OHI ON

4/06/2018

Niin se perjantaina sitten koitti, Elviksen viimeinen päivä erkarilaisena, Kaapon viimeinen koulupäivä tokaluokkalaisena ja minun viimeinen päiväni kun joudun kuskaamaan lapsia ärsyttävän matkan päähän. Etenkin tuo esikoulun päättyminen oli iso ja paljon tunteita herättävä asia. Sitä ehdittiin itkeä ja surea monen monet illat monta viikkoa ennen. Niin Kaapon kun nyt Elviksenkin kohdalla tuo esikoulu on ollut ehdottomasti pahaimpia kokemuksiamme varhaiskasvatuksesta. Tästä eskarista on muodostunut rakas ja tärkeä paikka niin lapislle kun meille aikuisillekkin. Joten sen päättyminen ja kovaan koulumaailman siirtyminen tuntuu todella haikealta myös itsestäni.

Itse kävin perjantaina vielä katsomassa Kaapon improkerhon teatteriesityksen kenrtaaliharjoitukset, sillä en itse viralliseen juhlaan ja todistusten jakoon päässyt. Me lensimme pe-la yönä tänne Espanjaan kahdestaan, mutta sain sitten aamusta mitä ihanimman viestin. Kaapo oli saanut stipendin! Stipendin hyvistä sosiaalista taidoista sekä hyvänä ja esimerkillisenä kaverina olosta. Voi että miten yläpeäksi sitä voikaan itsensä tuntea toisen puolesta!

Tämä stipsendi tuli todella hyvään saumaan ja ihanaa että Kaapo saa tunnustusta juuri tästä. Koulussa kun on ollut pientä kiusaamista ja muuta sellaista ikävää käytöstä jonka johdosta kotiin ei ole aina tuntu niin iloisin mielin. Olen äärimmäisen ylpeä että tästä huolimatta tuo, pian kolmasluokkalainen, on silti uskaltanut olla oma itsensä ja tunnistanut oikean ja väärän rajat sekä toiminut niiden mukaan.

Itselläni alkoi myös hiljattain raskauden viimeinen kolmannes ja kahden kuukauden kuluttua meillä saattaa jo hyvinkin olla vauva sylissä. Edessä on siis todella paljon uutta, ihan uusi elämä, meille kaikille. Samalla niin kamalan haikeaa ja toisaalta ihan kutkuttavan jännittävää ja ihanaa.

Miten teillä muilla meni eskarin ja koulujen päättäjäiset, alkoiko loma vai pitääkö vielä hetki odottaa?


OLIPA KERRAN HUONOMUISTINEN ÄITI

24/05/2018

Olipa kerran pieni mäkkäristä saatu pehmolelu, joka katosi joskus viime syksynä. Olipa myös lapsi joka itki kuukausitolkulla sen perään. Hänen äitinsä luuli jo hiljattain Suklaa nimimisen pienen hirven katoamisen unohtuneen, kunnes keran eräänä yönä tämä samainen lapsi alkoi taas lohduttomasti itkeä sen perään. Äiti ei keksinyt muuta rauhoittaaksen lapsen, paitsi ehdottamista uuden pehmolelun tilaamista ebaystä. Hänellä ei ollut mitään käsitystä, että saako niitä edes sieltä. Missään kaupoissa sitä ei ollut.

Seuraavana aamuna lapsi kysyi äidiltään, että tilasihan tämän sen lelun yöllä kuten oli luvannut. Öööh, joo kyllä kyllä. Samalla äiti vannotti mielessään tilaavansa sen heti pikinmiten. Viikon päästä lapsi taas kyseli pehmolelun perään. Äiti oli unohtanut koko jutun. Äiti selitti miten paketti tulisi kaukaa Ameriikasta saakka, ja miten sillä kestäisi tulla joko laivalla tai monella eri lentokoneella eri postin lajittelupisteiden kautta. Ja samalla hän taas mielessään vanotti itseään tilaamaan sen pehmolelun asap.

