LASTEN HARRASTUKSET

13/09/2019

Lasten harrastukset puhuttavat usein näin syksyisin ja monessa blogissakin aihetta on sivuttu viimeisen viikon aikana.

Itse olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että pieni, alle kouluikäinen lapsi ei tarvitse harrastuksia. Toisaalta, silläkin on iso merkitys mitä harrastaa. Tavoitteelinen urheilu -tai musiikkihaharrastus eroaa todella paljon vaikka jokaviikkoisesta uimahallikäynnistä tai muskarista.

Tärkeintä kuitenkin on, ettei harrastus rasita liikaa – niin lasta kun vanhempiakaan. Tähän taas vaikuttaa moni muu seikka harrastuksen mielekkyyden lisäksi, kuinka usein, mihin aikaan ja kuinka kaukana kotoa se on – auttaako tarvittaessa joku kuskaamisessa. Itselleni suurin rasite on ollut juurikin lasten harrastuksiin vieminen, hakeminen ja siinä välissä odottelu.

Nyt kun isommat lapset kulkevat lähes itsenäisesti harrastuksiinsa – jotka löytyvät myös ihan läheltä – saavat he omasta puolestani harrastaa melkeimpä niin paljon kun huvittaa (niin kauan kun se on mielekästä eikä haittaa muuta elämää).

Olen tässä vuosien aikana myös huomannut, että harrastuksen hinta ei todellakaan korreloi laadun kanssa. Olemme aloittaneet harrastusuramme ensin ilmaisista kaupungin ja seurakunnan kerhoista ja muskareista, ja nyt pojat taas käyttävät hyödykseen kouluilla järjestettäviä erilaisia kerhoja. Kuten teatteri -ja improkerhoa, kuviskerhoa, liikuntakerhoa sekä kokkikerhoa. Kaikki nämä on maksuttomia ja ihan superhyviä sekä ammattitatoisesti ohjattuja.

Pojat ovat käyneet myös suht edullisilla erilaisten järjestöjen, kuten MLL:n järjestämissä harrastuksissa, sikrkuskoulussa ja kuvataidekerhossa. Ne maksavat alle satasen lukukaudessa ja ovat olleet myös laadultaan todella hyviä. Sitten taas toisen toimijan, yli puolet kalliimpi Parkour-koulu ei vastannut yhtään edes lapsen odotuksia – se oli vain ylikallis (ja tylsä) jumppa.

Harrastuksia on myös lopetettu. Juurikin tämä hyvä kuviskerho harmiksemme sen vuoksi, ettei jatkokurssille ikinä mahtunut mukaan, jalkapalloharrastus pitkän yrittämisen jälkeen sen vuoksi, ettei se vaan ollut oma juttu. Mielstäni on tärkeää kannustaa lasta, eikä heti antaa lopettaa, mutta nähdä herkästi myös milloin vain kannattaa siirtyä seuraavaan lajiin. Ikävä jos lapselle jää huono fiilis siitä, että hänet pakotettiin johonkin, mikä ei tuntunut hyvältä.

Pojat kävivät myös yhdessä tanssikoulussa, mikä oli tosi kiva ja mieluinen, mutta siinä ongelmaksi tuli kuitenkin logistiset haasteet ja huono kellonaika. Autottomana lasten kuskaaminen ei ole mitään herkkua – etenkään talvella. Se siis loppui taas meidän vanhempien päätöksestä.

Tällä hetkellä neljäsluokkalainen Kaapo harrastaa säännöllisesti huimat neljä kertaa viikossa. Se kuulostaa itsestänikin aika paljolta, mutta hän nauttii harrastuksistaan eikä koe niitä taakkana – päinvastoin, hän saa niistä paljon iloa. Karate hänellä on kolme kertaa viikossa ja bändikoulu kerran. Tämän lisäksi hän osallistuu itsenäisesti lähes viikoittain koulun jälkeen järjestettäviin ilmaisiin kerhoihin luokkakavereidensa kanssa.

Karate järjestetään parin minuutin kävelymatkan päässä meiltä kotoa, joten on tietysti kiva ja arkea helpottava asia, että hän voi vaihtaa Karate-asun kotona ja kipaista harrastukseensa. Tärkeintä ja parasta toki, että laji tuntuu hänelle kaikin puolin sopivalta ja hän tosissaan itse tykkää käydä siellä.

Bändikoulussa alkoi juuri kolmas kausi ja sekin on ollut hyvin mieluinen. Joka kauden päätteeksi järjestetään myös konsertti, jossa he esiintyvät ja ne ovat olleet meille vanhemmille ihan mahtavia hetkiä nähdä oma pikkuinen lavalla.

Karate maksaa 150 euroa lukukaudessa (3 x vko 1,5h kerta) ja bändikoulu (15 kertaa 1h kerta) 250 eur. Isovanhemmat osallistuvat harrastusmaksuihin.

