Ollaan lasten kanssa synnytty syksyllä, eli vietämme kaikki kahden kuukauden sisällä syntymäpäiviämme. Tänä syksynä minulla on jo 12, 10 ja 3 vuotiaat lapset. Ikäero vanhimman ja nuorimman välillä on siis yhdeksän vuotta ja näin kirjoitettuna se kuulostaa aika paljolta.

Vanhemmilla pojillani ikäeroa on kaksi vuotta + muutama viikko. Olen aina ajatellut, että pari vuotta on hyvä ikäero sisarusten välille. Silloin vanhempi lapsi alkaa olla omatoimisempi ja ennenkaikkea sisarukset elävät saman kaltaista ikävaihetta pitkään yhdessä. Leikit ja kiinnostuksen kohteet ovat samat, mikä lähentää sisaruksia entisestään. Kuitenkin nyt kokemus on osoittanut, että mikä vaan ikäero on hyvä.

Toki omien lasten ollessa leikki-ikäisiä oli ihanaa kun heillä oli aina seuraa toisistaan. He tulivat tosi hyvin juttuun, eivät juuri ikinä tapelleet ja olivat kiinnostuneita samoista leikeistä. Sanoin aina, että he olivat kuin paita ja peppu, aina yhdessä toistaan tukien ja yhdessä leikkien. Ja ovat he toki sitä edelleen, mutta kasvaessa ja itsenäistyessä omat jutut ovat alkaneet kiinnostamaan enemmän ja silloin myös syntyy riitoja.

Vasta myöhemmin kavereita kuunnellessa olen oppinut, ettei se pieni ikäero niitä riitoja estä tai hio sisaruksia tykkäämään samoista leikeistä. Meillä elämä nyt sattui vaan menemään näin, eikä sellaista voi etukäteen suunnitella tai tietää.

Nykyiset sisarussuhteet ovat toki erilaiset, siihen liittyy suuremman ikäeron lisäksi uusperhekuviot kuten vuoroviikkoasuminen, mutta toki myös kaikkien omat persoonallisuudet. Vaikka vanhemmilla on useamman vuoden ikäero ja aivan erilainen vaihe elämässään, sanoisin että he ovat silti kaikki hyvin läheisiä ja rakkaita toisilleen. Kaikilla heillä on omat erityset suhteet keskenään.

Kun pienin pompottaa isoveljijään niin veljet tuntuvat vain nauttivan pikkusiskon huomiosta. Kun kaikki kolme leikkivät yhdessä huomaa, että he ovat hyvä tiimi, silloin vanhempien sisarusten kesken ei myöskään synny samalla tavalla erimielisyyksiä kun kahdestaan ollessa.

Nuorin ihailee suuresti veljiään, joka on näkynyt myös kehityksessä. Isojen leikkeihin on ollut kiire päästä  mukaan vauvasta asti ja se on varmasti vaikuttanut positiivisesti niin motoriseen että kielelliseen kehitykseenkin. Toisaalta on ollut ihana, että jo leikkiajat taakseen pikkuhiljaa jättäneet pojat ovat syventyneet pikkusiskon kanssa nukkekoti, kokkailu -ja duploleikkeihin.

Vanhemman näkökulmasta isosta ikäerosta on hyötyä myös avun kannalta. Kun teen ruokaa, isommat pitävät pienen pois jaloista. He myös auttavat pukemisessa kun ulos pitää päästä nopeasti ja mitä luksusta onkaan istua rauhassa taloyhtiön saunassa sillä aikaa kun lapset kylpevät keskenään pesuhuoneessa.

Kaikessa on aina puolensa ja kaikki ikäerot sisarusten kesken ovat tosi hyviä ja oikeita. Juuri nyt tämä ikäero tuntuu hyvältä ja toimivalta – ja ihan turha sitä olisi edes muusta haaveilla.

Koululaisten joululomalla koko muukin perhe on päässyt lomamoodiin. Etenkin Myy on ollut silminnähden onnessaan, kun isoveljistä on riittänyt leikkiseuraa koko päiväksi. Itse en taas pysty lakata ihmettelemästä, miten kärsivällisesti ja aivan täysin omasta halustaan nuo isommat ottavat pikkusiskon mukaan leikkeihin. Myy osaa avata jo kaikki kotimme ovet, joten omiin juttuihin pikkulegojen tai piirustelun pariin on tällä hetkellä aika mahdotonta päästä.

Muutenkin pojista on kokoajan ihan hirvittävän paljon apua vahtimisessa. Välillä tunnen ihan omantunnonpistoksia asiasta. Toisaalta, kun näkee että pojat ihan oikeasti haluavat auttaa, kuten keksimällä uusia leikkejä jotta taapero pysyisi pois jaloistani ruokaa tehdessäni, on avusta myös aika vaikea kieltäytyä. Vielä kun veljesten kesken on viime aikoina ollut kokoajan enemmän ristiriitoja heidän kasvaessaan, tuntuu hyvältä nähdä kaikki kolme leikkimässä sulassa sovussa. Poikien tekevän jatkuvaa yhteistyötä.

Välillä yritän muistuttaa poikia, että sanovat sitten vaan kun eivät enää jaksa tai halua auttaa – mutta aika harvoin he edes haluavat tehdä mitään ihan omia juttujaan silloin, kun on mahdollisuus leikkiä yhdessä pikkusiskon kanssa. Eivät he tee sitä velvollisuuden tunnosta, vaan aidosta halusta.

