KAIKKI ELÄMÄNI ISÄT

12/11/2018

Eilisen isänpäivän myötä aloin miettimään kaikkia elämäni isiä. Niitä on nimittäin useampia.

Ensimmäisenä tietenkin oma isäni. Vanhempani erosivat kun olin pieni ja tapasimme veljieni kanssa isäämme vain joka toinen viikonloppu. Se oli siihen aikaan tapana, toisin kun nykyään yleisemmin vakiintunut viikko-viikko systeemi.

En usko, että siinä tilanteessa kenelläkään osapuolella oli kovinkaan helppoa, mutta harvasta näkemisestä huolimatta koen, että minulle kehittyi vahva side isääni. Olen aina saanut kokea olevani rakastettu ja hyväksytty. Isän kanssa on ollut helppo ja hyvä olla. Ihan omana itsenäni.

Itseasiassa koen, sen lisäksi että muistutan paljon isääni ulkonäöltä ja ilmeiltä, että olemme myös luonteeltamme hyvin samanlaisia. Sellaisia rauhallisia ja pohtivia. Ja tietysti loistavalla huumorintajulla varustettuja.

Kun isäni muutti joitakin vuosia sitten ulkomaille, huomasin ikävöiväni häntä välillä kun pieni lapsi. Kerrankin itkin melkein koko viisituntisen lennon takaisin kotiin.

Isästäni huokuu myös rakkaus lapsenlapsia kohtaan. En varmaan ikinä unohda sitä aidon ilahtunutta ja onnellista hymyä, aina kun olemme kertoneet hänelle perheenlisäyksestä. Muutenkin tuntuu, että kaikki lapset hakutuvat aina hänen luokseen. Kai hän sitten on aika lapsirakas, ehkä vähän pakonkin sanelemana, onhan hänellä minun lisäkseni vielä viisi poikaa ja kaksi bonustytärtä.

Sitten on omien poikieni isä. Isä joka laittaa lapset aina kaiken edelle. Joka ikävöi lapsiaan silloin kun ei voi olla heidän kanssaan ja joka käyttäisi mielellään vaikka kaiken vapaa-aikansa ollakseen. Ikinä minusta ei ole tuntunut ettenkö voisi luottaa siihen, että hän hoitaisi hommat ja etteikö lapsilla olisi hyvä hänen kanssaan. Hän on isä joka muuttaa perässämme toiseen kaupunginosaan, jotta lapsilla olisi helpompi kulkea kouluun.

Hän myös kärsivällisesti muistuttaa minua kaikista lasten kouluun ja harrastuksiin liittyvistä asioista. Tietää jo etukäteen, että vaatii noin viisi kertaa sanomista, ennen kun muistan varata sen ajan siihen lapsen vasu-keskusteluun.

Elämäni rakkaus, tyttäreni isä, mieheni, vietti eilen isänpäivää neljännentoista kerran. En edelleenkään voi aina edes uskoa, että elämässäni on nykyään näin mahtava tyyppi. Lempityyppini! Hän joka otti minut ja poikani sydämeensä, siihen harva pystyisi. Joka halusi perustaa kanssani perheen.

Isä jolla on ihailtavan hyvä suhde poikaansa. Joka osoittaa välittämistä sanoin ja teoin. Olemme kasvattajina välillä hyvinkin erilaisia ja minusta se on hienoa. Olen hänen ansiostaan nähnyt asioista myös ihan uusia puolia, ymmärtänyt että yhtälailla toisenlainen tapa kun omani on ihan yhtä hyvä.

Perheen lisäksi hän pitää huolta myös kodista. Siivoaa, tekee ruokaa ja hoitaa pyykit. Hänelle perhe on tärkeä ja se onkin yksi niistä piirteistä jotka tekivät minuun heti aluksi suuren vaikutuksen.

Isän ja tyttären suhde on ihan erityinen. Tiedän se itse kokemuksesta. Kun näen miten rakas ja arvokas tytär on isälleen ja miten jo noin pieni vauva katsoo isäänsä vähintäänkin yhtä ihaillen, sisälläni tuntuu voimakasta lämpöä. Onnea. En malta odottaa mitä tulevat vuodet tuovat meille ja heille.

