Viime viikon arkikuvan myötä pääsen samalla esittelemään äitienpäivälahjaksi saamiani kenkiä. Vaikka olin ”hienovaraisesti” kertonut haluavani kyseiset kengät, oli niiden saaminen lahaksi silti ihana yllätys. Varsinkin kun mukana oli myös kokoa 20 olevat samanlaiset kengät Myylle.

Jotenkin hyvin äitienpäivän teemaan sopivasti sainkin huomata, ettei kengänkokoni ole enää sama kun ennen viimeisintä raskauttani. Piti siis käydä vaihtamassa ne isompaan kokoon. Nyt kolmen raskauden myötä kengänkokoni on siis kasvanut yhteensä kaksi numeroa.

Olimme varanneet viime lauantaiksi ajan poliisiasemalle passin hakuun – vauva saa ensimmäisen passinsa! Viikonlopuksi oli luvattu lämmintä ja aurinkoista säätä ja minä olin etukäteen mielessäni kuvitellut ihanan seesteisen ja kiireettömän viikonloppukävelyn yhdessä keskuspuiston läpi poliisiasemalle. Todellisuus oli kuitenkin vähän toista.

Ensinnäkin, meille tuli kauhea kiire ja aluksi jopa näytti siltä, että saisin lähteä koko reissuun yksinäni. Kiireen vuoksi meidän piti todellakin mennä kiireellä. Siinä ei ehtinyt (tai pystynyt) paljoakaan puuskutukseltaan mitään jutella tai kaunista metsää ihailla. Muutenkin minä kipitin lyhyillä jaloillani kokoajan oikeastaan vähintään muutaman metrin perässä.

Oli todella kuuma ja mikä parasta, olin kasvatellut säärikarvojani jo tovin epilointia varten. Ne näyttivät niin törkeiltä valkoista ihoani vasten, että päätin vetää niiden peitoksi paksut polvisukat. Lisäksi sukat olivat vähän isot ja ne yhdistettynä ensimmäistä kertaa jalassa oleviin kenkiin sain tietysti vielä rakkulat molempiin kantapäihini että pikkuvarpaisiini.

Kotimatkalla meinasin hypätä yksin ratikkaan kipeiden rakkuloideni kanssa, mutta takaraivossa jyskytti unelma ihanasta lauantai-iltapäivän perhekävelystä. Ja niin minä linkutin ja nautin joka hetkestä. Ja sain jopa otettua tämän ihanan kuvan (vaikkakin kuvien ottamisen jälkeen huomasin olevani ihan yksin metsässä, kesti kai liian kauan).

Nyt se alkaa. Aurinko paistaa, ulkona on ihanaa. Niin ihanaa ettei tee mieli mennä kotiin lainkaan. Viis siitä jos ruoka-aika vähän siirtyy, näistä keleistä on vaan nautittava. Itseäni alkaa omatunto soimaamaan, jos en pääse ulos nauttimaan jok’ikisestä auringonsäteestä.

Tänään kurvattiin päiväkodin ja eskarin jälkeen metsäretkelle ja hevosia ihmettelemään. Kun itse kasvoin lähiössä ja leikin metsässä päivittäin, en aina muista ettei se ole omille kaupunkilaislapsilleni samanlainen selviö. Toki luonto on lähellä kokoajan ja saamme kaupungissakin nauttia vehreistä maisemista ja metsän eläimistä. Mutta pitäisi silti muistaa enemmän käydä samoilemassa tuolla ihan oikeassa kunnon metsässä, jossa ei ole valmiiksi tallottuja polkuja ja kaupungin ääniä.

