KOHTI UUTTA OSA 2

19/11/2014

MG_6545_bw3sMG_6550sMG_6537_1s

Vuosi sitten oli kylmä pakkaspäivä ja maa jäässä. Me hyppäsimme poikien kanssa autoon joka suuntasi Porvoon vanhalle rautatieasemalle. Samassa autossa reissasi myös RAWR Magazinen tekijöitä, siinä samalla matkaa taittaessa juteltiin. Puhuttiin siitä miten samana vuonna tekemäni suuri elämänmuutos, eli ero, oli vaikuttanut elämääni ja ajatuksiini. Tuosta rupattelusta syntyi mielestäni paras haastattelu mitä minusta on ikinä tehty. En ollut lukenut juttua lähes vuoteen, mutta allerkirjoitan edelleen kaiken sanomani. Tajusin taas miten suuren päätöksen tein aikoinaan, pelkkää sydämen ääntä kuuntelemalla. Aika hurjaa. Ja se päätös on edelleen oikea.

Kerron lyhyesti niille jotka ovat alkaneet seuraamaan blogiani vasta hiljattain. Kaksi vuotta sitten sanoin sen ensimmäistä kertaa ääneen ihan tosissani, haluan erota. Halusin erota kahden pienen lapsemme isästä, jonka kanssa olimme olleet yhdessä kuusi vuotta, tunteneet yli kymmenen. Meillä oli koti loppuelämäksi ja hänen nimissään oleva iso asuntolaina. En tiennyt miten selviäisin jatkosta, olin ollut kotiäitinä monta vuotta, eikä mitään tietoa tulevasta, mutta tiesin että minun on tehtävä se.

Päätös ei ollut mikään yhtäkkinen päähänpisto, vaan olin kyllä miettinyt sitä pitkään. Itseasiassa tajusin myöhemmin että olin prosessoinut päätöstä mielessäni varmaan kaksi vuotta. Uskottelin pitkään itselleni että kaikki kyllä palaa joskus entiselleen, rakastinhan puolisoani edelleen. Mutta kun rakastin häntä kuin parasta ystävää, en kuten tyttöystävän tulisi rakastaa poikaystäväänsä. Senkin asian oivaltaminen vaati aikaa.

Ero oli minulle todella kova paikka, vaikka halusinkin sitä. Tunsin itseni kauheaksi ihmiseksi, häpelin asiaa, podin syyllisyyttä ja epätoivoa. Oli epäreilua ettei elämä mennytkään suunnitelmien mukaan. Samaan aikaan löysin itsestäni niin paljon voimaa ja tarmokkuutta, etten tiennyt sellaista olevan edes olemassa. Kuoriuduin panssarista. Samaan aikaan rintaan koski ja oli helppo hengittää, hyvin ristiriistaista. Mutta kokoajan tiesin että tämä on oikea päätös, ja kaikki tuntemukseni vain vahistivat sitä.

Tajusin että elämässä pitää joskus tehdä hyvinkin kiperiä valintoja, itseään kuunnellen ja itsekkäästi. Ja joskus ei voi muuta kun hypätä tuntemattomaan ja toivoa parasta. Kukaan muu ei ole vastuussa onnestasi kuin sinä itse ja sen pohjalta aloinkin elämään elämääni. Päätin että ikävien asioiden tekeminen saa riittää, teen asioita joista minulle tulee hyvä olo, en miellyttääkseni muita.

Kaksi vuotta on mennyt kuin siivillä. Eropäätökseni jälkeen päätimme vielä yrittää kuukauden, Joulun yli, mutta tammikuussa rupesin sitten etsimään uutta asuntoa. Monien kiemuroiden, kuten vesivahingon, takia pääsimme muuttamaan vasta alkukeväästä. Muistan edelleenkin ensimmäisen yöni uudessa kodissa. Lapset olivat vielä vanhassa asunnossa isän kanssa ja minä nukuin lasten patjalla- koska minulla ei ollut sänkyä. Illalla katsoin telkkarista Sinkkulaivaa ja kauhistelin että tuollaistako elämäni tulee nyt olemaan. Uni ei meinannut tulla millään, mutta kun aamulla heräsin tunsin heti että tämä on loppuelämäni ensimmäinen päivä. Tässä vaiheessa kirjoittamista kyyneleet valuvat poskilla. Ja siitä se elämä tosiaan lähti rullaamaan pikkuhiljaa eteenpäin. Tai itseassa neljä päivää muuton jälkeen lähdin lasten kanssa kuukaudeksi Espanjaan, jonka jälkeen se elämä alkoi.

Välillä on ollut vaikeaa, välillä helppoa. Lasten takia välillä surettaa, mutta hei, tällaista elämä on. Ei sen kai kuulukkaan päivästä toiseen soljua mukavasti eteenpäin. Tai silloin se ainakin olisi ihan hiton tylsää.

Sillä jos jotain olen oppinut tässä tämän vuoden aikana on se, ettei elämää voi suunnitella. Rawn haastattelussa tein joitakin uudenvuoden lupauksia, ja myös samoihin aikoihin kirjoittamassani postauksessa suunnitelin tulevaa vuotta. Naurattaa lukea noita, sillä oikeastaan mikään ei ole toteutunut. Mutta asioita on tapahtunut enemmän kun olisin ikinä pystynyt kuvittelemaan! Edelleen löydän itsestäni uusia puolia, ja samalla olen kokoajan enemmän ja enemmän sinut itseni kanssa. Tämän vuoden suurin teema henkilökohtaisessa elämässäni on ollut rakkauden etsiminen. Ja senkin huomaaminen ettei sitä voi etsiä. Se tulee jos on tullakseen. Olen ihastunut, ehkä jopa rakastunut, särkenyt sydämeni ja jatkanut taas elämää. Sitähän tämä on. Olen itkenyt ja surrut, mutta sitäkin enemmän nauranut ja iloinnut. Tämä on mun elämä, tämä yksi ja ainoa, joten aion kyllä jatkossakin elää sen täysillä. Itselleni.

En edelleenkän tiedä mitä tuleva tuo tullessaan, mutta aion yrittää parhaani pysyäkseni mukana kyydissä. En ehkä ole saanut kaikkia niitä asioita joista olen haaveillut, mutta olen varmasti saanut paljon enemmän. Ystävien merkitys on korostunut entisestään. Ja yksi näistä ystävistä on exäni, lasteni isä joka on edelleen hyvin tiiviisti kuvioissa. Hän oli kavereineen se joka muutti tavaramme uuteen kotiin, lähti kanssani sänkyostoksille, se joka kuskaa minua edelleen Ikeaan, lupaa tulla vaihtamaan lamput jos en itse osaa ja käy kastelemassa kukat kun olemme matkoilla.

Jännä miettiä että mitä kaikkea elämällä on vielä annettavana.
Mutta se selviää vaan jatkamalla eteenpäin ja elämällä sitä.

Kuvat: Daniela Talvitie

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.