KAUNISTA ARKEA

26/03/2017

Sain joskus monta vuotta sitten blogiini kommentin, jossa sanottiin että saan jopa tiskikasan näyttämään kauniilta. Olen aina nähnyt kauneutta ihan arkisissa asioissa ja minua on kiinnostanut erityisesti rehelliset ja elämänmakuiset kuvat. Muistan joskus ylä-aste ikäisenä hamstranneeni Kiasman myymälästä kasan postikortteja, joihin oltiin kuvattu teinien sotkuisia huoneita. Niissä oli vain jotain niin kiehtovan aitoa. Kaaos niissä kuvissa oli kaunista. Tuon kommentin jälkeen tajusin, että ehkä minunkin kuvistani voi astia sitä aitoa tunnelmaa. Sillä juuri sitä minä tykkään eniten kuvata, kaunista arkea aidoimmillaan.

Olen visuaalinen ihminen, ajattelen usein kuvina ja väreinä ja tykkään katsella kaikkea kaunista. Myös sisustuslehti-tyylisiä harmoonisia, harkittuja ja huolitetuja kuvia. Niistä lavastetuista kuvista ja tilanteista kuitenkin jää usein olo, että jotain jäi puuttumaan. Pieni epätäydellisyys ja kuvista välittyvä eletty elämä kiinnostavat ainakin itseäni enemmän.

Kuvien kautta voi kertoa hienosti myös erilaisia tarinoita. Siksi minulla onkin blogipostauksissa ensin kaikki kuvat ja sitten vasta teksti. En halua rikkoa juurikaan sitä kuvien tarinaa kirjoittamalla niiden väliin. Haluan myös aina ottaa itse kaikki kuvat blogiini, ja ihan satunnaisia tuotekuvia luukuunottamatta olenkin aina tehnyt niin.

Minusta tuntuu tosi kivalta aina kun joku kehuu kuviani. Arjen taltioiminen on yksi lempijutuistani ja on hienoa että muut näkevät kuvissa saman tunnelman kun minä itse. Edelleen olen siti tosi nöyränä kuvieni suhteen ja aidosti yllätyn aina kun kehuja saan.

Saan taas kunnian olla ehdolla hienossa porukassa vuoden visuaalisimmaksi blogiksi. Inspiration Blog Awardseissa on tänä vuonna seitsemän eri kategoriaa, joissa yhdessä olen mukana kisaamassa. Ihanaa siis jos kävisitte napsauttamassa äänenne minulle Visuaalisin-kategoriassa. Samalla voitte halutessanne osallistua gaala-lippujen arvontaan ja päästä mukaan juhlimaan. Kiitos, halit ja pusut jo etukäteen!


DIY KYLPYHUONEEN MUUTOS

24/03/2017

Niin moni teistä on kysellyt laajempaa postausta uudesta kylppäristä, joten tässä se nyt tulee. Minun oli tarkoitus vielä vaihtaa suihku, hankkia uusi pyykkikori ja vähän muutenkin hienosäätää vielä, mutta en halua pidellä teitä enempää jännityksessä.

Meillä on siis tosi pieni ja melko vaatimaaton kylppäri, mutta aika pienillä jutuilla olen saanut siitä ihan kivan. Vaikka tilaa voisi tosiaan olla lisää, niin korkeutta meillä on taas senkin edessä. Kylppäri on nimittäin neljä metriä korkea, ja on siellä pikkuinen ikkunakin. Ne tuovat kivasti lisää avaruutta tilaan.

Alunperin kylppäri on ollut lattiasta kattoon sellaista karmeaa muovimattoa. En tiedä onko sellainen enää käytössä, mutta vielä joskus 90-luvun puolessavälissä sellaisia kylpyhuoneita näki paljon. Jossain vaiheessa muovi on kuitenkin maalattu sekä laatoitettu osittain. Tämä osittain tekeminen ihmetyttää, olisitte tehneet sitten kerralla kunnolla!

No, jokatapauksessa, olen tässä kahden vuoden mittaan siistinyt tilaa pikkuhiljaa. Aluksi vaihdettiin vanha lavuaari je peili uusiin. Ja ne sitten vielä uudestaan uusiin. Allaskaappi laatikostolla on paljon näppärämpi, kun sitä aiempi ovellinen. Samalla vaihdoin pikkuisen peilikaapin tilalle koko seinän kokoisen kaapin. Kamalat vanhat ja ruostuneet sinään kiinnitetyt pyykikuivastelineet ja shampoopullon pidikkeet heivasin suoraa päätä roskikseen. Hiljattain myös toiselle seinälle sain kunnon kokoisen kaapin, johon sain vihdoin piiloon miljoonat purnukkani. Perus ikean kaappi kiiltovalkoisine ovineen tuntui itseasiassa tuovan lisää tilantuntua.

