OLEN KOULULAINEN

1/09/2016

Processed with VSCO with 5 presetProcessed with VSCO with 5 presetProcessed with VSCO with 5 presetProcessed with VSCO with 5 preset

Snäppiseuraajat ovat ainakin huomanneet, että MUN KOULU ON ALKANUT! Itseasiassa koulu alkoi jo kaksi viikkoa sitten intensiivipäivillä. Jolloin käytiin lähinnä käytännön asioita läpi, kuultiin mitä tulevat opiskeluvuodet toisivat tullessaan ja tutustuttiin toisiimme. Joka illallekkin oltiin järkätty myös ohjelmaa, mutta niihin en päässyt harmikseni osallistumaan. Ensimmäisen virallisen kouluviikonhan vietin itse sitten kätevästi lomailemalla Kroatiassa.

Tämä viikko onkin sitten mennyt muita kiinni kiriessä. Aikamoista ollut, voin sanoa. Ei ole helppo homma yhdistää töitä, koulua ja perhettä. Varsinkin nyt, kun perheessä tosiaan on kaksi ekaluokkalaista. Heippa helppo ja tasainen arki! Terve hirveä säätö, kiire ja kaaos.

Muutama yö sitten heräsin kesken kaiken ihan hirveään ahdistukseen. Rintaan sattui. Mihin ihmeeseen olinkaan ryhtynyt? Miksi? En mä pysty tähän, ajattelin. Meillä oli niin kiva ja helppo elämä, miksi ihmeessä ryhdyin tähän? Aamut ovat olleet ihan tuskaa. On vaikea yhtäkkiä hypätä ihan uudenlaiseen rytmiin. Aamuisin olen polkenut hikipäässä kiireessä ja myöhässä kouluun ja kiroillut mielessäni. Aamupalaakaan en ole ehtinyt syömään. Liikennevaloihin pysähtyessä on tehnyt mieli pyörtyä ja yrjötä samaan aikaan.

Sitten olen päässyt kouluun. Tunnille tai luennolle. Ja tiennyt heti miksi teen tämän kaiken. Journalismin opinnot ovat ihan alussa, mutta tuntuvat heti ihan omalta jutulta. Vaikka olen tooooosi väsynyt, on mieli tulevaisuuden suhteen kirkas ja ihan super inspiroitunut. Minähän voi tehdä mitä vaan! Koulu ja tuo koulutusohjelma vaikuttaa todella hyvältä ja tiedän saavani näistä tulevista vuosista todella paljon. Ei tätä koulua ja sieltä valmistuvia opiskelijoita turhaan kehuta!

Tiedän että vaikeita ja pitkiä päivä tulee jatkossakin, mutta tiedän myös, että pian tämä arki alkaa taas rullaamaan. Kun vaan totutaan nyt tähän uuteen elämäntilanteeseen. En tiedä voiko aamuvirkuksi opetella, mutta ainakin yritän! Pikkuhiljaa alan tutustumaan paremmin myös luokkakavereihin ja ensi viikolla teen jotain, jota vielä hetki sitten vannoin etten tule ikimaailmassa tekemään. Osallistun nimittäin fuksiaisiin. Mutta niihin haalarihommin en kyllä ala :D

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

MUN ELÄMÄ, MILLOIN SIITÄ TULI NÄIN…

30/06/2016

Processed with VSCO with hb2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with hb1 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with hb2 preset

Viikko sitten sain uutisen, jonka alan tajuamaan oikeastaan vasta nyt. Silti edelleen koko ajatus tuntuu jotenkin oudolta. Minä pääsin kouluun. Minusta tulee opiskelija. Ja ennenkaikkea, minusta tulee journalisti. Tai jotain sellaista.

Jatko-opiskelut ovat lykkääntyneet oikeastaan parista syystä. Ensinnäkin, blogin kanssa on ollut niin hyvä meininki ja töitä sen puolesta riittänyt enemmän kun tarpeeksi. Mielessä on ollut myös pari isoa projektia, jotka olisivat tarvinneet paaaljon aikaa ja töitä toteutuakseen. Ja viimeiseksi, ehkä se suurin syy, en ole ollut ihan varma, että mihin sitä sitten loppujen lopuksi tahtoisin edes opiskelemaan. Onko muka kolmekymppisenä jo pakko tietää, että miksi isona tahtoo?

No, oikeastaan en tiedä sitä vieläkään, mutta suunnilleen kuitenkin. Journalismin opiskelua aloin itseasiassa miettimään vasta viime talvena. Sitä ennen olin muutaman vuoden pyöritellyt mielessä muunmuassa visuaalista markkinointia ja kulttuurintuotantoa. Luulen, että se, etten ollut kuitenkaan ihan varma näistä, vaikutti alitajuisesti minuun siten, että muunmuassa unohdin vuosi sitten hakea näihin kouluihin ajoissa. Silloin se toki vähän harmitti, mutta nyt ymmärrän että se oli onni. Näin sen kuuluikin mennä.