Nyt kun koululaisten joululoma alkaa lähetyä loppuaan, huomaan että se tuli todella tarpeeseen meille kaikille. Arkena koulu vie ison osan päivästä ja viikot vain tuntuvat soljuvan ohi. Lomalla ollaan saatu ottaa kaikki rennosti, ilman aikatauluja, ilman kiirettä – olla vaan. Kotona on ajoittain vallinnut ihmeellisen rauhallinen ja seesteinen tunnelma. Ajoittain toki myös ihan kaaos ja hermojen kiristely, mutta kuitenkin!

Huomaan, että itselläni kestää hetken aikaa päästä kiirettömään tunnelmaan, siihen että voi makoilla sohvalla lapset kainalossa, ilman että tuntuu kokoajan että nyt pitäisi olla tekemässä sitä ja tätä. Lomalla sitä pääsee hioutumaan taas paremmin yhteen perheen kanssa. Tähän väliin oli hyvä päätös viettää lomaa ihan vain kotosalla, ilman suunnitelmia. Ihana loma!

Ps! Instagramissani on käynnissä vielä tänään R-Collectionin lasten collegen arvonta! Pääset arvontakuvaan tästä.
Arvonta on toteuettu yhteistyössä R-Collectionin kanssa ja kuvien vaatteet saatu.

Olen joskus aiemminkin maininnut, että tämän uuden vauvan myötä tuntuu kun saisi esikoisen, kun vanhemmat lapset täyttävät tänä vuonna jo 9 ja 7. Lisäksi pojat asuvat joka toinen viikko isällään, mikä tarkoittaa sitä, että joka toinen viikko olemme yksin vauvan kanssa. Poikien saaminen pienellä, kahden vuoden ikäerolla, oli meille tosi hyvä juttu, mutta samaan aikaan en voi jo nyt olla leikittelemättä ajatuksella kuinka helppoa kaikki tulee olemaan yhden lapsen kanssa. Sitten palaan todellisuuteen.

Sillä mistäs minä mitään tiedän, mutta voisi kuvitella että yhden lapsen kanssa täytyy keksiä paljon enemmän aktiviteetteja ja tekemistä lapselle. Herranjestas, siis joudun varmaan leikkimään lapseni kanssa – ja paljon. Nämä on sellaisia juttuja joihin minun ei ole tarvinnut aiemmin hirveästi kiinnittää huomiota. Pojat kun ovat ihan paita ja peppu ja hoitavat toistensa viihdyttämisen ihan keskenään.

Sen lisäksi että he leikkivät lähes aina ihanasti keskenään, voi heidät lähettää paljon paremmin mielin myös keskenään pulkkamäkeen tai jättää kauppareissun ajaksi kotiin. Sen lisäksi että heillä seuraa toisistaan, saavat he myös paljon turvaa siitä kun heitä on kaksi. He vahtivat että toinen pesee hampaitaan vähintään kaksi minuttia, käyvät mukkumaan yhdessä, eikä kumpikaan yleensä tee mitään kiellettyä, sillä kumpikin tietää että veli saattaa mennä muuten kantelemaan.

Toisaalta, niinä vikkoina kun kaikki lapset ovat kasassa, on minulla täällä siis useampi pikku-apuri vauvaa viihdyttämässä. Ja varmasti ihan hoidollisestikin isommista lapsista voi olla jo apua. Vaikka Elvis kyllä jo isoon ääneen ilmoitti, ettei hän sitten todellakaan aijo vaihtaa yhtään vaippaa, ovat he varmasti oivia ja innokkaita apupoikia muissa asioissa.

Nyt kun mietin että millaista yhden lapsen kanssa mahdollisesti tulee olemaan, ymmärrän myös miten monessa tilanteessa kahden kanssa on itseasiassa varmaan paljon helpompaa. Ulkomaan reissut yksin lasten kanssa ovat menneet tosi ihanasti ja varsin rentouttavasti ehkä juuri sen takia, että minun ei tarvitse olla kokoajan leikkimässä jotain vesisotaa altaassa, vaan voin rauhassa keksittyä itse vaikka kirjaan, pokien rakentaessa yhdessä hiekkalinnaa.

Ihan se pikkulapsiaika on ehkä sitten ollut rankempaa kahden kanssa, en tiedä. Onhan se toki kaksi kertaa enemmän vaippoja ja oksennustauteja. Kaikessa on puolensa. Toisaalta mitä enemmän varmuutta ja kokemusta karttuu, sitä iisimpää kaikesta myös tulee. Ja siinä mielessä on ihanaa kun nyt ei oikeastaan jännitä mikään, ei vauvan hoito, itku, synnytys ei oikestaan mikään. Enemmän olen tosi fiiliksissä siitä, miten nyt on mahdollisuus keskittyä jokaisen lapsen yksilölliseen huomioimiseen kun heillä on niin eri tarpeet ja uskon että kaikille jää hyvin aikaa.

Samalla toivon että vaikka tällä tulevalla pikkuisella on niin iso ikäero vanhempiin sisaruksiinsa, oppii hän jakamaan sekä huomioimaan myös muut emmekä onnistu hemmottelemaan häntä ihan mahdottomaksi.

Mitä sitten siihen lapsen kanssa leikkimiseen ja viihdyttämiseen tulee, ehkä sitä on vain pakko yrittää kehittyä itsekin sillä saralla. Tai sitten vaan pistää kaikki hyrskyn myrskyn ja hankkia samaan konkurssiin lisää viihdyttäjiä. No ei. Ei ei ei ei. Ehkä.

(Ja ei, en oikeasti suostu 31-vuotaana kutsumaan lastani iltatähdeksi, mutta raskausaivot löivät ihan tyhjää otsikkoa miettiessäni, että tuumailisin sitä vielä viikonkin päästä ellen olisi nyt kirjoittanut näin)