”Äiti, tiedätkö että tämä on terapiaa?” kysyi lapsi kulkiessamme hiljaa pitkin metsää.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Aina kun pysähdyn miettimään, että mitä mulle kuuluu, havahdun siihen miten kauhean nopeasti aika kuluu. Eletään jo marraskuuta ja vuosi alkaa lähentyä loppuaan. Juurihan se vaihtui! Loppuvuoden odotetuin tapahtuma, Joulu, piristää mieltä. Vaikka olenkin jouluihminen, olen kuitenkin vastustanut aina joulun hehkuttamista ennen joulukuuta. Eilen kuitenkin löysin itseni jo hypistelemässä jouluvaloja ja uusia piparkakkumuotteja. Tulossa on ensimmäinen joulu, jonka vietämme kotona. Aina muuten olemme olleet joku reissussa tai vuokranneet mökin tai olleet mummolassa. Tänä vuonna en halua lähteä minnekkään. Ellei sitten uusi Thaimaan-matka yhtäkkiä putkahtaisi sähköpostiin… 😀

Rakkausrintamalla on tapahtunut sekavia asioita. Tinderiä on poisteltu ja ladattu taas takaisin. Yli vuoden kestänyt odotus erästä suhdetta kohtaan on myös päättynyt. Juuri kun olin aikeissa kertoa että täällä minä vielä odotan ja rakastan häntä, sain tietää että hänellä on jo uusi. Olisihan se ollut kiva kuulla se häneltä itseltään, mutta voinpahan sanoa tähän väliin taas sen mitä aina sanon. Vitun jätkät. Pareja itkuja lukuunottamatta olen ottanut jutun ihan hyvin. On tosin aika surullista, että koska pettymyksiä on ollut tässä niin paljon, etteivät ne enää edes oikein tunnu miltään. Vielä vuosi sitten olisin varmasti itkenyt peiton alla ainakin kaksi viikkoa putkeen tätä. Mutta ehkä minäkin pääsen nyt vihdoin jatkamaan tästä sitten omaa elämääni.

Olen muuten myös keksinyt rakkauden teorian. Tai sen on varmasti kekisnyt joku muu jo oikeasti aiemminkin, onhan aiheesta tehty Ashton Kutcherin tähdittämä leffakin, mutta kuitenkin. Uskon nyt vahvasti siihen, että rakkaus elämääni ei tupsahda hakemalla mistään Tindereistä ja ala heti inohimoisena loppuelämän rakkaustarinana, vaan joku hassu päivä vastaan astelee joku vanha tuttu. Joku johon olen törmäillyt vuosien mittaan, mutta silloin aika ei ole ollut vain oikea. Teoriaani tukee monen monta tapausta, niin ystävien kun omastakin elämästäni.

Koiran kanssa menee kokoajan paremmin. On tosi hyviä päiviä ja sitten vähän niitä kakkaisempia (kirjaimellisesti). Paola on todella fiksu koira, hän tietää miten minut saa heltymään, mutta tietää tasan myös mistä naruista vedellä, jotta hän minut raivon partaalle. Edelleen tuntuu pahalta se fakta, ettei hänestä voi koskaan tulla läheskään niin rakas tai tärkeä kun omat lapset. Mutta muuten puppy blues alkaa olla takanapäin. Nautin suunnattomasti jokapäiväisistä lenkeistämme. Paolla on myös jo uusi bestis, viisikuinen Taika-koira. Aika hauskaa, että ollaan tutustuttu sitä kautta, että Taika on Kaapon eskaribestiksen perheestä. Ollaankin ulkoiltu niin porukalla kun myös kaksin mammojen ja koirien kesken. Ja muutenkin koiran kautta todellakin saa uusia kavereita. Koko sinä aikana, kun ollaan tässä uudessa talossa asuttu, en ole tutustunut näin moneen naapuriin kun nyt tämän kuukauden aikana.

Lapset taas ovat olleet nyt jo yli viikon isällään. Koska isän luona on putkiremppa päällä ja evakkokoti on vähän kauempana nyt, oli tämä kätevämpää näin. Viikko on mennyt tosi nopeasti, mutta silti kaipaan jo lapsia ihan kauheasti kotiin. Sitä kuvittelee aina, että ehtii tehdä ihan kauheasti kaikenlaista kun lapset ovat poissa. Järjestää vintin, laittaa kirppiskamat myyntiin ja maalata kauan odotaneen seinän. Nämä kaikki ovat edelleen tekemättä, mutta Sons Of Anarchyssä olen tosin jo vikassa tuotantokaudessa.