Molemmat isoisäni ovat menehtyneet nuorena. En ole ikinä tutustunut heihin. Mutta vauvana äitini isoisältä saamani pehmolelukissa, Miu-Mau minulla on edelleen tallessa. Jostain syystä se ja valokuva, jossa olen muutaman kuukauden ikäisenä, raidallinen villapaita päällä hänen sylissään ovat minulle tärkeitä aarteita.

Meillä kaikilla on ihan omanlaiset suhteemme isiimme elämissämme. Kuten mitkään suhteet, nekään eivät aina ole ihan helppoja. Itse olen ihan äärimmäisen kiitollinen näistä mitä
minulla on.


EKALUOKKALAINEN

9/08/2018

Täällä alkoi tänään koulu ja nyt pojat ovat siis virallisesti eka -ja kolmosluokkalaisia. Kaapolle kouluhommat ovat jo tuttua kauraa ja hän kovasti jo odotti kavereiden näkemistä. Elvistä sen sijaan jännitti vähän enemmän, eikä ihme, kyseessä kun on ihan uusi koulu eikä luokalla ole ketään entuudestaan tuttua. Jännityksestä huolimatta päivä meni tosi hyvin ja oli kuulemma kivaa.

Itsellänikin nousi muutaman hikikarpalot ostalle (helteen lisäksi) myös siksi, että aamulla puoli tuntia ennen koulunalkua sain tiedon, ettei Elvis ole saanut paikkaa hakemastamme koulun iltapäiväkerhosta. Ei tullut edes yhtä liikutuksen kyyneltä vieräytettyä, kun yritin vain pysyä lapsen silmissä villipyttynä. Onneksi sain koulupäivän aikana säädettyä paikan toisaalta ja kävimmekin siihen jo tutustumassa koulun jälkeen. Olisin vain itsekin ollut vähän rauhallisemmin mielin, jos olisin voinut kertoa muutenkin kaikkea jännittävälle lapselle, että mitä koulupäivän jälkeen tulee sitten tapahtumaan. Onneksi kaikki meni lopulta senkin suhteen hyvin.

Elviksestä ekana päivänä kivointa oli oma pulpetti ja nimikyltin värittäminen. Jännittävä sattumus oli se, kun toisen luokan opettaja oli ottanut hänet vahingossa ruokalassa toisen ryhmän kanssa syömään. Reppana ei ollut uskaltanut sanoa mitään, vaan kuuliaisesti totellut ja syönyt väärän luokan kanssa. Välitunti oli kuulemma ollut liian lyhyt, mutta Elvis oli silti omien sanojensa mukaan ehtinyt sillä ensin istua 15 minuuttia jonkun toisen luokkalaisen kanssa penkillä ja sen jälkeen vielä juossut tämän kanssa 15 minuuttia. Ketään uusia kavereita hän ei mielestään silti ollut vielä saanut, koska ei muista kenenkään nimeä.

Ekaa koulupäivää käytiin juhlistamassa jättimäisellä korvapuustilla lähikahvilassa. Kaapo huiteli omia menojaan kavereiden kanssa. Kotona tehtiin yhdessä myös ekat läksyt – miten liikuttavaa!

Olen niin ylepä tuosta pienestä pojasta, joka on kaikesta jännityksestään huolimatta tosi reipas, rohkea ja iloinen. Hän odottaa kovasti jo huomista koulupäivää sekä ip-kerhoa, vaikka ”jännittää edelleen aika paljon”.


ERKKI ESKARILAINEN

7/03/2018

Se on varmaan joku nuorimman lapsen syndrooma, että sitä kuopusta pitää aina ihan vauvana. Elvis täyttää tänä vuonna seitsemän ja menee syksyllä kouluun ja silti hän on perheemme vauva. Se että hän on hurjan taitava ja itsenäinen, heittää ihan hulvatonta läppää ja haluaa jäädä kauppareissun ajaksi yksin kotiin, ei vaan vie sitä tunnetta itseltäni pois. Yllätyn joka kerta kun nostan hänet syliini siitä, miten iso hän jo onkin. Silti sisimpäni ei jotenkin sisäistä sitä, ettei hän ole enää se pienen pieni pötkylä joka makoili olkkarin lattialla taljalla ja opetteli kääntymään.

