EROT 20V JA 30V RASKAUKSISSA

18/03/2018

Aloin odottamaan esikoistani ollessani 22-vuotias, eli yhdeksän vuotta sitten. Aika hassua muuten, jos tuleva vauva noudattaa samaa kaavaa kun edelliset ja syntyy suht lähellä laskettua-aikaa, tulee kaikilla lapsillani olemaan synttärit aikalailla tasan kuukauden välein. Elokuussa, syyskuussa ja lokakuussa.

Yhdeksän vuotta sitten olin täysin valmis äidiksi. Vauvakuume ja kaipuu omasta lapsesta tuntui välillä fyysisenä kipuna rinnassa. Olin aina ajatellut että haluan perustaa perheen nuorena ja minusta vähän reilu kaksikymppinen olisi täysin hyvä ikä.

Kaikkiin raskauksiin liittyy erilaisia ajatuksia ja tunteita. Vaikka lapsi olisi kuinka haluttu, myös negatiivisia tai epävarmat tunteet ovat täysin normaaleita. Mitä nyt muistan siitä yhdeksän vuoden takaisesta, niin myös ajatukset ovat osittain nyt aika erilaisiakin. Toki myös homma muuttuu vähän tutummaksi, mitä enemmän tätä tekee, eikä samoista asioista tule enää murhehdittua, mutta joka kerta sitä on jotain mielenpäällä.

Silloin kaksikymppisenä raskaanaollessa sitä tuli mietittyä sellaisia asioita kuten, miten sitä vauvaa käsitellään, miten me osataan, miten meillä riittää rahat ja tuleeko meistä tarpeeksi hyviä vanhempia. Sain myös todella paljon paheksuvia katseita, minut tuomittiin pelkän naaman perusteella teiniäidiksi, joka on tullut vahingossa raskaaksi eikä tuskin osaisi huolehtia lapsestaan nuoren ikänsä vuoksi.

Ensimmäisessä raskaudessa tuli myös pelättyä paljon, sillä kaikki olivat ihan uutta. Kävin useasti vatsakipujen, verenvuodon ja vähän likkuuvan vauvan vuoksi lääkärissä, kun nyt taas tiedän että kokemani kipu on normaalia kohdun kasvukipua, niukka tiputteluvuoto alussa ihan vaaratonta ja että vauvaankin saa actionia lasillisella mehua. Tiedän paremmin asioita, olen itsevarmempi ja osaan kuunnella kehoani paremmin. Kaikkea ei tarvitse enää kysyä neuvolasta tai mennä täysin niiden ohjeiden mukaan.

Nyt kolmekymppisenä olo on kaikinpuolin ja kaiken suhteen varmempi. Enää en huolehdi siitä miten vauvaa hoidetaan, osaanko minä tai miten meillä riittävät rahat. Sen sijaan pelkään oman ajan katoamista ja oikeastaan koko sen elämäntyylin, johon olen tottunut, loppumista. Minua jännittää se, jos jotekin kadototan tai unohdan itseni ja uppoudun liiaksi vauvakuplaan ja muutun joksikin muuksi kun en saa tarpeeksi aikaa itselleni.

Kaksikymppisenä en pelännyt mitään tällaista, sillä ”tiesin” ettei lapsen saaminen tulisi muuttamaan minua. Hengailin kavereiden kanssa ihan niinkuin ennenkin, olin mukana illanistujaisissa, jopa useamman kerran mukana baarissa. Nyt minua ei saisi pakottamallakaan minnekään iltarientoihin. Pelkkä ratikassa matkustaminen perjantai-alkuillasta on minulle ihan liikaa. Haluan vain äkkiä kotiin jotta saan vedettyä villasukat jalkaan ja mennä ajoissa nukkumaan.

Myös vauvan kanssa oli silloin kova tarve todistella itselleen, että elämä jatkuu ihan ennallaan ja olla lähes kokoajan jossain menossa tai tuntea syyllisyytä siitä, jos ei ollut. Nyt taas ymmärrän että tottakai se vauvan tulo muuttaa normaalia ja on ihan ok jäädä välillä kotiin haahuilemaan koko päiväksi yökkärissä. On toki kiva jatkaa sosiaalista elämää ja käydä silloin tällöin kaverin kanssa vaikka kahvilla tai kävelyllä, mutta joka päivä ei tarvitse olla menossa.