Päällä on myös jonkinasteinen some-ähky. Kun muut snäppäävät koko elämänsä kaikelle kansalle, itse saatanat unohtaa puhelimen olemassaolon moneksi tunniksi. Olen huomannut myös että esimerkisi instan käyttäminen ja ylipäätään kaiken somen räplääminen on vähentynyt. Jotenkin siitä on silti vähän ahdistunut olo. Olen myös miettinyt blogin tulevaisuutta. Tuntuu että tämä junnaa nyt paikallaan, enkä tunne olevani kovinkaan inspiroiva. Mutta toisaalta, nyt on vain tällainen tasaisen arjen kausi, niin eipä sitä mitään hirveää ilotulitustakaan blogiin silloin ole antaa. Pitää vain itse koittaa olla stressaamatta, kuvailla vaan paljon (tätä likaista pimeää kotia ja harmaata luontoa) ja ottaa iististi. Niin se oma inspiraatiokin sitten taas löytyy. Hullua muuten myös se, että blogi täyttää kahden kuukauden päästä jo 5-vuotta!

Havahduin hiljattain myös siihen, että olen ollut myös reilun kuukauden täysin kasvissyöjä. Se on tapahtunut oikeastaan ihan vahingossa. Olen jo pidemmän aikaa syönyt todella kasvispainotteisesti, mutta lapsille sitten taas on niin paljon helpompaa keksiä liharuokia. Hyvin ovat pelkät kasvispöperötkin maistuneet ja kiva miten omat lapsetkin ovat jo tuon ikäisinä valveutuneita siitä. että miksi kasvissyönti on parempi. Eräs ilta ruokapöydässä tosin itkettiin, kun linssikeiton chilit olivatkin ihan supertulisia.

Eipä mulle siis tämän ihmeempää. Niin paitsi että eksyin tänä aamuna metsään! Siis miten uskomattoman huono suuntavaisto voi olla. Oltiin Paon kanssa vähän pidemmällä lenkillä keskuspuistossa ja teiden sijasta kujettiin metsäpolkuja ja rämeikköjä pitkin. Jossain vaiheessa en tullutkaan sille tielle mille luulin ja lähdinkin vahingossa kulkemaan aivan väärään suuntaan. Umpimetsää tietysti. Ketään ihmisiä ei näkynyt missään, puhelmesta oli akku lopussa ja alkoi tulla vähän creepy-olo. Pikkuhiljaa aloin kuulla että jossain kauempana on isompi tie ja lähdin suunnistamaan sinne. Olin kävellyt monta kilsaa ihan täysin väärään suuntaan. Vähän kyllä nauratti kun mietin hyppääväni ratikkaan, etten enää vain eksyisi kotimatkalla. Ensi kerralla otan kompassin mukaan.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

En tiedä onko tämä(kin) joku iän mukanaan tuoma juttu, mutta syksy on hyvää vauhtia kiilaamassa lempparivuodenaikani, kesän, ykköspaikalle. Syynä saattaa toki olla myös se, että muutimme alkuvuodesta tänne vehreimmille aluille keskuspuiston tuntumaan ja nyt toki koirankin kanssa on noita metsiä ja puistoja tullut koluttua ihan urkakalla. Oli sitten satanut tai paistanut, niin en ole voinut olla päivittäin huokailematta, että kun on vaan niin kaunista. Niin mielettömät värit ja tunnelma. Vau.

Harmi että tätä ei kestänyt kauempaa. Oli upea kulkea värikkäiden lehtien sateessa, mutta nyt puiden oksat ovatkin jo ihan paljaat. Koitan tankanta vielä viimeiset värit mieleen, ennen kun pimeys ja harmaus valtaa katukuvan taas moneksi kuukaudeksi. Mutta siis hitto kun on ollut kaunis syksy. Ihan mieletön.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Kymmenen räpsyä viikon varrelta. Ihanaa tavallista arkea. Kalapuikkoja, metsälenkkejä ja iltpesuja. Parasta.

Ps. Blogini on ehdolla Indiedays Awardseissa Lifie-kategoriassa. Käykää ihmeessä antamassa äänenne! Voitte samalla osallistua gaalalippujen sekä tavaralahjakorttien arvontaan.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.