Meni taas viikko. Sama juttu, äiti selitti että matka on vain niin kauhean pitkä. Mutta että viikon päästä, kun lapsi tulisi taas isältään, olisi se paketti täällä. Samalla hän mielessään kirjoitti kissan kokoisilla kirjaimilla itselleen muistutuksen NYT TILAA SE LELU, mistä vaan, ihan sama mitä maksaa.

Päivää ennen kun lapsi oli tulossa taas äidilleen, äiti muisti sen pehmolelun. Siis sen, jota ei oltu etsitty netistä saatika oikeasti tilattu mistään. Äiti huuteli nettikirppikset läpi ja seuraavana aamuna löysi kun löysikin erään toisen äidin, jonka lapsi oli valmis myymään oman pehmolelunsa. Sitten tämä äiti matkusti tunnin pehmolelua ostamaan, maksoi siitä kaksi euroa ja pisti lapsen sängylle odottamaan.

Lapsi saapui kotiin ja näki rakkaan pehmolelunsa, Suklaan aka. Chocolatin. Hän oli onnellinen. Tällä hänen äitinsä sai myös vähän lisää aikaa ”nallesairaalassa” olevalle pehmokoiralle. Joka on siis mukamas viety sinne korjaukseen jo viikkoja sitten, mutta on oikeasti käärittynä äidin villapaidan sisälle vaatekkaappiin. Jos vaikka huomenna hän sitten muistaisi sen viedä sinne oikeasti!


KIVIÄ JA KEPPEJÄ

2/05/2018

Äitinä olemisessa, tai ylipäätään lasten seurassa olemisessa, yksi parhaista jutuista on se ilon tarttuminen. Miten jostain itselleen niin tavalliset ja arkipäiväiset jutut voivat olla lapsen mielestä ihan hurjan ihmeellisiä ja kiehtovia. Kuinka vaikka roskien -tai kellariin talvivaatteiden vienti voi olla suuri ja jännittävä seikkailu, jota mietitään vielä pitkään sen jälkeen.

Myös lasten mielikuvitus on asia joka jaksaa kerta toisensa jälkeen ilahduttaa – ja ihmetyttää. Mieletöntä miten pienestä maasta löytyneestä tikustakin saa tuntikausien intensiiviset leikit pystyyn. Tiedän että vanhemmista on välillä jopa raivostuttavaa, kun lapsi vaalii tärkeimpänä aarteena jotain kiveä tai muuta, jota me aikuiset pidämme ihan roskana. Itsekin olen välillä sortunut komentamaan maasta kerätyt kastanjat pois taskuista, kunnes olen tajunnut että nämä ovat oikeasti todella tärkeitä juttuja.

Nyt muuton ja uusien hankintojen myötä meillä on pyörinyt aika paljon pahvilaatikoita, ja jos jotain, niin niitä ainakin meidän pojat rakastavat. Erikoikoisista pahvilaatikoista on syntynyt niin taikalaivaa kun ihan mielettömän hieno kiskakin. Näissä jättimäisissä pahvirakennelmissa on tosin (näin aikuisen näkökulmasta) se ongelma, että ne vievät ihan hirveästi tilaa. Eivätkä esteettisesti ole ihan kauneimmasta päästä, vaikka hyvin sympaattisia kaikkine tarrakoristeluine ovatkin. Niitähän ei TODELLAKAAN saa myöskään heittää pois. Toisaalta, jos lapsi saa noinkin hyvät leikit yhden pahvilaatikon ymärille niin antaa palaa.

Useasti kuulee sanottavan että lapsilla on nykypäivinä liian hienot pelit ja vehkeet. Ovathan toki monet asiat muuttuneet meidän tai varsinkin vanhempiemme lapsuudesta, mutta ihan yhtälailla lapset edelleen osaavat kehittää leikin vaikkapa käpyjen ympärille. Annetaan vaan heille siihen mahdollisuus, mahdollisuus tonkia ja tutkia ulkona ja kerätä niitä kallisarvoisia aarteita taskut täyteen.