Tokaluokkalainen Elvis harrastaa isoveljeään vähemmän. Useamman vuoden kestänyt sirkuskoulu joutui harmillisesti lopettamaan viime kevään jälkeen, mutta onneksi vielä lähempää kotia löytyi uusi, joka on nyt muutaman kerran jälkeen vakuuttanut meidät kaikki – oikein pätevän oloinen koulu jossa pääsee kunnolla temppuilemaan!

Sikruskoulun lisäksi löytyi vuoden etsinnän jälkeen kuviskerho – omasta koulusta, koulupäivän pääteeksi. Sitäkin on takana vasta kaksi kertaa, mutta Elvis on tykännyt tosi paljon.

Koulun jälkeen Elvis myös käy neljä kertaa viikossa leikkipuiston iltapäiväkerhossa. Siellä ei ole hirveästi ohjattua toimintaa, mutta heidän kaveriporukkansa tykkääkin mieluiten leikkiä omiaan puiston metsässä. Mielestäni tällainen ”vapaa” tekeminen on oikein hyvää ja riitävää pienelle koululaiselle, joka saa välillä pinnistellä aika paljon jotta jaksaa keskittyä koulupäivän ajan.

Sirkuskoulu maksaa 210 eur lukukaudessa (1 x vko 1h kerta + mahdollisuus osallistua ilmaistunneille), kuviskerho 0 eur (1 x vko 2h kerta).

Etenkään pienempien lasten vanhempien on mielestäni turha stressata siitä, jos lapsella ei ole mitään sen kummempia harrastuksia. Etenkään jos lapsi on päiväkodissa. Se on aivan riittävää touhua sen ikäiselle ja pienet tarvitsevat hoitopäivän jälkeen lepoa kotona.

Tottakai kaikki perheet ovat erilaisia, enkä ole tässä tuomitsemassa kenenkään valintoja. Joissain perheissä varmasti päiväkoti-ikäisetkin voivat nauttia säännöllisestä harrastuksesta ja joillekin taas riittää hyvin perheen kanssa tehnyt metsäretket ja leipomiset kotona.

Meillä Elvis kävi viime keväänä Helsingin Ooperan poikien baletin testitunnilla ja tykästyi siihen kovasti. Mietimme yhdessä balettiharrastuksen aloittamista ja lopulta päädyttiin siihen ettei hän sitä innostukseta huolimatta aloita. Tokaluokkalaisella treenikertoja on viikossa 3-4, eikä yhdeltäkään tunnilta saa olla pois hepposin syin. Heppoinen syy olisi esimerkiksi kaverin synttärit, jotka aika usein sattuisivat lauantain treenikerran päälle. Vaikka harrastuksena baletti olisi hieno ja voisi viedä vaikka minne, en halua vaatia lapseltani myöskään sellaista uhrausta näin nuorena. Toisaalta, nyt emme saa ikinä tietää kuinka intohimoisesti hän lopulta olisi balettiin suhtautunut ja olisiko se sittenkään ollut uhraus hänelle.

Toistaiseksi mennään kuitenkin nyt näin ja just nyt tämä on tosi hyvä. Yksivuotiaalla ei ole vielä harrastuksia, mutta kävisimme kyllä mieluusti kerran viikossa yhdessä muskarissa jos se ei sattuisi päiväuninen kanssa päällekäin. Eilen juuri puhuttiin, että aletaan käymään säännöllisesti uimassa koko perhe – kunhan lähihallimme remontti nyt pian valmistuisi.

Mitä, miten ja kuinka usein teillä harrastetaan? Olisi kiinnostavaa vähän vertailun vuoksi kuulla mitä harrastukset teillä maksavat?

Tägin LAPSI HARRASTAA alta muuten löytyy useampi muukin vanhempi kirjoitukseni lasten harrastuksiin liittyen.


KARATEKID

16/12/2018

Älkää sanoko, että olen ainut vanhempi, joka joululomalta odottaa eritysiesti taukoa lasten harrastuksista. Vaikka syyskauden itselläni on ollut viikossa enää vain yhden lapsen harrastukseen vienti ja haku, tuntuu että sekin on ollut liikaa. Mutta vaikka Kaapo liikkuu itsenäisesti omiin harrastuksiinsa, on pelkästään sen, että ruoka on syötynä, kamat valmiina ja oikeaan aikaan ovesta ulos lähtemisen huolehtiminen ottanut välillä koville. En edes pysty ajatella sitä aikaa, kun minun piti vielä kaiken lisäksi viedä häntä harkkoihin.

