IHAN SAMA – MÄ OLEN HYVÄ NÄIN

23/05/2018

Kysyin muutama viikko sitten, että mikä raskaudessa on ihanaa?  Yksi vastaus kuului, että on vain jotenkin helpompi rakastaa itseä raskaana. Ja olen itse samaa mieltä – vaikkakin olen monet kerrat myös tuskaillutkin peilin edessä muuttunnutta ulkomuotoani ja sitä, kun minulla ei tunnu olevan mitään kivoja (sopivia) vaatteita.

Vaikka olen voinut kaikissa raskauksissani pahoin, paino on silti noussut. Ja paljon. Nytkin kiloja on jo tullut parisenkymmentä. Syön terveellisesti, välttelen sokeria minkä pystyn ja liikun lähes saman verran kun ennen raskauttakin. Silti paino vain nousee. Nyt kolmannen kohdalla ei auta kun hyväksyä se. Ja ennenkaikkea, hyväksyä se, että kehoni muuttuu. Kilot kyllä karisevat sitten kun vauva on syntynyt.

Toki olen ikänikin puolesta vuosi vuodelta armollisempi itseäni kohtaan, mutta myös jännitys siitä, mitä muut minusta ajattelevat on kaikonnut. Sen lisäksi että kasvavan vatsani lisäksi kilot näkyvät paksuuntuneissa reisissäni ja käsivarsissani sekä pyöristyneissä kasvoissani, myös esimerkisi selluliitti on lisääntynyt. Luulen, että vaikka kymmenen vuotta sitten näillä reisillä olisin vähintään verhoutunut kaiken peittävään maksimekkoon. Nyt kuljen tuolla jukisesti shortseissa ja pikkupikkubikineissä.

Toinen juttu josta en jaksa muiden takia enää niin välittää on ihokarvat. Käyn välillä sokeroinnoissa ja epiloin sääriä kun jaksan, mutta on ollut ihan hirveän vapauttavaa huomata, etteivät ihmiset juokse kirkuen pois jos en ole tätä tehnyt. Oikeasti kukaan ei edes huomaa. Minulla kasvaa navan alla puolitoistasenttistä karvaa, mutta koska en itse näe sitä, annan se olla. Ja silti pystyn ottamaan julkisesti vasta paljaana aurinkoa. Se tuntuu tosi hyvältä.

Välillä epätoivo meinaa kuitenkin iskeä. Painonnousu yhdistettynä raskauden tuomiin vaivoihin, kuten jumissa olevaan selkään, särkeviin lonkkiin ja etenkin siihen, ettei liikkuminen – edes kyljen kääntäminen, ole kovin sulavaa puhaa. Joskus sitä tuntee olevansa vain vaivainen parisataakiloinen hylje. Silloin muistutan itselleni mitä kaikkea ihmeellistä kropassani tapahtuukaan. Kasvatan siellä ihan oikeaa ihmistä, eikä mene kauaa kun olen taas oma itseni.

Ja vaikka oma itsetunto onkin onneksi hyvä, niin toki rakastavan ja ihailevan puolison tuki ja kehut pitävät sen myös siellä plussan puolella. Pakko myöntää että olisin kyllä muutamat kerran huonona päivänä verhoutunut siihen maksimekkoon tai kokouikkariin, ellei Osku päiväittäin kehuisi ja kannustaisi. On tärkeää olla omissa silmissä kaunis, mutta tuntuu hyvältä olla sitä myös rakkaansa silmissä.

Eli lisään myös vielä omaan raskauden parhaiden puolien listaan sen, että ihanaa on myös lisääntynyt armollisuus itseään kohtaan ja sen, että viimeistään nyt ei välitä yhtään siitä mitä muut minusta ajattelevat.

ps. En edes kirjoittanut tässä raskausarvista – koska en edes muistanut omistavani sellaisia!


AU NATUREL – MELKEIN

18/09/2017

Näissä kuvissa olen meikitön ja hiukset laittamatta, eli täysin luonnollinen – vaiko sittenkään?

Olen aina ollut luonnollisuuden puolestapuhuja. Mielestäni esimerkiksi meikittömät kasvot ovat kauniimmat kun paksun pakkelin alla olevat. Kauneus on kuitenkin katsojan silmissä ja tämä on vain minun mielipiteeni. Samaan aikaan mietin, että olenko vähän tekopyhä ajatusteni kanssa.

Sillä vaikka näissä kuvissa olen luonnollisimmillani, on minulla kuitenkin tatuointeja, vaalennetut hiukset, värjätyt kulmat ja kestotaivetuetut ripset. Lisäksi kasvoillani käytän hedelmähappokuorintaa sekä ihon väriä tasoittavaa seerumia. Poistan ihokarvani, syön rusketusta edistäviä kapseleita ja jestas, minulle on hiljattain tehty iso plastikkakirurginen toimenpide (vaikkakin terveyssyistä). Ei kuulosta enää niin kovin luonnolliselta eihän?

Mutta mitä sitten? En ole kuitenkaan tatuoinut kasvoihini pisamia tai uusia kulmia, ottanut täyteaineita, muokannut piirteitäni, minulla ei ole pidennyksiä, lisäkkeitä – mitään ylimääräistä. Mutta edelleen, mitä sitten vaikka olisin? Kenen asia on sanoa että luonnollisuus olisi parempi? Missä menee luonnollisuuden raja ja kenen oikeus se on määrittää?

