MUN JENGI

19/10/2015

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Siinä ne nyt ovat, mun jengi. Pao on ollut meillä nyt kolme viikkoa ja päässyt heti hyvin porukkaan mukaan. Siksi onkin tutunut pahalta välillä mielen valtaavat ajatukset. Kuten aiemmin kerroin, elo uuden koiranpennun kanssa ei ole ollut helppoa. On ollut niin vaikeita ja raskaita päiviä, että olen tosissani miettinyt koirasta luopumista. On useasti tuntunut, etten vain mitenkään jaksa tätä yksin. Olen pelännyt mielenterveyteni puolesta ja sitä, että alan kohta vihaamaan koko koiraa. Tiedän että tämä helpottaa, mutten ole ollut yhtään varma että jaksaisin siihen saakka.

Nyt kun minulla on koira ensimmäistä kertaa niin, että perheessä on myös lapsia olen tajunnut, ettei lemmikistä vaan voi tulla yhtä tärkeää. Tämä kuulostaa aika rajulta ja kauhealta, mutta niin se vain on. Lapset menevät lemmikin edelle, aina. Se on ollut myös ehkä vaikea paikka itse tajuta se. Sillä en haluaisi suosia ketään, mutta nyt se onkin vain niin. On ollut kova paikka itselle huomata, etten kiintynytkään koiraan niin nopeasti ja täysillä, kun olin kuvitellut.

Viikonloppuna juttelin parin kaverin kanssa asiasta. Totesin, että tämä oloni ehkä helpoin selittää vertaamalla sitä synnytyksen jäleiseen masennukseen. Ja älkää hei oikean synnytyksen jälkeisin masennuksen kokeneet pahastuko tästä vertauksesta, mutta se vaan on kuvaavin miten pystyn tunteeni selittämään. En ole halunnut koiraa lähelleni, on itkettänyt ja vituttanut päivittäin. Tuntunut vain siltä, että haluan vanhan elämäni takaisin.

On tuntunut tosi pahalta ajatellakkaan koirasta luopumista, mutten joinain päivinä ole löytänyt mitään muuta ratkaisua. Se on tunutunut samalla ihan älyttömältä, sillä edelleen kuitenkin haluan koiran. Pennun ottaminen on ollut vain omille voimavaroilleni aivan liikaa. Sitten taas toisaalta, aikuisen koirankin kanssa olisi varmasti ollut omat sopeutumisongelmat.

Olen lykännyt uuden kodin etsinnän aloittamista aina päivällä. Tekosyitä on ollut monia. Ensin halusin jutella asiasta äitini kanssa. Mutta kun hän kertoi puhelimessa ostaneensa uusia lankoja Paon villapaidan neulomista varten ja että hänen tilaamansa koiranpeti oli saapunut postiin, en vain voinut kertoa ajatuksistani. Sitten päätin, että annan koiran yhdeksi yöksi hoitoon, niin että saisin edes pienen hengähdytauon. Sitten ajattelin että juttelen ensin lasten kanssa… Sitten tekosyyt loppuivat. Ja tajusin etten ikinä voisi luopua koirasta.

Rankkaa on edelleen joka päivä, mutta oma mieli ei ole enää niin synkkä. Hyviä hetkiä on paljon. Edelleen koira välillä vähän ällöttää minua, mutta kyllä se pääasiassa on jo ihan mun mussukka. Tässä on paljon samaa kuin vauvavuodessa. Suurin osa päivästä on raskasta ja aika hirveääkin, mutta ei tarvita kun se yksi hyvä hetki, niin kaikki paska on sillä kuitattu.

Itselleni nämä parhaat hetket ovat niitä hetkiä, kun muistan miksi koiran alunperin halusin. Kun hän metsälenkillä kävelee vapaana vieressä ja katsoo silmiin. Kun miehet ärsyttävät ja hän kömpii kainaloon. Ja mikä parasta, kun olemme me, meidän jengi, ja tuntuu siltä että tuo koira olisi ollut siinä aina. Meillä oli hyvä porukka jo aiemmin, mutta nyt se tuntuu vielä enemmän kokonaisemmalta. Ylä -ja alamäkiä tulee varmasti vielä paljon, mutta onneksi mulla on mun tyypit.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

SAANKO ESITELLÄ: PAOLA

29/09/2015

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ihan oikeassahan te olitte, ei sitä vaan voi käydä katsomassa koiranpentuja ottamatta sellaista itse. Tänään kanssani kotiin tepasteli 46 päivän ikäinen espanjanvesikoiratyttö Paola.