Nuorempana en osannut edes kuvitella minkälaista se ensimmäisten vuosien univaje ja väsymys voisikaan olla. Nyt kolmekymppisenä nukun jo valmiiksi huonosti ja odotan kauhulla sitä miten väsyneitä me molemmat tulemme olemaan. Nuorena sitä jaksoi paljon paremmin. Muutenkin tuntuu että jo nyt selkä prakaa eikä virtsarakko kestä mitään, joten fyysisestikin silloin aiemmin oli helpompaa.

Nyt vähän kokeneempana tiedän sen ettei moneenkaan asiaan voi vaikuttaa etukäteen ja kaikki menevät sitten omalla painollaan. Kuten vaikkapa synnytys, imetyksen onnistuminen tai vauvan luonne ovat sellaisia asioita. En usko että siihen varmuuteen liittyy kuitenkaan ikä. Jos nyt saisin ensimmäisen lapseni olisin varmaan ihan hysteerinen, vielä enemmän kun sillon parikymmpisenä. Lasten saaminen on opettanut minut olemaan stressaamatta turhaan asioista.

On itseasiassa tosi ihanaa saada lapsi kaikella tällä kokemuksella. Koska ikäero vanhempiin lapsiin on niin suuri, ja he ovat paljon myös koulussa, kavereillaan sekä tietysti joka toinen viikko isällään, on tämä melkein kun saisi esikoisensa. Mutta ilman sitä tuoreen vanhemman epävarmuutta.

Kaiken kaikkiaan olen tosi iloinen että itse päädyin saamaan esikoiseni jo niin nuorena ja toisenkin siitä heti parin vuoden perään. En ollut silloin vielä niin tottunut mihinkään tietynlaiseen elämään tai elintasoon, eikä minusta myöskään tuntunut että olisin menettänyt mitään – päinvastoin.

En nyt toki vieläkään ole mikään kovin vanha, vaan ihan normaalin ensisynnyttäjän ikäinen. Kaveripiirissäni ei edelleenkään ole kuin muutama muu melko tuore vanhempi, vaikka saman ikäisiä ovatkin. En itse tekisi missään nimessä mitään toisin ja niinhän se onkin, että jokainen ikä on varmasti hyvä tulla vanhemmaksi. Jokaiseen ikään liittyy silti varmasti kysymyksiä ja muuta pohdintaa tai pelkoja.

On kuitenkin hauska huomata miten erilaista on olla raskaana lähes kymmenen vuoden erolla. Onko siellä muita samassa tilanteessa olevia, että äitiyttä on kestänyt jo pidempään ja tällaisia eroavaisuuksia on huomattavissa eri raskauksien välillä?

pssst. Jos et vielä huomannut, blogini on ehdolla Inspiration Blog Awardseissa Arjen Sankari-kategoriassa, saa käydä äänestämässä! :-)


