HOITOKOIRA ZLATAN

6/04/2015

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

No ei tuo pitkään vellonut koirakuume ainakaan helpottunut tämän pienen ruttunaamaisen pääsiäisvieraani myötä. Mutta palautti se kyllä mieleen sen, millaista se koiran omistaminen on. Ihanaa mutta sitovaa.

Pojat ovat jo pitkään jo toivoneet koiraa ja itse olen myös aivan koiraihminen. On tuntunut, että tästä huushollista (uskokaa tai älkää) puuttuu vielä se lemmikki. Mikään muu vaihtoehto ei tunnu niin luonnolliselta kuin koira. Ja nyt jonkin aikaa minulla on ollu sellainen tunne, että pojat ovat tarpeeksi vanhoja ja kaikki rullaa niin hyvin että sellainen olisi mahdollista ottaa. Ihan kauhea koiranpentukuume on siis täällä päällä!

Hoitokoirana, rasnkanbuldoggiherra Zlatan, on ollut oikein hyvin käyttäytyvä ja helppo tapaus. On ollut ihana käydä sen kanssa jopa parin tunnin lenkeillä Töölonlahdella ja keskuspuistossa, kun lapset ovat olleet pääsiäisen vietossa isällään. Tai no, aamulla edellisillan omien ulkoilujen jälkeen lenkillä käynyti ei ehkä ollut ihan niin kivaa. Mutta muuten.

Tässä samalla olen pohtinut sitä toista puolta. Nyt vapaana viikonloppuna, kun ei ole kiire minnekkään, sitä voikin hyvin vain ulkoilla ja keskittyä koiraan. Mutta entäs sitten arkena kun oravanpyörä taas alkaa. Kun välillä tuntuu ettei aika riitä siihen normaaliinkaan arkeen, kuten vaikka ruoan laittoon. Ei sitä silloin ole myöskään aikaa kolmea kertaa päivässä käydä koiran kanssa kunnon lenkillä. Tai entäs kaikki lomamatkat tai tyttöjen viikonloput. Seuraavan 15 vuoden ajan…

Ajatus omasta koirasta on ihana, kasvattaa se pienestä pennusta saakka. Kuinka paljon iloa siitä olisikaan. Ja työtä. Omantunnontuskia liian lyhyistä aamulenkeistä. Mutta sitten taas toisaalta, olisi se kaikki kyllä sen arvoista.

Edeleen ikävöin vanhaa koiraamme, joka kuoli muutama vuosi sitten 14 vuoden ikäisenä. Kinusin sitä äidiltäni todella pitkään ja lopulta sen sitten sain. Muistan vielä kuinka nukuimme ensimmäisen yön koira kainalossani. Muistan myös kuinka se ei millään oppinut sisäsiistiksi, kuinka se söi kenkäni ja reppuni. Järsi jopa tuolin jalat. Muistan kuinka se aisti heti jos olin allapäin. Kuinka se tuli viereeni lohduttamaan kun minulla oli pahamieli. Millaiset onnenhepulit se saikaan kun ensilumi satoi tai kun se pääse kesällä uimaan mereen. Odie oli rodultaan Portugalinvesikoira ja sellaisen haluaisin nytkin.

Lähdemme parin viikon päästä Espanjaan ja mietin että toisin sieltä koiran mukanani. Mutta vaikka niin kauheasti sitä poikien kanssa haluaisimme, mietin että pitäisikö sittenkin odottaa ja miettiä vielä. Vaikeaa!

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.