Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä If Vakuutus kanssa.

Koulupäivä alkaa koulumatkasta ja pian katukuvista voi taas bongata pieniä ja vähän isompiakin koululaisia, vanhoja konkareita ja niitä aivan ensikertalaisia. Keltainen lippis toimii monen ekaluokkalaisen tunnuksena.

Pikkuiset ekaluokkalaiset suurine reppuineen ovat joka syksyinen ihastuneiden huokaukseni aihe. Enkä varmasti ole ainut. Sen pienten innostuneen jännityksen näkee jo kaukaa ja mieleen muistuvat aina ne syksyt, jolloin omat lapset aloittivat ensi kertaa koulun.

Kun esikoiseni aloitti viisi vuotta sitten koulutaipaleensa, meitä oli itseasiassa kaksi ekaluokkalaista, sillä myös itse aloitin samaan aikaan uudet opinnot. Olisi ollut hauska päästä kulkemaan koulumatkat yhdessä, mutta koska minun piti viedä ennen kurssieni alkua vielä pikkuveli päiväkotiin, joutui esikoinen nopeasti koulunalun alkamisen jälkeen kulkemaan matkansa itse.

Onneksemme koulu oli lähellä, vaikkakin vilkkaan tien varrella, mutta täysin ilman kadun ylityksiä. Silti matkaan kuului rekkojen epävirallisen lepopaikan ohitus, tunneli sekä risteytyvä pyörätie, josta työmatkapyöräilijät kiisivät huimaa vauhtia kävelytien yli. Koulun aloituksessa itseäni jännittikin eniten itse aamut, jolloin pieni ekaluokkalainen joutui suoriutumaan itse ensin kotoa ulos ja sitten itse koulumatka.

Kaikki meni onneksi hyvin, meillä oli ihanat naapurit, joiden pelkkä läsnäolo toi luottamusta omiin aikaisiin aamuihini (ja joskus ihan konkreettisestikin, esimerkiksi kerran, kun alakertalainen oli tullut esikoisen apuun kadonneen hanskan etsintään) ja onneksi koulumatkatkin sujuivat ilman haavereita.

Kolme vuotta sitten olimme taas jännittävässä tilanteessa. Olimme muuttaneet ja edessä oli esikoisen pidentynyt koulumatka, johon kuului nyt useampi tien ylitys, joista yksi Helsingin vilkkaimman kadun yli sekä raitiovaunumatka. Samaan aikaan myös nuorempi poika aloitti koulun uuden kotimme lähellä ja itse olin aivan viimeisilläni raskaana. Laskettu-aika ajoittui juuri ensimmäiseen kouluviikkoon. Minusta ei siis taaskaan ollut saattamaan kumpaakaan kouluun. Sitä oli vain pakko luottaa (vaikkakin sydän ihan syrjällään), että autoilijat ja muut kovaa liikenteessä liikkuvat noudattavat liikennesääntöjä ja huomioivat pieniä kulkijoita.

Liikennesääntöjä ja kadun ylityksiä käytiin lasten kanssa jälleen paljon läpi. Ja käydään edelleen. Itselleni tärkeintä oli saada lapset ymmärtämään, ettei edes vihreä valo merkitse, että tie olisi turvallista ylittää. Aina pitää katsoa ja varmistaa. Etenkin kun täällä kaupungissa monilla tuntuu olevan aina niin kovin kiire ja näillä pienillä taas huomio herpaantuu helposti, on yhtälö vaarallinen. En kuitenkaan halua tartuttaa myöskään liikaa pelkoa lapsiin, sillä koulun alkamisesta pitää saada iloita ja riemuita!

Muistan miten ekaluokan aloitus jännitti ihan hurjasti keskimmäistä, koska hän ei tuntenut koulusta entuudestaan ketään, mutta kun menin häntä ekan päivän jälkeen hakemaan, vastaan juoksikin leveästi hymyilevä poika uusi keltainen lippis päässään, iso reppu puolelta toiselle heiluen. Ensimmäiseen koulupäivään oli kuulunut Keltanokka-lippisten saaminen, oman kuvan piirtäminen ja ruokailu.

