Airbnb vieraita varten. Lisäksi haettiin vintiltä pinnasänky ja lainattiin naapurilta syöttötuoli. Piti muistaa täydentää myös vessapaperivarasto, käsisaippuat ja tarkistaa että kaikki tarvittavat palohälytys -ja sammutinjutut sekä ensiapupakkaus olivat ajan tasalla. Toki järjestin myös kaikki keittiönkaapit, tyhjesin jääkapin sekä kirjoitin ainakin tunnin asunnon infokansiota.

Vieraat ovat myös viestitelleet ahkerasti, kyselleeet muunmuassa lähellä olevista ruokakaupoista ja leikkipuistoista, joten sellaiseenkin on mennyt yllättävän paljon aikaa. Hyvä siis etten ottanut tätä ekaa kertaa minkään oman lomareissun kanssa, sen verran säätöä tässä on kuitenkin ollut. Eiköhän tämä ala kuitenkin sujumaan ja seuraavien vieraiden kanssa homma sujuu varmasti jo jouhevammin.


HUONON ÄIDIN TUNNUSTUKSET

16/03/2017

Tiedättekö, vihaan leikkimistä. Tykkään lasteni kanssa hengailusta, matkustamisesta, ravintolassa käymisestä, ulkoilusta, juttelusta, lukemisesta, uimisesta, piirtämisestä, leffojen katselusta… Mutta lastenhuoneen lattialla lelujen liikuttelu saa minut tuskastumaan hetkessä. En ole ikinä ollut leikkijä, eivätkä lapsetkaan ole oikeastaan ikinä pyytäneet minua leikkimään.

Eilen tuli kuitenkin tällainen tilanne eteen. Elvis oli vähän hiilenä, sillä hän olisi halunnut pelata pädillä ja minä yritin epätoivoissani keksiä hänelle jotain muuta tekemistä ennen kun räjähtää. Peliaika on nimittäin aiheena sellainen, joka saa meillä tunteet helposti kuumenemaan. Ennen kun huomasinkaan, olin itse ehdottanut junaradan rakentamista. Taisin olla tosi epätoivoinen.

Siinä sitä sitten oltiin. Aluksi sain vähän huijattua, räpsin kuvia kun pojat rakentelivat, välillä yritin vähän osallistua antamalla ”ohjeita”.  Välissä räpläsin vähän kännykkää.

”Äiti, sä lupasit leikkiä”. Pistos rinnassa, istun alas lattialle. Räplään kännykkää. ”Ai okei, sä vaan huijasit että leikit”. Isompi pistos. Alan kasaamaan junaa. Keskittyminen herpaantuu puolen minutin jälkeen. Meinaan taas avata puhelimen, mutta saan ryhdistäydyttyä. Lähinnä katselen kun pojat leikkivät, mutta yritän olla hengessä mukana. Heti kun laitan junani raiteille se jyrätään. Turhauttaa, yritän silti hymyillä ja esittää että just kiva leikki. Olen varma, että Facebookissa on hetkessä tapahtunut jotain todella suurta ja mullistavaa. Katson vaan ihan vähän puhelinta. Tunnen lasten tuomitsevat ja pettyneet katseet, enää he eivät edes viitsi sanoa mitään. Laitan puhelimen TAAAS pois. Olenpas huono tässä, ajattelen. Nyt aijon leikkiä tosissani. Lähden mukaan riehumiseen ja rikkomiseen ja murjaisen jopa pieru-vitsin. Lapset nauravat sydämiensä kyllyydestä. Okei, tämä toimii. Jatkan sekoilua ja hassuttelua (vesinokkaeläin oli käynyt kakkimassa radalle ja juna suistui suoraan mutaan) vielä hetken. Eiköhän tämä ollut tässä.

Jään vielä hetkeksi lattialle istumaan. Katson kännykkää. Elvis kiipeää syliini. ”Äiti toi oli tosi kivaa”. Siis mikä? ”Kun leikit meidän kanssa”. Tässä vaiheessa sisälläni myllertää ja pahasti. Apua, olenpas ollut huono äiti, jos noinkin pieni leikkiminen sai lapset noin onnellisiksi.

Inhoan edelleen leikkimistä, mutta mietin, että pitäisikö silti yrittää sitä vähän useammin. Toisaalta, olen kyllä läsnä sitten paljon paremmin muissa tilanteissa. En halua kuitenkaan antaa lapsille sellaista kuvaa, etten tykkäisi heidän kanssaan leikkimisestä. Ja kun olen selvästi aika huono esittämään, niin ehkä parempi sitten olla tekemättä sitä? Jos väkinäisen kymmenen minutin leikkimisen sijasta luen mielummin vaikka tunnin, niin onko se silloin muka huono? Ei mielestäni.

Jos jotain kohta kahdeksan vuoden äitiyden aikana olen oppinut, niin sen, että me vanhemmat olemme aika hyviä syyllistymään. Me kyllä me aina keksimme jonkin asian, josta syyllistää itseämme. Oli kyse sitten lapsen harrastuksista, ajankäytöstä, ruoasta, säännöistä – mistä vaan, niin aina sieltä löytyy joku juttu mistä läksyttää itseään ja potea huonoa omaatuntoa.

Myönnän siis, että vihaan leikkimistä ja olen siinä ihan huono. Sen sijaan olen mitä mahtavinta piknikseuraa, iloinen uimakaveri, viihdyttävä laatikkopyöräkuski, ihan paras satujen lukija, hyvä tekemään temppuratoja enkä ikinä kieltäydy katuliiduilla piirtämisestä. Aika kiva äiti siis. Missäs te olette hyviä?

Mainion vaatteet, Boblesit ja Brion lelut saatu