Myönnetään, että viiden tunnin yölennon jäljiltä, 25 kilon matkalaukkua ja itkevää koiranpentua (jolla epäilin olevan kirppuja) toisessa kanalossa kolmanteen kerrokseen raahatessa mietin mielessäni, että mihin hittoon mä taas ryhdyin. Mutta unien ja ruoan jälkeen kaunista syyspäivää koiran kanssa ulkona viettäneenä tiedän, että tämä oli täysin oikea ratkaisu. Ja eläinlääkärikin totesi Paon kirputtomaksi. Nyt vaan odottelen että pojat tulisivat pian kotiin uuteen perheenjäseneen tutustumaan!

Osaa teistä ehkä kiinnostaa, että millaista on tuoda koira ulkomailta ja millaista sen kanssa on lentää. Tai miksi ylipäätään näin nuoren pennun mukanani raahasin. Palaan näihin aiheisiin varmasti vielä, nyt kuitenkin matkalaukun purkausta ja uudenlaiseen arkeen totuttelua.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

KOIRANPENTUJA KATSOMASSA

25/09/2015

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen puhunt pitkään, että haluan koiran. Mutta olen halunnut olla myös täysin varma, että voisin tarjota sille mahdollisimman hyvän elämän, ennen kun sen otan. Joten tätä asiaa on pyöritelty mielessä nyt jo useampi vuosi. Ja hyvällä elämällä tarkoitan siis sitä, että koiran kanssa ehtii olla ja käydä käydä kunnon lenkeillä. Tässä välillä hyvinkin hektisessä lapsi-perhearjessa ainoana vanhempana kun se voi olla välillä haastavaa. Kuitenkin nyt jos koskaan tuntuu siltä, että on vihdoin oikea aika koiran ottamiselle.

Tulihan tuossa arvottua myös eri koirarorujen välillä. Mielessä kuitenkin on ollut alusta saakka jonkinlainen vesikoira, ihan jo luonteensa vuoksi. Ja luonteen sekä käyttötarkoituksen mukaanhan koira tulisikin valita. Näissä vesikoiraroduissa kuitenkin plussaa on ihanan luonteen lisäksi myös söpö pörröinen ulkonäkö, sekä turkki josta ei juurikaan karvaa irtoa.

Kävi kuitenkin pian ilmi, että vesikoirian pentuja on aika haastava löytää suomessa. Vesikoirat, eli espanjan- ja portugalinvesikoira, lagotto romagnolo, barbet ja wetterhoun ovat melko hatvinaisia rotuja kuitenkin, eikä pentueita tule kovinkaan montaa vuodessa. Vielä kun mielessä oli tietyn värinen koira ja sukupuoli, ei vaihtoehtoja ollut juurikaan (yhtään).

Meillä on aikoinaan ollut portugalinvesikoira ja sellaista ihan aluksi etsinkin. Sitten rupesin kuitenkin miettimään, että kun minulla on tätä sukua täällä Espanjassa ja täällä tulee ravattua, niin olisihan espanjanvesikoirakin aika ihana. Ja sitten satuin törmäämään muutamaan sellaiseen kesällä ja he veivät heti sydämeni olemuksellaan. Siitä asti on ollut selvää, että sellainen meille.

Kun suomesta ei meinannut löytyä koiraa, rupesin varovaisesti miettimään, että joskos toisin sellaisen sitten espanjasta. Tutkiskelin nettisivuija ja ilmoituiksia ja tulin päivä päivältä varmemmaksi siitä, että meidän on saatava tuollainen koira. Kun muutama viikko sitten tämä espanjan reissuni varmistui, päätin että jos vain hyvä pentu löytyy, tuon sellaisen mukanani.

Ja täällä sitä sitten ollaan. Maanantaista saakka ollaan soiteltu eri kasvattajille jotka sopivan ikäisistä pennuista ovat ilmoittaneet. Osa on vastannut, osa on luvannut palata asiaan ja osasta ei ole sitten kuulunut mitään. Tämä espanjan manjana-meininki totisesti näkyy myös tässä. Kyllä on vähän stressanut, kun aikaa ei kuitenkaan ihan hirveästi ole. Eilen sitten kuitenkin vihdoin päästiin katsomaan pentuja.

Paikka oli ihana, pennut olivat ihania, pentujen äiti oli ihana, kasvattajat samoin. Jäi kaikin puolin tosi hyvä fiilis. Sinne nuo pienet jäivät vielä maitoa tankkaamaan ja yöunille, mutta saas nähdä lähteekö joku näistä maailman pehmoisimmista palleroista mukaan suomeen. Mitäs luulette?

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.