Keltainen lippis toimii tänäkin vuonna ekaluokkalaisten tunnuksena. Ifin Bongaa Keltanokka liikenteessä -kampanjan tavoitteena on herättää autoilijat ja muut motoristit vuosittain koulujen alkamisen aikoihin siihen, että liikenteessä on jälleen suuri määrä uusia koululaisia, jotka vasta harjoittelevat liikennetaitojaan. Siksi onkin meidän kaikkien yhteinen asia pitää huolta lasten turvallisuudesta liikenteessä. Hiljennetään siis vauhtia, ollaan tarkkana ja huomioidaan pienet antamalla tilaa.

Itse liikun pääosin kävellen tai sitten pyörällä ja satunnaisesti ratikalla. Etenkin näin koulujen alkamisen alla, mutta toki muutenkin, nämä pikkuiset herättävät huomioni liikenteessä kulkiessaan. Katua ylittäessä minulla onkin tapana vielä lapsen puolesta varmistaa, että lähestyvät autot huomaavat ja tie on turvallista ylittää. Pyörällä ajaessani taas hiljennän varmuudeksi vauhtia lapsia ohittaessani ja julkisissa kulkuvälineissä annan heidän mennä aina ensin. Tällaisilla pienillä, mutta silti niin suurilla teoilla voimme kaikki yhdessä tehdä koululaisille turvallisimman ja mukavamman liikenteen.

Kirkkaankeltaisia ja heijastinnauhoin väritettyjä lippiksiä on jaettu ekan luokan aloittaville vuodesta 2006 asti yhteensä lähes miljoona ja tänäkin vuonna sellaisen saa noin 55 000 lasta. Tulevina viikkoina näitä uusia asioita opettelevia keltanokkia pyörii liikenteessä siis paljon. Huomioidaanhan yhdessä kaikki pienet ja isommatkin lapset ja tehdään heille tänäkin vuonna iloinen koulun aloitus!

Huomenna alkaa ainakin meillä täällä päin koulut ja sehän vasta jännitäävää onkin! Etenkin jos menee ensimmäistä kertaan kouluun, ekalle luokalle. Meidän perheessä oli tuo jännittävä tilanne vuosi sitten, tänä vuonna perheessä onkin sitten jo kaksi ihan koulukonkaria, kakkos ja nelosluokkalaiset.

Elviksen aloittaessa ekanluokan viime vuonna, koimme koko perhe suuria tunteita ja jännitystä. Koulu oli entuudestaan täysin tuntematon, eikä luokalla ollut yhtäkään tuttua. Pikkupaniikista huolimatta koko koulunaloitus meni lopulta tosi hyvin. Jännitystä oli toki ilmassa ensimmäisinä päivinä, mutta joka päivä meni toista rennommin ja uusia kavereitakin hän sai heti.

Nyt kaikille uusille ekaluokkalaisille (ja heidän vanhemmilleen) Elvis ajattelin jakaa vähän koulunaloitusta helpottavia vinkkejä:

– Kannattaa pyyttää että joku, vaikka oma vanhempi tulee saattamaan kouluun, odottaa pihalla sun kanssa ja hakemaan
– Ruokailu koulussa on mahtavaa
– Ruoka on helppo hakea, kannattaa laittaa tarjotimelle aluksi lautanen, ruoka, haaurukka ja veitsi ja sitten mennä hakemaan juoma erikseen
– Koulussa saa myös koulukummeja jotka on vanhempia ja jotka auttaa ja opettaa ja pitää huolta
– Kannattaa varatua, että kestää joku puoli tuntia kun rehtori puhuu tervetuliaisjuttuja
– Opettajalle kannattaa puhua reippaalla äänellä ja aina viitata
– Koulussa on paljon retkiä ja niissä ei tarvitse kauheasti tehdä mitään
– Kannattaa olla helpot kengät jos ei osaa vielä solmia ja sellainen takki jonka vetskari ei jää jumiin
– Englanti alkoi meillä ekalla ja on mun suosikkiaine
– Koulussa näkee kavereita ja tutustuu uusiin
– Niihin tutustuu kolmantena päivänä viimeistään, sitä ennenkin joihinkin vähän
– Jos ei tunne ketään niin voi vaan mennä kysymään pääskö leikkiin mukaan heti kun vaan näkee että jotkut leikkii
– Siinä tutustuu, eikä aluksi tarvitse edes jutella mitään, kunhan vaan on siinä leikissä mukana
– Jos ei osaa vielä lukea niin se ei haittaa, ei kaikki vielä osaa, ne sitten harjoittelee
– Oma nimi pitää osata kirjoittaa uuteen tehtäväkirjaan
– Aluksi koulupäivät on tosi lyhyitä
– Jos koulupäivän jälkeen on ip niin se on tosi hauskaa, siellä tutustuu vielä paremmin kavereihin
– Reppuun voi ottaa mukaan pehmolelun tuomaan turvaa
– Koulussa voi hävitä tavarat helposti, ei kannata ottaa mitään liian tärkeää mukaan

Ihanaa koulun aloitusta kaikille pikkuisille ja vähän isommillekin!

Meillä oli tänään suuri päivä, kun Elvis kävi tutustumassa tulevaan kouluunsa. Koulun aloittaminen on ollut pitkään mielessä oikeastaan aika negativisena ja jopa ahdistavana asiana toiseen kaupunginosaan muuttamisen takia. Me kaikki olisimme tahtoneet, että Elvis menee tuttuun kouluun, jossa Kaapokin jo on, ja johon menevät myös iso osa kavereista. Uudesta kodistamme on kuitenkin liian vaikea ja pitkä matka sinne, ja minun oli pakko ajatella asiaa myös itsekkäästi – en pysty saattaa ja hakea häntä vastasyntyneen vauvan kanssa. Eikä poikia voi oikein kahdestaankaan päästää kulkemaan, etenkin kun koulu alkaa ja päättyy eri aikaan.

Oli vaikea päätös päättää, että Elvis menee tuntemattomaan lähikouluumme. Itseasiassa sain sen päätöksen tehtyä lopullisesti vasta muutama viikko sitten. Asiaa helpotti se, että poikien isä osti läheltämme myös asunnon, joten koulumatka onnistuu molemmista kodeista sitten helposti.

Vaikka virallinen päätös tehtiin vasta hiljattain, olemme toki valmistelleet Elvistä siihen, että koulu ei tulekaan olemaan se, mihin hän on jo muutaman vuoden henkisesti valmistautunut. Pitkään hän vastusti asiaa. Hän ilmoitti monen monta kertaa erittäin tomerasti, että sinne kouluhaan hän ei sitten mene. Ei missään nimessä.

Uudesta koulusta hän tuntee vain yhden lapsen, ja hänkin menee eri luokalle. Kun koulun aloittaminen on muutenkin tosi jännittävä juttu, tuntuu toisen puolesta pahalta se, ettei siellä ole entuudestaan edes ketään kaveria turvana tai seurana. Samalla harmittaa myös se, että kontaktit vanhoihin kavereihin vähenevät koulun alkamisen myötä entisestään.

Jyrkkä ei tulevalle koululle alkoi kuitenkin pikkuhiljaa pyöristyä. Aluksi Elvis alkoi vastailemaan kyselijöille koulunsa olevan tuo uusi, vaikka edelleen meille sanoi ettei halua mennä sinne. Huomasimme että ehdottomuus alkoi pikkuhiljaa väistymään. Kun kouluun tutustumispäivä alkoi lähenemään, ilmoitti Elvis kaikkien yllätykseksi että päivästä tulee hänen elämänsä paras.

