Muistaako joku viime tammikuussa alulle laittaamaani kuvahaastetta, sporttikuva viikossa? Ainakaan kukaan ei ole kuvien perään kysellyt (mikä sinänsä oli helpotus), vaikka sporttikuva-postaussarja loppuikin ekoina kuukausina kuin seinään.

Alkuvuonna lähdin mukaan nelosella pyörineen hyvinvointiohjelman juoksukouluun. Se antoi sysäyksen kauan kadoksissa olleelle liikunnan ilolle ja päätinkin ottaa siitä kaiken irti. Lupailin että kerran viikossa postaisin blogiin kuvan kera jonkin urheilusuositukseni. Mieluiten joka kerta jopa ihan uuden lajin. Mutta se olikin vähän hankalampi homma. Ensinnäkin, minulla ei urheillessani yleensä ollut mukana ketään joka kuvan olisi voinut ottaa. Ja toiseksi järkkärin raahaaminen, vaikka lenkillä mukana, ei nyt vaan oikein käynyt. Sitten nyrjähti vielä nilkka. Oikeastaan aloin kokea koko hommasta lähinnä pientä ahdistusta, ja lopulta vähin äänin lopetin sen. Ajattelin palaavani haasteeseen kun nilkka olisi taas kunnossa ja siltä tuntuu. Mutta kohta on vuosi mennyt ja on kai aika todeta, että ei tuo kuvahaaste ollut sitten ihan mun juttu.

Liikkuminen on silti jatkunut. Olenkin kertonut aiemmin, että tajusin pitkästä aikaa liikunnan merkityksen. Sen ei kuulu olla kamalaa pakkopullaa vain laihtumisen takia, vaan lenkille tai tanssitunnelle on vaan päästävä, koska siitä tulee niin hyvä fiilis. Kun nilkka oli rikki, kävin kuntosalilla ja tein siellä mitä jalan kanssa pystyi. Mielestäni jo se kertoi siitä, että vihdoin olen päässyt asian ytimeen, enkä vastoinkäymiseten koittaessa heti luovuttaisi.

Välillä on toki ollut pidempiä aikoja kun en ole juurikaan tehnyt mitään, ja välillä taas mieli hinkuu lenkille joka päivä. Omalla kohdallani pääasia on kuitenkin ollut se, että olen tehnyt juuri niin kun itsestäni on parhaalta tuntunut.

Nilkka minulla tosiaan nyrjästi pahasti helmikuussa ja oikeastaan se vieläkin välillä oikuttelee. Sanoisin että noin 9 kuukautta meni nyrjähdyksestä toipuessa. Ehkä se olisi parantunut nopeammin jos en esimerkiksi olisi väkisin yrittänyt siteen kanssa käydä lenkillä ja salilla. Mutta tulipahan tehtyä.

Ja vaikka haaste meni mönkään, en koe siitä syyllisyyttä eikä se oikeastaan harmita. Toki olisi ollut kiva jakaa blogissa teidän kanssa vähän enemmän sitäkin puolta elämästäni. Mutta mielummin näin, kun jatkuva säätäminen kuvien kanssa ja takaraivossa kuumottavat deadlainit.

Sen sijaan keksin uuden kuvahaasteen, ja aion aloittaa sen jo heti sunnuntai-iltana. Katsotaan miten sen kanssa käy!

Sporttikuva viikossa 1/52 – 2/52 – 3/52 – 4/52 – 5/52 & 6/52 – 9/52

ps. Seppälä-arvonnan voitti Jutta, LEGO kalenterit Anne ja Marika. Kaikille on ilmoitettu sähköpostistse, onnea ja kiitos kaikille osallistujille! <3

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Kuten osa lukijoista tietää, aloitimme Elsan kanssa vuoden alusta juoksukoulun. Ja osa tietää että koko homma kuvattiin myös televisioon, Jaksa Paremmin ohjelmaan. Ohjelmassa siis seurataan sitä miten kaksi rapakuntoista amatööriä aloitaa juoksuharrastuksen ja mitä kaikkea tulee alussa ottaa huomioon. Kansamme jaksoissa häärii juoksuvalmentajamme Hantta joka antaa vinkkejä niin varusteista, oikeasta juoksutekniikasta aina ruokavalioon ja palautumiseen.

Me molemmat lähdimme juoksukouluun mukaan oikeastaan sen takia että tahdoimme saada lisää energiaa ja hyvinvointia elämäämme, jaksaa paremmin. Itselläni siinsi mielessä myös mahdollinen painonpudotus ja jopa juoksutapahtumaan osallistuminen, mutta ykkösjuttu alusta saakka on kuitenkin ollut saada vain se hyvä tunne joka urheilusta tulee.

En ole oikeastaan ikinä pitänyt juoksusta, en sitten yhtään, olen emmän tykännyt harrastaa sellaisia kivoja lajeja jossa liikunta tulee siinä vähän niinkun sivussa, kuten vaikka tanssia, lentistä ja uintia. Minua kiehtoi kuitenkin ajatus siitä että ehkä minäkin saisin kokea sen euforian ja pakko päästä lenkille-tunteen joista on vaan juoksua harrastaneilta kuullut.