Luulen että tämä kaikki muuttuu kun uusi vauva syntyy. Että molemmat lapset venähtävät yhdessä yössä ja alkavat näyttämään silmissäni oikeasti sen ikäisiltä kun ovat. Ehkä uskon vihdoin sen, etten noin vain jaksa nostaa heitä syliini, ja että tottatosissaan heillä on myös ihan oma elämänsä, omat juttunsa eivätkä he enää elä täysin symbioosissa kanssani. Kaapon kohdalla tämän jo osittain ymmärränkin, mutta edelleen minun on vaikea käsittää että Erkki-vauva viettää nyt viimeisiä kuukausiaan esikoulussa.

Tuleva koulun aloitus tuntuu minusta ihan hirveän haikealta. Tuntuu vaikealta niinsanotusti päästää lapsi pesästä. Kun ei tiedä mitä hän tarkalleen päivisin puuhaa ja miten hänelle siellä koulussa ja välitunneilla menee. Eskarista koulumaailmaan hyppääminen on oikeasti tosi iso harppaus, kaikki muuttuu.

Molemmat pojat ovat olleet samassa eskarissa, jota ei siis järjestetty samassa päiväkodissa missä he olivat olleet aikaisemmin, vaan he vaihtoivat esikoulun alkaessa paikkaa. En tiennyt että joku niin ihana paikka voi edes olla olemassa. Se postitiivisuuden, aidon kiinnostuksen ja työstään tykkäämisen määrä aluksi ihan ällistytti. Edelleen joka päivä minusta tuntuu että HALUAN viedä lapseni siihen ympäristöön, että se tekee hänelle aidosti hyvää niin monella eri tavalla.

Missään muualla en ole kokenut samaa, ja ehkä sekin tuo tähän oman haikeutensa. Kun koulu alkaa tämäkin loppuu. Koulu ei tunnu minusta samalla tavalla turvalliselta ympäristöltä. Lapsia ei voida valvoa ja huomioida siellä samalla tavalla. Koulu toki opettaa omalla tavallaan, ja ehkä se olen vain minä josta tämä tuntuu näin vaikelta. Eiväthän lapset voi ikuisesti elää pumpulissa, vaikka tahtoisinkin. On kuitenkin suuri onni, että lapsemme ovat saaneet viettää yhden tärkeimmistä vuosistaan noin ihanassa ympäristössä mitä eskari on heille antanut.

Tai siis mitä sen henkilökunta on antanut. Heistähän tämä kaikki on kiinni. Olen jopa aika vihaisena lukenut viime päivien uutisia lastentarhanopettajien ja lastenhoitajien palkkauksesta. Tuosta työstä mitä he tekevät pitäisi maksaa vähintään tuplamäärä. Tässä sitä todellaan punnitaan todellinen kutsumus ja kiinnostus lapsia ja heidän laadukasta varhaiskasvatustaan kohtaan.

Tänä aamuna Erkki-eskarilainen lähti esikouluun yhtä iloisena kun joka ikinen aamu. Siellä häntä odotti ovella tuttu hymyileväinen aikuinen, hyvän huomenen toivotus sekä halaus. Osa kavereista oli jo paikalla, osa vielä aamupalapöydässä ja osa tuli eteiseen moikkaamaan. Tavaroiden naulakkoon ripustamisen jälkeen hän juoksi, kuten joka muukin aamu, pesemään kätensä jolloin minun tehtävänäni on odottaa vielä ulko-ovella ja vasta käsienpesun jälkeen sanotaan heipat. tai siis moikka, noin kymmenen kertaa.

Kun iltapäivällä menen hakemaan hänet, saan yleensä käsiini nipun sinä päivänä tehtyjä piirroksia ja sarjakuvia, yksityiskohtaisen selvityksen jostain hauskasta leikistä ja siitä, miten hyvää kastiketta ja salaattia tänään oli lounaalla. Yleensä hän on hyvällä tuulella, mutta toisinaan harmittaa jos olen tullut hakemaan liian aikaisin. Sitten taas halitaan ja toivotetaan heipat ja huomiset. Vitsit meille tulee ikävä tuota paikkaa.