Ja tänään oli sitten se päivä. Apua miten liikuttavaa oli nähdä hänet jonossa, uuden opettajansa perässä kulkemassa ekaa kertaa tulevaan luokkaansa. Luokalla ei tosiaan ole yhtäkään edes etäisesti tuttua oppilasta, eikä hän vielä tutustumispäivänä jutellut vielä kenellekkään muulle, kun muutaman sanan opettajalle, mutta hän on nyt hyvin innoissaan silti menossa sinne. Elvis jo tuumaili ettei haittaa jos hän ei tutustukaan kehenkään, koulussa on niin hyvä kirjasto, että hän voi kuulemma mielellään mennä sinne aina vaan lukemaan 😀

Ihanan hyvillä mielillä ollaan siis kaikki tulevasta syksystä ja koulun aloittamisesta synkeän alkuvuoden ja kevään jälkeen. Niin iso helpotus. Vaikka edelleen itsestäni tuntuu samalla vähän haikealta ja jännittävältä laittaa hänet itsellenikin vieraaseen kouluun. Monet ovat paikkaa kuitenkin kovasti kehuneet ja kyllähän se ensivierailulla vaikkutti oikein kivalta. Ja pääasia on tietenkin se, että Elvis on innoissaan ja tyytyväinen.

Kuinka monella muulla ekaluokan aloitus siintää elokuussa? Joko olette käyneet tutustumassa kouluun ja minkälaisia ajatuksia teillä ja tulevilla koululaisissa siitä on?

Se on varmaan joku nuorimman lapsen syndrooma, että sitä kuopusta pitää aina ihan vauvana. Elvis täyttää tänä vuonna seitsemän ja menee syksyllä kouluun ja silti hän on perheemme vauva. Se että hän on hurjan taitava ja itsenäinen, heittää ihan hulvatonta läppää ja haluaa jäädä kauppareissun ajaksi yksin kotiin, ei vaan vie sitä tunnetta itseltäni pois. Yllätyn joka kerta kun nostan hänet syliini siitä, miten iso hän jo onkin. Silti sisimpäni ei jotenkin sisäistä sitä, ettei hän ole enää se pienen pieni pötkylä joka makoili olkkarin lattialla taljalla ja opetteli kääntymään.

Luulen että tämä kaikki muuttuu kun uusi vauva syntyy. Että molemmat lapset venähtävät yhdessä yössä ja alkavat näyttämään silmissäni oikeasti sen ikäisiltä kun ovat. Ehkä uskon vihdoin sen, etten noin vain jaksa nostaa heitä syliini, ja että tottatosissaan heillä on myös ihan oma elämänsä, omat juttunsa eivätkä he enää elä täysin symbioosissa kanssani. Kaapon kohdalla tämän jo osittain ymmärränkin, mutta edelleen minun on vaikea käsittää että Erkki-vauva viettää nyt viimeisiä kuukausiaan esikoulussa.

Tuleva koulun aloitus tuntuu minusta ihan hirveän haikealta. Tuntuu vaikealta niinsanotusti päästää lapsi pesästä. Kun ei tiedä mitä hän tarkalleen päivisin puuhaa ja miten hänelle siellä koulussa ja välitunneilla menee. Eskarista koulumaailmaan hyppääminen on oikeasti tosi iso harppaus, kaikki muuttuu.

Molemmat pojat ovat olleet samassa eskarissa, jota ei siis järjestetty samassa päiväkodissa missä he olivat olleet aikaisemmin, vaan he vaihtoivat esikoulun alkaessa paikkaa. En tiennyt että joku niin ihana paikka voi edes olla olemassa. Se postitiivisuuden, aidon kiinnostuksen ja työstään tykkäämisen määrä aluksi ihan ällistytti. Edelleen joka päivä minusta tuntuu että HALUAN viedä lapseni siihen ympäristöön, että se tekee hänelle aidosti hyvää niin monella eri tavalla.

Missään muualla en ole kokenut samaa, ja ehkä sekin tuo tähän oman haikeutensa. Kun koulu alkaa tämäkin loppuu. Koulu ei tunnu minusta samalla tavalla turvalliselta ympäristöltä. Lapsia ei voida valvoa ja huomioida siellä samalla tavalla. Koulu toki opettaa omalla tavallaan, ja ehkä se olen vain minä josta tämä tuntuu näin vaikelta. Eiväthän lapset voi ikuisesti elää pumpulissa, vaikka tahtoisinkin. On kuitenkin suuri onni, että lapsemme ovat saaneet viettää yhden tärkeimmistä vuosistaan noin ihanassa ympäristössä mitä eskari on heille antanut.