31 VUOTIAANA

11/09/2017

– Olen naimisissa
– Asun kahden lapseni kanssa
– Kuopukseni on esikoululainen, esikoinen tokaluokkalainen
– Lempivärini on metsänvihreä ja vaaleanpunainen
– 99 % vaatteistani on mustia
– Tarvitsen paljon omaa tilaa ja rauhaa
– Rakastan nukkua vastapestyissä pellavalakanoissa
– Tykkään nykyään käydä enemmän teknotansseissa kun räppikeikoilla
– Haaveilen isommasta asunnosta ja lomamatkoista
– Minulla on itse keskellä yöllä leikkaamani polkkahiukset
– Minulla on yhdeksän itse tekemääni tatuointia
– Minulla on uudet tissit
– Olen sokeri -ja kofeiinikoukussa
– Olen matkustannut 19 maassa
– Tykkään itsestäni ja olen päivä päivältä itsevarmempi
– Olen tosi onnellinen
– Minulla on näkyvät silmärypyt
– Olen tajunnut ettei aikuiseksi tulo tarkoita tylsyyttä tai tasaisuutta
– Minulla on pajon haaveita ja unelmia
– Omistan 12 paria kenkiä
– Minulla ei ole virallisia henkkareita
– Olen alkanut sietämään vähän suolakurkkuja
– Hormonitoimintani on sekaisin
– Viihdyn blondina
– Juuri nyt haluan asua Helsingissä, ratikkalinjan vieressä
– Tykkään syödä muiden tekemää ruokaa
– Olen alkanut pelkäämään kuolemaa
– Mietin usein merkitystäni tässä maailmassa
– Roikun ihan liikaa kännykällä somessa
– Muistan vieläkin vanhan kotipuhelinnumeromme mutta en mitään muita numeroita
– Luen liian vähän kirjoja
– Lempidinkkejäni on kossuvissy limellä ja kurkulla sekä valkkarisooda
– Olen ajanut yhden kerran autolla
– Minulla on aikuisiällä todettu kielellisiä oppimisvaikeuksia sekä dysgrafia
– Näen ihan hirveästi unia, muistan ne selvästi vielä vuosienkin jälkeen, joskus ne ovat jopa käyneet toteen
– Inhoan tiskaamista, roskien vientiä, jääkapin tyhjennystä ja pyykinpesua
– Minulla on ihan hullut säärikarvat
– Olen parhaan ystäväni tyttären sylikummi
– Olen yksi toisen hyvän ystäväni kaasoista
– Olen herkkä, liikutun ja itken herkästi – etenkin ilosta
– Tykkään luonteestani, joka on samalla rauhallinen ja pirskahtelevan spontaani, ujo mutta hassutteleva
– Tykkään pyöräillä mutta inhoan ylämäkiä
– Haluaisin hammasraudat
– Olen ylpeä ja iloinen lahjakkaista ja ihanista sisaruksistani, perheestäni ja ystävistäni
– Olen löytänyt luotto-ripsivärin
– Toivon aina samaa asiaa kun kello on 11.11, 22.22 tai 0.00


VIIMEISTÄ VIEDÄÄN

6/09/2016

Processed with VSCO with hb1 presetProcessed with VSCO with 5 presetProcessed with VSCO with hb1 presetProcessed with VSCO with hb2 presetProcessed with VSCO with 5 presetProcessed with VSCO with hb1 presetProcessed with VSCO with 5 presetimage

Tiedättekö mitä, eilen alkoi viimeinen viikkoni kaksikymppisenä. Tai virallisesti se taisi itseasiassa olla jo viime viikolla. Sunnuntaina se nimittäin koittaa. Kolmikymppisyys.

Vielä kuukausi sitten olin ihan lungisti asian suhteen. Mutta mitä lähemmäksi syntymäpäivää mennään, sitä suuremmalta pala tuntuu kurkussa. Ei siksi että kolmikymppisyys olisi jotenkin kauheaa ja nyt olisin ikäloppu tai mitään sellaista. Jotain siinä kuitenkin on. Ainakin tuo lähestyvä maaginen kolmenkympin raja sai minut tajuamaan, että tässä sitä nyt mennään kovaa vauhtia eteenpäin. Taaksepäin ei pääse.

Tissit jatkavat matkaansa kohti etelää ja aamunaamaan ei todellaakan auta enää pelkät kylmät teepussit. Toisaalta itsetunto on paljon parempi kun vaikka kymmenen vuotta sitten. Ihan rauhassa sitä voi mennä rannalle sheivaamatta ja bikineissä. Tuskin kukaan edes huomaa. Enää ei voi saada mokiaan anteeksi nuoreen ikään vetoamalla. Toisaalta, nykyään harvemmin tarvitsee itseään pyydellä anteeksi.

Ikääntymiseen liittyy ainakin itselläni aina paljon erilaisia tunteita. Ja vielä kun tästä kolmestakympistä on tehty jonkinlainen rajapyykki, niin se tuo tähän vielä enemmän tunneskaalaa. Välillä on vaikea hengittää kun asiaa ajattelee, seuraavalla hetkellä se taas tuntuu ihan hurjan siistiltä jutulta.

On jotenkin vaikea pukea sanoiksi näitä tunteita ja tätä fiilistä. Eihän tämä oikeasti ole mikään elämää mullistava asia. Itselleni merkittävä juttu kuitenkin. Viikonloppuna juhlistetaan kuten kolmikymppisiä kuuluukin. Syödään hienosti ja juodaan liikaa viiniä. Ehkä itketään vähän ja nauretaan paljon.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.