TÄMÄ SE VASTA ON ELÄMÄÄ

30/06/2017

Maattiin eilen uimastadikalla viltillä ja syötiin uinnin jälkeen auringon lämmittäessä eväitä, kun Kaapo totesi että ”tämä se vasta on elämää”. Toteamus nauratti vähän, sillä eihän kyseessä ollut mikään mieletön luxusloma jossain viiden tähden hotellin poolilla, vaan ihan tavalliset kauraleivät juustolla piskuisen pöytäliinan päällä istuen. Samalla kuitenkin kaikki olivat ihan samaa mieltä, mikä olisikaan sen ihanempaa kun istua raukeana, vatsa täynnä, auringon lämmittessä, oman perheen kesken. Eipä juuri mikään.

Samaa elämänasennetta toteutin itse tänään, kun lapset olivat aamulla oma-aloitteisi siivonneet legot huonestaan ennen kun olin edes itse herännyt. Join rauhassa aamukahvia samalla kun pojat köllöttivät vieretysten sängylläni kuvaamaansa videota katsellen. En tiennyt mitään parempaa juuri sillä hetkellä.

Jauhan jatkuvasti arjen pienistä hetkistä, mutta ne juuri ovat niitä jotka loppupeleissä eniten merkitsevät <3 


POIKIEN KESÄLISTA

27/06/2017

Kesäkuuta on jäljellä enää muutama päivänä ja kuukauteen on mahtunut jo vaikka minkälaita kivaa kesätekemistä, vaikka ilmat eivät ole olleet mitkään kaikista suostuisammat. Perinteeksi muodostunut kesätekemisten listakin oli jäänyt poikien osalta vielä tekemättä, ja siihen mahtuukin vielä vaikka mitä. Tähän se hermostuneesti hikikarpalo otsalla naurava emoji.

Kesällä me halutaan:

– Mennä Espanjaan
– Sukeltaa snorkkelin kanssa
– Onkia mato-ongella
– Pelata futista
– Nukkua myöhään
– Mennä uimaan
– Tavata kavereita
– Mennä yökylään
– Lasten festareille
– Puhaltaa jättiläissaippuakuplia
– Juoda vettä
– Telttailla metsässä
– Mennä stadikalle
– Viettää perheen kanssa aikaa
– Lukea kirjaa viltillä
– Piirtää äidin kanssa katuliiduilla
– Sytyttää nuotio
– Mennä metsäretelle
– Syöttää oravia
– Pitää piknik
– Ostaa Lego Pirates Of Caribian peli
– Mennä Lintsille
– Oppia ajamaan pyörällä tosi hyvin

T. Kaapo ja Elvis


MILLOIN ESITELLÄ UUSI PUOLISO LAPSILLE

27/06/2017

Yksi iso juttu uudessa suhteessa on tietenkin lasten esitteleminen uudelle puolisolle, ja olenkin saanut useamman kyselylyn tätä aihetta koskien. Monella lapsellisella sinkulla on varmasti pyörinyt mielessä samoja ajatuksia kun itsellänikin ennen tätä suhdetta. Osaanko enää olla kenenkään kanssa, miten uusi puoliso suhtautuu lapsiin, miten lapset suhtautuvat häneen, missä vaiheessa heidän edes kuuluu kohdata?

Olin jo jonkin aikaa, ehkä muutaman vuoden, ajatellut että jos elämääni vielä joku ihminen tulee, niin en välttämättä haluaisi edes ikinä muuttaa hänen kanssaan yhteen. Olin tottunut ja alkanut pitämään yksinolosta ja omasta seurastani. Toinen asia mistä olin ihan varma, oli etten sotkisi lapsia mahdolliseen juttuun mukaan mitenkään. Ihan hyvin ekat puolivuotta tai vuoden voisi olla niin ettei kukaan tapaisi toisiaan.

Toisin kävi. Itseasiassa lapset tapasivat jo alle viikon jälkeen sekä uuden poikaystäväni että hänen poikansa. Toki siis ihan vaan rennosti kaverina ja lapsille turvallisella maaperällä. Siinä kuitenkin hyvin huomasi sen, miten tällaisille asioille ei voi olla mitään tarkkoja sääntöjä tai aikatauluja, kaikki riippuu ihmisistä, tilanteista ja tunteista.

Pikkuhiljaa sitten nähtiin uudestaan, aina muutama tunti kerrallaan. Pojat alkoivat kyselemään ”kaverini” perään ja samalla lasten kanssa tuli puheeksi, että mitäs he olisivat mieltä jos tykättäisiin toisistamme vähän enemmän. Puhuttiin aikuisten seurustelusta, huomionosoituksista ja siitä miten kukaan ei olisi tulossa viemään kenenkään paikkaa uutena isänä tai äitinä. Saatiin pelkkää vihreää valoa ja kaikki lapset olivat oikeastaan tosi innoissaan. Sivusta seuraajan silmissä kaikki saattoi tapahtua todella nopeasti, liian nopeasti, mutta oikeasti kaikki meni vaan tosi luonnollisesti omalla painollaan ja juuri niinkun pitikin.

Yhdessä porukalla ollaan saatu koettua jo vaikka kuinka paljon ihania hetkiä, viettää kesälomaa ja touhuta arkisia asioita. Meidän tapauksessa olisi ollut ihan tyhmää odottaa, ikävöidä ja olla yksin, kun vaihtoehtona olisi kaikki tämä kiva yhdessä. Porukalla ollessa ollaan myös pyritty huomioimaan lapsia erikseen ja välillä jakauduttu niin, ettei kukaan tuntisi oloaan syrjäytetyksi. Muutenkin lasten parissa työskentevä poikaystävä onneksi lukee poikia tosin hyvin, ja se on varmasti myös yksi syy siihen, miksi kaikki on mennyt ihanasti ja helposti.

Tilanteita ja perheitä on niin monia, ettei tähän tosiaan ole mitään yleispätevää ohjetta. Samoin tapoja esitellä uusi puoliso on yhtä monta kuin ihmisiä. Me itse emme tehneet asiasta suurta numeroa, menimme vaan fiiliksen mukaan, pikkuhiljaa (mutta salamavauhdilla) ja kaikilla on kokoajan ollut tunne, että uudet kivat ihmiset ja onni elämässä ovat iloisia asioita. Lapset ovat saaneet uusia turvallisia ihmisiä elämäänsä, päässeet tekemään kivoja juttuja ja nähneet äitinsä onnellisena. En koe että kiirehdimme liikaa asian kanssa, oikeastaan ennemminkin lapset ovat sitä mieltä että oli jo aikakin!