Tai siis mitä sen henkilökunta on antanut. Heistähän tämä kaikki on kiinni. Olen jopa aika vihaisena lukenut viime päivien uutisia lastentarhanopettajien ja lastenhoitajien palkkauksesta. Tuosta työstä mitä he tekevät pitäisi maksaa vähintään tuplamäärä. Tässä sitä todellaan punnitaan todellinen kutsumus ja kiinnostus lapsia ja heidän laadukasta varhaiskasvatustaan kohtaan.

Tänä aamuna Erkki-eskarilainen lähti esikouluun yhtä iloisena kun joka ikinen aamu. Siellä häntä odotti ovella tuttu hymyileväinen aikuinen, hyvän huomenen toivotus sekä halaus. Osa kavereista oli jo paikalla, osa vielä aamupalapöydässä ja osa tuli eteiseen moikkaamaan. Tavaroiden naulakkoon ripustamisen jälkeen hän juoksi, kuten joka muukin aamu, pesemään kätensä jolloin minun tehtävänäni on odottaa vielä ulko-ovella ja vasta käsienpesun jälkeen sanotaan heipat. tai siis moikka, noin kymmenen kertaa.

Kun iltapäivällä menen hakemaan hänet, saan yleensä käsiini nipun sinä päivänä tehtyjä piirroksia ja sarjakuvia, yksityiskohtaisen selvityksen jostain hauskasta leikistä ja siitä, miten hyvää kastiketta ja salaattia tänään oli lounaalla. Yleensä hän on hyvällä tuulella, mutta toisinaan harmittaa jos olen tullut hakemaan liian aikaisin. Sitten taas halitaan ja toivotetaan heipat ja huomiset. Vitsit meille tulee ikävä tuota paikkaa.

Ekaa luokkaa on takana nyt kuukausi. Koulun alku on ollut täynnä kommelluksia ja suuria tunteita. On hurjaa lähettää lapsi ikäänkuin selviytymään ihan itsekseen. Uudella, lähes neljänkymmenen oppilaan luokalla, ei ollut entuudestaan kavereita. Näihin uusiin lapsiin tutustuminen ei käynytkään yhtä vaivattomasti kun vuosi sitten eskarissa. Voi vain kuvitella miltä tuntuu ensin olla yksi ryhmäsi suosituimmista lapsista ja seuraavana hetkenä sinulla ei olekaan ketään kaveria. Olet vieraassa ja täysin uudessa ympäristössä, kaikki toimintatavat pitää opetella ja omaksua, et saa ääntäsi aina kuuluviin. Sinua jännittää, pelottaa, tunnet itsesi ulkopuoliseksi, yksinäiseksi, olet hukassa, tavarasi ovat hukassa, tunnet ettet osaa mitään. Voin kertoa, että muutamia kyyneleitä on vieritelty täällä puolin ja toisin.

Sitten on myös ollut niitä ilon hetkiä. Kun vihdoin pääseekin mukaan siihen jalkapallopeliin. Kun uudet kaverit odottavat seuraavana aamuna koulun pihassa. Kun tekee ekan kerran kepposia kavereiden kanssa. Kun tuntee että on valmis kulkemaan yksin koulusta kotiin. Kun läksyt ovat ihan lällyjä.

Olen tässä myös huomannut, että vanhemmuudesta tulee oikeastaan vaikeampaa kun lapset kasvavat. Hötkyilyn, hoitamisen ja hoivaamisen tilalle tulevat niin suuret tunteet, etten ole samanlaisia ennen kokenut. Huoli, suru, epävarmuus, riittämättömyys, pelko, paniikki, henkinen väsymys. Mutta näiden lisäksi vielä vahvempi onni ja rakkaus.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.