Olen ollut aina sitä mieltä, ettei lapsi ei tarvitse hirveitä määriä säännöllisiä harrastuksia. Kerta viikkoon on hyvä määrä etenkin alle koululaiselle, mutta miksei vanhemmallekin lapselle. Päiväkoti ja koulu ovat itsessään jo rankkoja, niiden päälle ilta toisensa jälkeen harrastukseen kiirehtiminen voi olla helposti liian uuvuttavaa. Myös lapsen vanhemmille.

Itse tykkään sellaisesta kiireettömästä tunnelmasta, joka nykyään valitettavan harvoin kotonamme vallitsee. Niin että jokainen puuhailee joko keskenään tai itsekseen omiaan, ja jos joku sattuu vaikka ehdottaa lautapelin pelaamista, niin siihen on sillä hetkellä mahdollisuus.

Harmaita hiuksia taas aiheuttaa kiire ja tiukat aikataulut. Se että autottomana viikko-viikko vanhempana täytyy lähteä pimeään räntäsateiseen iltaan saattamaan lasta sirkuskouluun ja käyttää sen kestävän tunti tappamiseen koulun aulan kulahtaneella sohvalla itkuisen vauvan kanssa, ei taas kuulu lempipuuhiini.

Siksi olenkin ollut ehkä jopa vähän tiukka sen suhteen, että harrastuksia ei saa olla niin paljoa, että ne kuormittavat liikaa. Liikaa lasta ja minua.

Se mikä tällä hetkellä taas aiheuttaa hyvin suurta onnellisuutta, on se, kun lapset ovat löytäneet mieluisat harrastukset. Niin monet kerrat ollaan menty koko porukka suupielet alaspäin kääntyneitä sateiselle ja kylmälle futiskentälle. Jossa oikeastaan kukaan meistä ei haluaisi olla, mutta koska kaikki muutkin kaverit harrastavat jalkapalloa, pitää meidänkin.

Oikeastaan juurikin tuon futiksen lopettaminen oli tosi vaikea päätös, vaikka se ei kauhean mieluisa harrastus ollutkaan. Tokaluokkalaisen oli varmasti vaikea myöntää, että tämä ei ole minun juttuni, en saa tästä mielihyvää, enkä kehity tässä, kun kaikki parhaat kaverit tunsivat aivan päinvastoin ja ravasivat kolme kertaa viikossa treeneissä ja peleissä.

Onneksi pikkuhiljaa ne omat kiinnostuksen kohteet sekä lajit, joista niitä onnistumisia saa, alkavat löytymään. Viime vuoden laskettelureissu antoi molemmille pojille paljon itseluottamusta siihen, että kannattaa vain rohkeasti kokeilla omia rajojaan ja uusia juttuja, eikä mennä vain muiden mukana.

Viime syksynä Kaapo löysi kartaten ja jo nyt tuntuu, kun hän olisi harrastanut sitä aina. Yksilösuorittaminen sopii selvästi hänelle. Luonteeltaan hän on sellainen, joka tarvitsee palautetta ja sitäkin enemmän onnistumisia. Ja tässä lajissa sitä hän tosiaan niitä saa. Kehitys on ollut huimaa ja viime vyökokeesta hän sai koko ryhmän parhaat, täydet pisteet.

Eikä ihme tuolla treenimäärällä, Kaapo käy nimittäin harkoissa parhaimmillaan kolme kertaa viikossa. Kun sen lisäksi hänellä on vielä bändikoulu sekä koulun jälkeiset teatteri – ja improkerhot, koodikoulu sekä satunnainen palloilukerho, alkaa minua jo hengästyttää.

Jos joku toinen yhdeksänvuotiaan vanhempi kertoisi minulle lapsensa harrastavan näin paljon, voisin vähän ihmetellä. Tiedän kuitenkin, että suurin osa näistä on enemmän hauskanpitoa ja kavereiden kanssa koulun jälkeistä hengailua, kun vaativaa harrastamista. Ja koska hän kulkee näihin kaikkiin yhdessä kavereiden kanssa, ilman että minun täytyy itse fyysisesti liikkua minnekään, voin hyväksyä tämän määrän.

Sitten toisaalta ajattelen, että jos karate-harrastus tekee hänet noin onnelliseksi ja ylpeäksi itsestään, kehityksestään ja taidoistaan, niin tottahan toki minä kuskaisin häntä vaikka maailman ääriin (tai ainakin toiselle puolen kaupunkia) missä säässä tahansa vaikka kuinka monta kertaa viikossa. Onneksi minun ei kuitenkaan tarvitse, vaan voin kurkkia harkkoja parvekkeeltamme. Silti ihanaa kun tulevaan muutamaan viikkoon ei tarvitse miettiä mitään aikatauluja ja pikku karateka voi treenata vaikka olkkarissa pyykinkuivaustelinettä väistellen.

Miten paljon teillä harratetaan ja kuinka vakavissaan?