Nuorena haave-ammattini olivat näyttelijä, uutisankkuri ja lento-emäntä. Kun ylä-asteella tajusin, että uutistenlukijat olivat toimittajia, ei se enää kiinnostanutkaan. Mielikuvani toimittajasta kun silloin oli silmälasipäinen, muistilehtiö kädessä ja pitkä kamelinruskea trenssitakki päällä paikasta toiseen juokseva mies. Näyttelijän urakin jäi vain harrastetasolle. Päätin siis tähdätä matkailu-alalle ja valmistuinkin merkonomi-matkaliluvirkailijaksi. Lento-emännän hommat kuitenkin jäivät, kun sain vikana opiskeluvuotena vakkaripaikan hotellin respasta ja pääsin sitä kautta myös opiskelemaan töiden ohella hotelli-alan esimiehen tutkintoa. Kerran kuukausipalkalle päästyäni ei takaisin opintotuille siirtyminen enää houkutellut.

Kolme vuotta hotellielämää riitti. Parikymppisenä minulla oli burnout ja vatsahaava. Tykkäsin siitä että minulla oli vastuuta ja tiesin olevani hyvä työntekijä. En kuitenkaan tykännyt siitä bisnesmaailmasta, missä ahkeraa työntekijää ei arvostettu vaan jossa johtoporras ahnenhti vain lisää ja lisää euron kuvat silmissä. Välittämättä työntekijöiden hyvinvoinnista. Siinä työssä ei myöskään ollut mitään mahdollisuuksia olla luova tai toteuttaa itseään millään tavalla. Päätin vaihtaa suuntaa. Kuvaamataidonopettaja voisi olla kiva ammatti, ajattelin.

Niinpä hyppäsin tuntemattomaan, otin loparit ja siirryin opiskelemaan Taikin avoimeen kuvataidekasvatusta. Samaan aikaan tein sijaisuuksia koulunkäyntiavustajana sekä opettajana. Minua pyydettiin vakituisesti erääseen kouluun, jossa tein vuoden verran töitä kehitysvammaisten lasten kanssa. Se oli hyvin antoisaa ja opettavaista. Samalla se opetti minulle myös sen, ettei se maailma ollut minua varten.

Samoihin aikoihin aloin odottamaan esikoistani. Halusin siirtyä raskauden takia kevyempiin tehtäviin ja päädyin erääseen ammattikorkeaan opintoneuvojan ja sihteerin hommiin ennen äitiyslomani alkua. Kaapon ollessa reilun vuoden ikäinen aloin kirjoittamaan tätä blogia. Ja tässä sitä sitten ollaan.

Viime vuonna kävin taas muutamalla avoimen yliopiston kurssilla, jotka olivat osana visuaalisen markkinoinnin tutkintoa. Niistä yleispätevistä markkinoinnin kursseista ei kuitenkaan jäänyt mitään uutta käteen ja oikeastaan turhauduin vain lisää. Parasta mitä saatoin tehdä, oli antaa itselleni aikaa. Ja onneksi tajusin tehdä niin. Tai ainakin luulen niin. Toivottavasti en tule tosiin aatoksiin opiskelujen alkaessa.

Bloggaamisen myötä olen tutustunut yhä lähemmin toimittajan ammattiin, tutustunut journalisteihin ja luonut suhteita mediataloihin. Toimittajan työ, ja ennenkaikkea sen monipuolisuus, on auennut yhä enemmän ja alkanut siten myös kiinnostamaan kunnolla.

Vielä en tiedä tuleeko minusta perinteinen tomittaja tai missä mediassa ja miten haluan tehdä töitä. Mutta uskon, että nelivuotisen koulun aikana sekin hahmottuu. Ja hienointa olisi päästä kokeilemaan eri juttuja mahdollisimman monipuolisesti. Tällä hetkellä nimittäin kiinnostaa kaikki printtimediasta telkkariin ja radioon, uutisten toimittaminen aina politiikasta lifestyleen, kuvajournalismi, tutkiva journalismi, you name it!

Nyt kun alan pikkuhiljaa tajuamaan mihin olen ryhtymässä, on innostuksen lisäksi mielessä myös vakavempia mietteitä. Kuten, miten käy blogin, entäs jos sen tekemiseen ei riitä enää aika? Ja miten siinä tilanteessa sitten toimeentulo? Opiskelijaelämä kahden pienen lapsen kanssa yksin ei kuulosta kovin hohdokkaalta. Niin ja sitten ne todella vakavat aiheet. Kuten, että miten ihmeessä osaan olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan? Siis kahdeksalta aamulla pulpetin ääressä!? Viimeksi kun minulla on ollut säännölliset työajat vuonna 2008. Niin tärkein, eli pääsiköhän se yksi pääsykoikeissa ollut söpö poika myös opiskelemaan ja onkohan se sinkku.

Kävi miten kävi, tylsäksi tätä elämää ei voi ainakaan sanoa. Aina tulee jotain. Eikä ikinä voi tietää mitä. Välillä ihanaa ja välillä kamalaa. Parasta vaan ottaa kaikki vastaan ja katsoa että minne sitä päätyy.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.