Ihmisiä arvotetaan nykyään mitä kummallisimmilla tavoilla, liittyivätpä ne sitten vaikkapa vanhemmuuteen, koulutustasoon tai ruokavalioon. Teit niin tai näin, niin aina jonkun toisen mielestä toinen tapa olisi parempi. Sama pätee luonnollisuuteen ja muihin ulkonäköasioihin.  Myönnän kuitenkin tähän samaan syssyyn, että olen myös itse välillä sortunut yhtä mustavalkoiseen ajatteluun.

Lopulta kuitenkin vain meillä itsellämme on väliä. Eli vastaus mitä sitten kysymykseen on että ei mitään. Sillä ei ole mitään väliä että oletko ikinä värjännyt hiuksiasi vai käytätkö viidettä vuotta putkeen pidennyksiä. Sillä ei ole mitään väliä että käytätkö vain huulirasvaa vai teetkö tunnin countouria. Sillä ei ole mitään väliä, niin kauan kun se tuntuu sinusta hyvältä ja oikealta ja teet asioita itsesi vuoksi, etkä muiden.

Olen blogissa puhunut vuosien ajan itsensä hyväksymisestä ja rakastamisesta. Se ei kuitenkaan sulje pois itsestään huolta pitämistä. Kampaajalla käynnillä voi olla suuri muutos mielialan parantamiseen, vaikka hyväksyisikin itsensä myös maantienharmaamanavarpusena. Itsestään voi pitää huolta monella tavalla, ja kannattaakin. Se voi olla vaikkapa lenkillä käyntiä, lempimusiikin kuuntelemista, terveellisesti syöntiä tai häiritsevien silmäpussien poisto. Elämänlaatua voi parantaa pienillä arkea helpottavilla asioilla eikä siihen ole muilla mitään sanottavaa – oli se sitten luonnollista tai ei. Ja joskus se voi vaatia paljon isommankin operaation.

Kävin reilu pari viikkoa sitten Töölöläisessä Hoitola Impressessä YUMI-ripsienkestotaivutuksessa. Ihan siitä syystä että halusin leikkaukseni jälkeisenä aikana näyttää edes vähän freesimältä. Tiesin etten tulisi meikkaamaan ja kulkisin päivät pitkät vain kotona pyjamassa. En tehnyt sitä kenenkään muun kun itseni takia, ihan vaan että minulla olisi kivempi olla. Koen että myös tällaisilla pienillä asioilla voi olla vaikutusta paranemisprosessiini. Ja uskonkin että sillä on ollut.

Tämän ripsitaivutuksen myötä päätimme Impressen kanssa aloittaa blogiyhteistyön, jossa minä käyn testailemassa heidän hoitojaan ja raportoin niistä sitten teille. Seuraavaksi menen elämäni ensimmäiseen hampaiden valkaisuun. Samalla jatkan oman luonnollisen hiusvärini kasvattelua.  Ja samaan aikaan kylppärin kaapissa odottelee muutaman pesun kestävä oranssi suoraväri… Ihan vaan koska haluan, koska se saa minut hyvälle mielelle ja näin ollen tekee minulle hyvää – luonnollista tai ei.

ps. Olen tykännyt tuosta kestotaivutuksesta tosi paljon, se on pysynyt hyvänä laitosta saakka ja sen kuuluisi kestää noin kaksi kuukautta. Ihan mahtava vaihtoehto tälläisille suoraripisisille jotka eivät kuitenkaan tahdo syystä tai toisesta ripsipidennyksiä laittaa. 


MÄ ♥ MASU

20/02/2017

Processed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 preset

Yritin eilen ottaa uudesta huulipunasta kuvaa kännykän sarjakuvauksella. Joukossa oli paljon ihan hassuja ja epäonnistuneita kuvia, kun aina oli tukka just huonosti tai tyhmä ilme tai jotain muuta. Mutta tiedättekös mitä eroa olisi ollut jos olisin ottanut nämä kuvat vaikka kymmenen vuotta sitten? No, kymmenen vuotta sitten olisin ollut totaalisen järkyttynyt pulleasta ja pursuilevasta vatsastani ja poistanut kaikki kuvat äkkiä. Nyt vaan ihastelin että, aaaah miten söpö masu, ja latasin epäonnistuneimmat otokset tänne blogiin. Koska juuri ne kuvastavat minua parhaiten. Vähän hassu, vähän tärähtänyt, tukka sekaisin, naurattava virne naamalla. Just hyvä.

Matka itseinhoisesta ihmisestä itsestään tykkääväksi on ollut pitkä ja notkahduksiakin on tullut, mutta ai että olen iloinen, että tunnen itsestäni nykyään näin. On paljon kivempaa aamulla hymyillä peilikuvalleen kun puristella epätoivoisena vatsamakkaraa ja irvitsellä itselleen. Enpä olisi kymmenen vuotta sitten (ja kymmenen kiloa laihempana) uskonut, että menisin noissa housuissa ja selän paljastavassa napapaidassa baariin. Mutta minäpä menin. Nuo vuosia sitten kaapin perälle unohtuneet housut (tai legginssit ne kai on) ovat olleet sen viikonlopun jälkeen ihan lempparit. Koska mun masu näyttää tosi söpöltä niissä. Ja olen huomannut, että mitä rohkeammin uskallan pukeutua, sitä itsevaremmaksi olo muuttuu ja sitä enemmän tykkään kokoajan myös itsestäni. Aika mahtava fiilis.