KIVIÄ JA KEPPEJÄ

2/05/2018

Äitinä olemisessa, tai ylipäätään lasten seurassa olemisessa, yksi parhaista jutuista on se ilon tarttuminen. Miten jostain itselleen niin tavalliset ja arkipäiväiset jutut voivat olla lapsen mielestä ihan hurjan ihmeellisiä ja kiehtovia. Kuinka vaikka roskien -tai kellariin talvivaatteiden vienti voi olla suuri ja jännittävä seikkailu, jota mietitään vielä pitkään sen jälkeen.

Myös lasten mielikuvitus on asia joka jaksaa kerta toisensa jälkeen ilahduttaa – ja ihmetyttää. Mieletöntä miten pienestä maasta löytyneestä tikustakin saa tuntikausien intensiiviset leikit pystyyn. Tiedän että vanhemmista on välillä jopa raivostuttavaa, kun lapsi vaalii tärkeimpänä aarteena jotain kiveä tai muuta, jota me aikuiset pidämme ihan roskana. Itsekin olen välillä sortunut komentamaan maasta kerätyt kastanjat pois taskuista, kunnes olen tajunnut että nämä ovat oikeasti todella tärkeitä juttuja.

Nyt muuton ja uusien hankintojen myötä meillä on pyörinyt aika paljon pahvilaatikoita, ja jos jotain, niin niitä ainakin meidän pojat rakastavat. Erikoikoisista pahvilaatikoista on syntynyt niin taikalaivaa kun ihan mielettömän hieno kiskakin. Näissä jättimäisissä pahvirakennelmissa on tosin (näin aikuisen näkökulmasta) se ongelma, että ne vievät ihan hirveästi tilaa. Eivätkä esteettisesti ole ihan kauneimmasta päästä, vaikka hyvin sympaattisia kaikkine tarrakoristeluine ovatkin. Niitähän ei TODELLAKAAN saa myöskään heittää pois. Toisaalta, jos lapsi saa noinkin hyvät leikit yhden pahvilaatikon ymärille niin antaa palaa.

Useasti kuulee sanottavan että lapsilla on nykypäivinä liian hienot pelit ja vehkeet. Ovathan toki monet asiat muuttuneet meidän tai varsinkin vanhempiemme lapsuudesta, mutta ihan yhtälailla lapset edelleen osaavat kehittää leikin vaikkapa käpyjen ympärille. Annetaan vaan heille siihen mahdollisuus, mahdollisuus tonkia ja tutkia ulkona ja kerätä niitä kallisarvoisia aarteita taskut täyteen.


AJATUKSIA ILTATÄHDESTÄ

12/04/2018

Olen joskus aiemminkin maininnut, että tämän uuden vauvan myötä tuntuu kun saisi esikoisen, kun vanhemmat lapset täyttävät tänä vuonna jo 9 ja 7. Lisäksi pojat asuvat joka toinen viikko isällään, mikä tarkoittaa sitä, että joka toinen viikko olemme yksin vauvan kanssa. Poikien saaminen pienellä, kahden vuoden ikäerolla, oli meille tosi hyvä juttu, mutta samaan aikaan en voi jo nyt olla leikittelemättä ajatuksella kuinka helppoa kaikki tulee olemaan yhden lapsen kanssa. Sitten palaan todellisuuteen.

Sillä mistäs minä mitään tiedän, mutta voisi kuvitella että yhden lapsen kanssa täytyy keksiä paljon enemmän aktiviteetteja ja tekemistä lapselle. Herranjestas, siis joudun varmaan leikkimään lapseni kanssa – ja paljon. Nämä on sellaisia juttuja joihin minun ei ole tarvinnut aiemmin hirveästi kiinnittää huomiota. Pojat kun ovat ihan paita ja peppu ja hoitavat toistensa viihdyttämisen ihan keskenään.

Sen lisäksi että he leikkivät lähes aina ihanasti keskenään, voi heidät lähettää paljon paremmin mielin myös keskenään pulkkamäkeen tai jättää kauppareissun ajaksi kotiin. Sen lisäksi että heillä seuraa toisistaan, saavat he myös paljon turvaa siitä kun heitä on kaksi. He vahtivat että toinen pesee hampaitaan vähintään kaksi minuttia, käyvät mukkumaan yhdessä, eikä kumpikaan yleensä tee mitään kiellettyä, sillä kumpikin tietää että veli saattaa mennä muuten kantelemaan.

Toisaalta, niinä vikkoina kun kaikki lapset ovat kasassa, on minulla täällä siis useampi pikku-apuri vauvaa viihdyttämässä. Ja varmasti ihan hoidollisestikin isommista lapsista voi olla jo apua. Vaikka Elvis kyllä jo isoon ääneen ilmoitti, ettei hän sitten todellakaan aijo vaihtaa yhtään vaippaa, ovat he varmasti oivia ja innokkaita apupoikia muissa asioissa.

Nyt kun mietin että millaista yhden lapsen kanssa mahdollisesti tulee olemaan, ymmärrän myös miten monessa tilanteessa kahden kanssa on itseasiassa varmaan paljon helpompaa. Ulkomaan reissut yksin lasten kanssa ovat menneet tosi ihanasti ja varsin rentouttavasti ehkä juuri sen takia, että minun ei tarvitse olla kokoajan leikkimässä jotain vesisotaa altaassa, vaan voin rauhassa keksittyä itse vaikka kirjaan, pokien rakentaessa yhdessä hiekkalinnaa.

Ihan se pikkulapsiaika on ehkä sitten ollut rankempaa kahden kanssa, en tiedä. Onhan se toki kaksi kertaa enemmän vaippoja ja oksennustauteja. Kaikessa on puolensa. Toisaalta mitä enemmän varmuutta ja kokemusta karttuu, sitä iisimpää kaikesta myös tulee. Ja siinä mielessä on ihanaa kun nyt ei oikeastaan jännitä mikään, ei vauvan hoito, itku, synnytys ei oikestaan mikään. Enemmän olen tosi fiiliksissä siitä, miten nyt on mahdollisuus keskittyä jokaisen lapsen yksilölliseen huomioimiseen kun heillä on niin eri tarpeet ja uskon että kaikille jää hyvin aikaa.

Samalla toivon että vaikka tällä tulevalla pikkuisella on niin iso ikäero vanhempiin sisaruksiinsa, oppii hän jakamaan sekä huomioimaan myös muut emmekä onnistu hemmottelemaan häntä ihan mahdottomaksi.

Mitä sitten siihen lapsen kanssa leikkimiseen ja viihdyttämiseen tulee, ehkä sitä on vain pakko yrittää kehittyä itsekin sillä saralla. Tai sitten vaan pistää kaikki hyrskyn myrskyn ja hankkia samaan konkurssiin lisää viihdyttäjiä. No ei. Ei ei ei ei. Ehkä.

(Ja ei, en oikeasti suostu 31-vuotaana kutsumaan lastani iltatähdeksi, mutta raskausaivot löivät ihan tyhjää otsikkoa miettiessäni, että tuumailisin sitä vielä viikonkin päästä ellen olisi nyt kirjoittanut näin)