Oma pyykinpesukone on ehdoton ja vaihdoin itseasiassa hiljattain tilaan liian ison koneen samanlaiseen mutta pienempään. Samalla hankin sen päälle rautakaupasta vanerilevyn jonka käsittelin kosteuden kestäväksi. Apua, tässä vaiheessa alkaa hirvittää ajatus siitä, kuinka kamala kylppäri aiemmin olikaan.

Noh, sitten tämä viimeisin tempaukseni. Löysin sattumalta kaapista muutaman purkin tuollaista betonin näköistä struktuuripinnoitetta. Ajattelin että maalaisin sillä vain tuon pöytätason ja valkoisen kaapin välisen tilan… Mutta se näyttikin niin kivalta että päätin maalata koko seinän. Myös suihkun puolelta (vesi ei osu sinne saakka). Edelleen se näytti tosi kivalta ja halusin vetää koko vessan pinnoitteella. Ongelmana oli vain entisen altaan päälle, ikään kuin enemmän koristeeksi ladotut kaakelit. Koska allasta ja peilikaappia oltiin muutamaan otteeseen vaihdeltu ja niiden päälle jopa aiempi asukas poraillut, eivät ne enää toimittaneet oikeastaan mitään virkaa.

Koska pinnoite olis näyttänyt hölmöltä 12 keskellä seinää olevan kaakelin päällä, päätin ottaa ne pois. Taloyhtiän siunauksen jälkeen aloin tosiaan hommiin. En malttanut odottaa että saisin haltuuni kunnon työkalut, vaan voiveitsen ja vasaran voimin sain ne muutaman tunnin uurastuksen jälkeen pois.

Pinnoitteen levitin vivahteikkaan pinnan saamiseksi isolla pensselillä. Sen olisi voinut tehdä myös telalla tai lopuksi vielä tasoittaa, mutta halusin jättää sen noin. Pinnoite ei siis ole periaatteessa tarkoittu kosteisiin tiloihin, mutta koska se ei ole kosketuksissa veden kanssa, ajattelin testata. Toivottavasti pysyy! Tarvittaessa sitä löytyy vielä toinenkin purkki. Mikrosementillähän voi tietääkseni ihan märkätilojakin pinnoittaa, mutta sitä ei juuri sillä hetkellä silloin ollut saatavilla, ja hommahan piti saada alkuun heti kun inspiraatio iski!

Tällaisilla pikkujutuilla olen siis saanut kylppäristämme vähän siedettävämmän ja siirrettyä sitten sitä kunnon isoa remppaa vielä vähän eteenpäin. Mitäs tykkäätte?


KAUNIIDEN KUVIEN TAKANA

14/03/2017

Tiedättekös, siitä on aikalailla tasan neljä vuotta, kun kerroin blogissa eronneeni. Ero oli päätetty jo muutamaa kuukautta aiemmin, mutta neljä vuotta sitten kannoin viimeiset tavarat uuteen kotiini. Nukuin yöni yksin lasten patjalla, koska minulla ei ollut sänkyä, söin nuudelini käyttäen tuolia pöytänä ja aloitin aivan uudenlaisen arjen ja elämän. Ihan itsekseni.

Aluksi se oli todella pelottavaa. Olo oli turvaton enkä tiennyt yhtään miten elämä tulee siitä eteenpäin jatkumaan. Hävetti myös. Nykyään asiat ovat päinvastoin ja nämä yksin vietetyt vuodet ovat olleet elämäni parhaimpia, opettaessaan niin paljon itsestäni ja muista.

Tänään tosiaan havahduin siihen, että tammikuussa kuusi vuotta täyttänyt blogini on ollut seurannut viimeiset neljä vuotta tätä (ei enää niin) uutta elämääni. Ja sitä ennen kaksi vuotta sitä toista. Blogin aikana olen sairastanut raskausajan masennusta, saanut toisen lapseni pienellä ikäerolla, eronnut, muuttanut kahdesti, kärsinyt sydänsuruista, kokenut yksinäisyyttä, pelännyt, mokannut, hävennyt, hankkinut koiran ja joutunut luopumaan siitä, laihtunut, lihonnut, laihtunut, lihonnut, kertonut vääristyneestä kehonkuvastani, joutunut rikoksen uhriksi, puhunut ahdistuksesta, kateudesta ja epävarmuudesta, surusta ja vihasta, epäonnistunut ihmissuhteissa, sairastanut ja pelännyt sairastavien lähisten puolesta, joutunut lukemaan solvauksia ja perättömiä juttuja itsestäni, meinannut lopettaa bloggaamisen, ollut välillä aika pohjalla.