Toisessa Jaksa Paremmin juoksukoulun jaksossa juoksemme coopperin. Se oli jotain niin hirveää että en ole pystynyt edes koko jaksoa katsomaan. Juokseminen tuntui todella raskaalta, ihan hirveältä oikeastaan, joka paikkaan pisti ja sattui ja suussa maistui veri. Kahdentoista minutin ja reilun puolentoista kilometrin jälkeen teki mieli oksentaa. Kun myöhemmin näin pikaisesti nauhalta juoksuani teki mieli perua koko homma. Näytin suolla tarpovalta mummolta. Siinä meni ne pienetkin motivaation rippeet ja halusin vain luovuttaa.

Juoksuvalmentajamme antoi ohjeeksi aloittaa juokseminen pienissä pätkissä. Minuutti juoksua, minuutti-pari kävelyä. Kolme kertaa viikossa. Ja jotenkin sain kun sainkin itseni lenkille, jos en ihan niin ainakin melkein ohjeiden mukaan. Aluksi lenkit olivat aika tuskaa, mutta pikkuhiljaa alkoi niitäkin kertoja tulla kun juokseminen tuntui ainakin hetkellisesti ihan kivalta. Suurin motivaattori oli aluksi hyvä musiikki, sen jälkeen tuli auringonpaiste ja kivat juoksukamat. Nykyään kaikista eniten itseäni kuitenkin motivoi se miten kerta toisensa jälkeen huomaa kunnon parantuvan.

Juoksu on siinä mielessä kiitollinen laji että kehitys siinä käy nopeasti. Hapenottokyky paranee hurjaa vauhtia ja kunto oikeasti kasvaa silmissä. Minulla ei ole ollut käytössä mitään sykemittareita tai ohjelmia jotka mittaisivat matkaa tai vauhtia, mutta kyllä sitä ihan mututuntumaltakin huomaa että nykyään jaksaa juosta helposti matkan joka aiemmin meni suurimmaksi osaksi kävellen – tai että sen yhden biisin ekan säkeistön sijaan jaksaakin heposti juosta kolme biisiä putkeen.

Helmikuussa hyvin alkanut juoksuharrastus otti kuitenkin takapakkia kun loukkasin nilkkani. Juoksun lisäksi tauolle jäi tanssiharrastus ja olin viikkokausia tekemättä mitään. Jotain viikkoja sitten aloin käymään varovasti salilla, poljin kuntopyörää ja tein lihaskuntoa. Noin kolmisen viikkoa sitten uskalsin testata nilkan kanssa taas juoksua. Aluksi se ei kestänyt yhtään, mutta pikkuhiljaa kipu lakkasi ja matkat taas pitenivät. Nilkka ei vieläkään ole ihan kunnossa, mutta lenkille on päästävä. Aika uskomatonta että näin lyhyessä ajassa juokseminen on koukuttanut näin paljon. Vaikka jonain päivinä lenkki ei tunnu oikein sujuvan niin toisina päivinä tekisi taas sen loputtuakin jatkaa vaan rapun ohi matkaa.

Jonkin verran juokseminen on vaikuttanut myös ulkoisesti. Ekaa jaksoa juoksukoulua katsoessa todellakin huomaa että noin kymmenen kiloa painoa on alkuvuodesta pudonnut.  Osa vaatteista on käynyt liian isoiksi. Tykkään eniten käydä lenkillä heti aamusta, ennen aamupalaa, joka juoksuvalmentajamme mukaan aktivoi kaikista parhaiten rasva-aineenvaihduntaa. Joten tämä voi hyvin olla syynä kilojen lähtöön, mielestäni nimittäin myös selluliitti on palanut selvästi. Suurin muutos kuitenkin näkyy tisseissä, jotka ovat varmaan pienentyneet puolella. Instagramissa onkin tästä kuvaa.

Juoksukoulu on ollut itselleni tosi hyvä juttu. Vaikka juoksutavoitteet eivät ole ihan täyttyneet ja välissä oli monen viikon tekemättömyys loukkaantumisen takia, olen saanut ohjelmasta juuri sen mitä toivoinkin. Kipinän urheiluun, tekemiseen ja aktiivisempaan elämään. Olen voinut ja jaksanut paremmin, unirytmi on parantunut ja olo on tuntunut energiseltä ja kevyemmältä. Olen saanut kokea sen tunteen että pakko päästä urheilemaan ja saanut siitä sen hyvän tunteen joka on auttanut jaksamaan rankempienkin päivien yli.

Jaksa Paremmin tulee neloselta sunnuntai-aamuisin ja uusinnat pyörivät Livillä sekä Jimillä, jaksot löytyvät myös ruutu.fistä. Itse en tosiaan ole uskaltanut katsomaan kun vasta ekan jakson, mutta ehkä vielä joku päivä 😀