HAMPAAT ON

10/06/2019

Meidän vauva ei ole enää hampaaton, sillä hienossa 9,5 kuukauden iässä hänelle puhkesi kerralla ei vain yksi vaan kolme hammasta. Kaksi ylös ja yksi alas. Ja onhan niitä odotettukin.

Vauvan ollessa kolmen kuukauden ikäinen alkoi kova kuolaaminen ja yöhulinointi. Myöhemmin tämä ilmeni allergiaksi ja siitä ilmeisesti johtuneeksi refluksiksi, mutta me olemme olleet siitä saakka siinä uskossa, että hampaita on tulossa ihan just.

Lopulta nämä kolme hammasta ilmestyivät suuhun lähes huomaamatta. Toki ajoittain oli huonommin nukuttuja öitä, ikenien kutinaa ja satunnaista ruoasta ja maidosta kieltätytymistä, mutta ei mitään sen isompaa, kuten vaikkapa kuumetta tai selvää kipua.

Ehkä muutama viikko sitten saattoi huomata ienten kuttisevan normaalia enemmän ja olevan ehkä jopa ajoittain vähän arat. Mutta kun on odottanut hampaita tulevaksi yli puoli vuotta ja ylianalisoinut jokaisen oireen, on vaikea sanoa miten asia oikeasti oli.

Vauva antaa myös hyvin huonosti katsoa tai koskea suuhun, joten oikeastaan vasta muutaman päivän ajan olen itse voinut olla ihan varma, että kyllä – nyt siellä on on ihan oikeasti hampaat.

Vauva on niin hassu ja söpö uusine nököhampaineen. Hän on ollut niin pitkään ilman, että on jännittävää nähdä miten paljon hänen ulkonäkönsä muuttuu hampaiden myötä. Olen myös yllättyyt siitä, että hampaat puhkesivat aluksi ylös eikä alas, kuten vanhemmilla lapsillani.

Moni on myös ihmetellyt, että miten vauva voi syödä muuta kun soseita ilman hampaita – no tosi hyvin! Sormiruokailut ovat sujuneet meillä ihan yhtä hyvin kun hampaallisten vauvakollegoidenkin. Pelkät ikenetkin ovat yllättävän vahvat ja niillä saa paloiteltua niin kurkut kun omenatkin.

Ihana pieni loma-nökö!


9 KK

20/05/2019

– Seisoo hetken ilman tukea
– Kävelee tuen kanssa
– Nousee ja laskeutuu ketterästi ja vakaasti
– Kiipeää (!!!)
– Tunnistaa jo monia sanoja, kehoituksia ja kysymyksiä (esim anna tutti, anna pusu, heitä pois, ei saa, haluatko maitoa, mennäänkö kylpyyn) suomeksi ja ruotsiksi
– Vastaa kysymyksiin päätä heiluttamalla kyllä/ei
– Ihailee isoveljiään ja on kiinnostunut kaikista lapsista
– Antaa paljon (märkiä) pusuja
– Päristää, kiljuu, laulaa, jokeltaa, tapailee sanoja ja tavuja, matkii erilaisia ääniä
– On hyvin utelias ja touhukas
– Ei pahemmin vierasta, naureskelee ja vilkuttelee (ja sanoo hei hei) kaikille
– Pinsettiote alkaa olla hallussa
– Syö jo hyvin karkeaa ruokaa
– Laittaa kaiken löytämänsä suuhun
– Ymmärtää että joitain asioita ei saisi tehdä (ja tekee niitä silti päätään pudistellen, ei, ei eitä hokien ja nauraen)
– Tykkää tavaroisen viskelystä ja pudottamisesta
– Ei vieläkään yhtään puhjennutta hammasta
– Saa syätyä ja purtua hyvinkin kovaa ruokaa pelkillä ikenillään
– Rakastaa kylpemistä, laulavaa koirapehmoa sekä kurkkua
– Tykkää myös oikeista koirista, kuurupiilosta, keinumisesta ja musiikista
– Osaa rakentaa kahden palikan tornin
– Nukkuu kahdet päiväunet ja yöllä herää kerran-pari syömään
– Päiväunet nukkuu yleensä parvekkeella ja herätessään päästää ”merkkiäänen”
– Taputtaa ja tuulettaa usein itselleen ja omille taidoilleen


ARKIKUVA 17/52

28/04/2019

Tällä viikolla Facebook on tuntunut muistuttelevan erityisen paljon menneistä vuosista. Kuten kuuden vuoden takaisesta ressuistamme ensi kertaa Espanjaan. Kuusi vuotta sitten Elvis oli reilun vuoden ikäinen ja Kaapo kolme. Eli jo ihan isoja pikkupoikia – tai ainakin se silloin tuntui silloin siltä. Nyt kun vanhoja videoita tai kuvia katselee, ihan parinkin vuoden takaa, he ovat molemmat vielä ihan vauvoja niissä.

Tässä arjen tiimellyksessä sitä kasvua ja isommaksi muuttumista ei huomaa enää samalla tavalla, tässä iässä lapset kasvavat salaa, hitaasti ja tasaisesti. Vasta kun katselee aika taaksepäin, sitä oikeasti havahtuu muutokseen.

Toki aina välillä tulee niitä herättäviä hetkiä, kuten kun lapsen voi lähettää kauppaan ostamaan unohtunutta voita tai kun ekaluokkalinen soittaa että, ”osaan mä tulla itekkin kotiin, kävelen tästä vaan tota Manskua pitkin”. Okei, joskus jään hetkeksi tuijottamaan, että ovatko nuo jättikourat todella lapseni, mutta sitten taas joku toinen huutaa, että ”äitiiiiii, missä mun karate-reppu on?”  tai vauva konttaa takkaan ja jättikoura-asia unohtuu.

Maanantaina oltiin iltakävelyllä ja porttikonkiin paistoi kauniisti valo. Ekaluokkalainen proteistoi aluksi tuttuun tyyliinsä kuvan ottoa (KAIKKI on tällä hetkellä ei), kolmasluokkainen taas maanitteli hänelle, että tuu nyt! Nään tässä kuvassa niin paljon samaa kun niihin kuusi vuotta sitten kanssani Espanjan värikkäillä kaduilla kulkeneisiin pikkupoikiin –  ja samalla nään kaksi kunnon jäbyliä, toisella kengännumero 34 ja toisella 37 (!!!!!).