Tänään myös törmäsin facebookissa tekstiin, jossa pääpirteittäin haukuttiin kaikki bloggaajat alimpaan kastiin. Nimittäin nykymaailmassa, jossa some on isossa osassa, me tykkäämme jakaa niitä kivoimpia hetkiä. Kuvia lomalta, herkullisista ruoka-annoksista ja ylipäätään onnellisista hetkistä. Blogit ovat kuulemma tämän ilmiön alhaisin muoto. Sillä eihän kenenkään elämä ole pelkkää iloa ja onnea, joten tämän mielestä on silloin harhaanjohtavaa jakaa vain nämä parhaat palat. Kyseisessä tekstissä pahoitetaan mieli, sillä siinä epäillään että sosiaaliseen mediaan valitut parhaat palat on valittu rakentaen jotain epätodellista minää. Suosiota, hyväksyntää ja huomiota hakien. Kuullemma myös bloggaajien teennäisyys korostuu kun esitellään ja mainostetaan vain jotain turhaa, kuten ravintoloita, joogavaatteita tai hampaidenvalkaisuliuskoja.

Meidän kaikkien elämiin kuuluu hyviä ja huonoja asioita, tiedämme sen. Meillä on kaikilla ongelmamme ja kaikki me koemme vastoinkäymisiä. Rehellisesti sanottuna, minusta on tyhmyyttä ja naiviutta kuvitella, että kaveri joka lataa someen vain iloisia ja kauniita kuvia, ei kokisi elämässään lähes milloinkaan mitään negatiivista. Saatika sitten, että hän julkaisi tietynlaisia kuvia vain rakentaakseen itselleen positiivista imagoa.

Täytyy sanoa, että minä ainakin katselen somessa mielummin vaikkapa niitä värikkäitä ruokakuvia ja kuulen ravintolasuosituksia, kun ainaista valitusta siitä kuinka se ärsyttävä naapuri taas aloitti päivän poraamalla tai kuinka rahat just ja just riittävät tässä kuussa vuokraan ja sääkin on aivan paska. Hymy tarttuu ja niin tarttuu myös hyvä fiilis somessa. Ja minä ainakin jaan mielummin sitä positiivisuutta kun valitan. Pysyy oma mielikin iloisempana.

Tämä bloggaajien ainainen haukkuminen tehopyhiksi ja pinnallisiksi sai minut myös vähän suuttumaan. Voin kertoa, että vaatii aikamoista rohkeutta kertoa vaikeimmista tai vähän syvällisemmistä asioista, kun blogia lukee useita kymmeniä tuhansia ihmisiä. On ehkä vaikea tajuta kuinka paljon paineita on yrittää pitää blogi mahdollisimman aitona, mutta samalla suojella itseään ja perhettään. Jos ihan normaalista elämisestä saa tuntemattomilta uhkailuja lastensuojeluilmoituksesta, niin on aikamoinen kynnys kertoa julkisesti vaikkapa siitä, että sain hiljattain paniikkikohtauksen jonka jälkeen koin suurta ahdistusta ja erilaisia pelkotiloja pitkään. Minulla on oikeus valita mitä ja mistä kirjoitan, mutta vaikka postaisin pelkästään niistä hiton hampaidenvalkaisutahnoista, ei se tee minusta pinnallista tai kerro minusta vielä oikeastaan mitään muutakaan.

Meillä kaikilla on vastuu olla kriittisiä näkemäämme ja kuulemaamme kohtaan, niin somessa kun ihan realielämässäkin. On ihan turha vierittää sitä vastuuta muille tai pahoittaa mieltään siitä, jos joku haluaa välittää positiivisuutta ja kauniita kuvia. En minäkään näytä aamuisin samalta kun profiilikuvassani, mutta luotan siihen että ette koe kuvaa silti täysin valheelliseksi tai pahoita siitä mieltänne.

Nämä kotikuvat otin muuten viime sunnuntaina. Edellisiltana oli sattunut ja tapahtunut kaikenlaista. Olin tainnut ymmärtää väärin erään pojan kiinnostuksen ja nyt harmitti, jopa hävetti. Yksi toinen poika oli TAAS pahoittanut mieleni, vaikka tiesin niin käyvän. Kolmannen olin taas itse dumpannut yhtä tyylittömästi. Joten fiilis ei ollut seuraavana aamuna mitä parhain. Oikeastaan se oli tosi huono. Aurinko kuitenkin paistoi ja kotona oli kaunista. Otin kameran ja räpsin kuvia. Unohdin kaiken muun ja pikkuhiljaa kuvaamisen lomassa olo muuttui hyväksi. Ikinä ei siis voi tietää mitä siellä kauniidenkaan kuvien takana on tai miksi ne on otettu.