Olen puhunt pitkään, että haluan koiran. Mutta olen halunnut olla myös täysin varma, että voisin tarjota sille mahdollisimman hyvän elämän, ennen kun sen otan. Joten tätä asiaa on pyöritelty mielessä nyt jo useampi vuosi. Ja hyvällä elämällä tarkoitan siis sitä, että koiran kanssa ehtii olla ja käydä käydä kunnon lenkeillä. Tässä välillä hyvinkin hektisessä lapsi-perhearjessa ainoana vanhempana kun se voi olla välillä haastavaa. Kuitenkin nyt jos koskaan tuntuu siltä, että on vihdoin oikea aika koiran ottamiselle.

Tulihan tuossa arvottua myös eri koirarorujen välillä. Mielessä kuitenkin on ollut alusta saakka jonkinlainen vesikoira, ihan jo luonteensa vuoksi. Ja luonteen sekä käyttötarkoituksen mukaanhan koira tulisikin valita. Näissä vesikoiraroduissa kuitenkin plussaa on ihanan luonteen lisäksi myös söpö pörröinen ulkonäkö, sekä turkki josta ei juurikaan karvaa irtoa.

Kävi kuitenkin pian ilmi, että vesikoirian pentuja on aika haastava löytää suomessa. Vesikoirat, eli espanjan- ja portugalinvesikoira, lagotto romagnolo, barbet ja wetterhoun ovat melko hatvinaisia rotuja kuitenkin, eikä pentueita tule kovinkaan montaa vuodessa. Vielä kun mielessä oli tietyn värinen koira ja sukupuoli, ei vaihtoehtoja ollut juurikaan (yhtään).

Meillä on aikoinaan ollut portugalinvesikoira ja sellaista ihan aluksi etsinkin. Sitten rupesin kuitenkin miettimään, että kun minulla on tätä sukua täällä Espanjassa ja täällä tulee ravattua, niin olisihan espanjanvesikoirakin aika ihana. Ja sitten satuin törmäämään muutamaan sellaiseen kesällä ja he veivät heti sydämeni olemuksellaan. Siitä asti on ollut selvää, että sellainen meille.

Kun suomesta ei meinannut löytyä koiraa, rupesin varovaisesti miettimään, että joskos toisin sellaisen sitten espanjasta. Tutkiskelin nettisivuija ja ilmoituiksia ja tulin päivä päivältä varmemmaksi siitä, että meidän on saatava tuollainen koira. Kun muutama viikko sitten tämä espanjan reissuni varmistui, päätin että jos vain hyvä pentu löytyy, tuon sellaisen mukanani.

Ja täällä sitä sitten ollaan. Maanantaista saakka ollaan soiteltu eri kasvattajille jotka sopivan ikäisistä pennuista ovat ilmoittaneet. Osa on vastannut, osa on luvannut palata asiaan ja osasta ei ole sitten kuulunut mitään. Tämä espanjan manjana-meininki totisesti näkyy myös tässä. Kyllä on vähän stressanut, kun aikaa ei kuitenkaan ihan hirveästi ole. Eilen sitten kuitenkin vihdoin päästiin katsomaan pentuja.

Paikka oli ihana, pennut olivat ihania, pentujen äiti oli ihana, kasvattajat samoin. Jäi kaikin puolin tosi hyvä fiilis. Sinne nuo pienet jäivät vielä maitoa tankkaamaan ja yöunille, mutta saas nähdä lähteekö joku näistä maailman pehmoisimmista palleroista mukaan suomeen. Mitäs luulette?

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.