Viime päivinä olen saanut kokea pilkahduksia vanhasta, normaalista elämästäni. Olen pysynyt vähän siivoamaan, ulkoilemaan lasten kanssa, pessyt pyykkiä ja jopa käynyt uimassa, elokuvissa ja kavereiden kanssa syömässä. Tämä on aika mieletöntä verrattuna siihen, etten ole viimeiseen 7 viikkoon pystynyt tekemään näistä mitään. Olen lähinnä vain maannut ja oksentanut. Kuten aiemmin kerroin, raskauteen liittyvä hyvin raju pahoinvointi on vienyt minut ihan vuodepotilaaksi. Koputan samalla puuta sanoessani, että luulen nyt kuitenkin pahimman vaiheen olevan takanapäin.

Huono-olo minulla on edelleen, muttei enää yhtä voimakkaasti. Välillä jopa unohdan olevani raskaana. On ihanaa kun elämä alkaa taas hymyilemään ja normaali arki pikkuhiljaa rullaamaan. Toki eteenpäin mennään vielä ihan pienin askelein, tunnin pulkkamäkeilyn jälkeen voimat ovat loppupäivän ihan veks ja pyykkien ripustamisen jälkeen täytyy istua huilaamaan. Eikä mikään ihme jos yleiskunto on hieman laskenut tässä päivittäisen rajun oksentelun myötä.

Mutta niin se vain tämä päivä koitti. Päivä, joka tuntui vielä viikkoja sitten todella kaukaiselta. Jotenkin lähes uskomatonta että selvisin tästä.  En uskalla toivoa että tässäkään raskaudessa pahoinvointi lähtisi kokonaan pois, mutta nykyään uskallan lähteä kauppaan jo ilman oksennuspussia ja ylipäätään kiinnostaa mennä ihmisten ilmoille ihan omasta vapaasta tahdosta.

Tulen varmaan vielä kirjoittelemaan tuosta Hyperemeesistä, eli rajusta raskauspahoinvoinnista, mutta ensin haluan olla varma että pahin on ohi ja tavallaan päästä sen yli – sen verran traumaattinen kokemus tämä matka on ollut. Onneksi minulla on ollut täällä maailman paras tukijoukko ja kaikki ovat olleet hyvin ymmärtäväisiä tilanteen suhteen. Ilman kaikkea saamaani apua ja tukea en olisi jaksanut enkä pystynyt. Nyt päästään onneksi vihdoin yhdessä nauttimaan ja ilmoitsemaan raskaudesta. Ainakin siihen saakka kun kaikki muut raskausajan krempat alkavat 😀

Ja kiitos muuten ihan hirmuisesti teille kaikille ihanista onnitteluista ja tsempiviesteistä. Niitä on ollut tosi ihana lukea. Niin ihana tuntea miten te olette aidosti iloisia meidän onnesta <3 Kiitos.

Joulukuun kohokodista jäi mainitsematta yksi aika elämäämme mullistava juttu – meille tulee vauva! Raskauden ensimmäinen kolmannes on kohta takanapäin ja tulevan vauvan laskettu aika on elokuussa. Olemme todella innoissamme!

Kerroinkin muutama postaus sitten että meillä on ollut vauva-haaveita, mutta lääkäri varoitteli että raskaaksitulossa voi helposti mennä vuosi ja siihen tarvitaan todennäköisesti myös lääkitystä. Toisin sitten kävi, emmekä voisi olla tästä onnellisempia.

Myös pojat ovat innoissaan, etenkin Kaapo, joka on toivonut pikkusisarusta lähes päivittäin kesästä saakka. Elvis puolestaan ilmoitti heti, ettei hän aijo ainakaan vaihtaa yhtäkään vaippaa.

On jotenkin todella jännittävää lähteä tähän taas, sillä edellisestä kerrasta on kuitenkin kohta seitsemän vuotta aikaa. Seitsemän vuotta sitten aloitin myös tämän blogin, ja aloin aika pian sen jälkeen odottamaan Elvistä. Silloin oli tarkoitus kertoa raskaudesta heti, mutta kun sen aika koitti, tahdoinkin pitää sen salaisuutena ja kerroin siitä lopulta vasta paljon myöhemmin. Nyt minusta taas tuntui etten tahtoisi salailla tätä yhtään pidempään. Ja nyt alussa varmaan blogi täyttyykin raskausaiheisilla postauksissa, joita olen joutunut pitelemään sisälläni nämä kaksi pitkää kuukautta.

Kuten aiemmissakin raskauksissa, tässäkin olen sairastunut Hypermeesiin, eli hyvin rajuun pahoinvointiin, joka lähes aina vaatii sairaalahoitoa. Olen voinut siis hyvin hyvin huonosti ja oikeastaan ihan kaikki muu on jäänyt. Pahoinvointi ja oksentelu on niin fyysisiä ja henkisiä voimia vielää, että se lamauttaa ihan täysin. Pieni toivo alkaa olla kuitenkin vähän paremmasta voinnista, hirveä pahoinvointi on kyllä edelleen, mutta oksennan enää viidentoista kerran sijasta vain viisi kertaa päivässä.

Tiputuksessa käymisessä on onneksi se hyvä puoli nesteytyksen lisäksi, että ainakin täällä ultrataan myös aina pikaisesti. Joten olen päässyt näkemään vauvan jo ennen ensi viikolla koittavaa virallista nt-ultraa. Tässä ensimäisessä nt-ultrassa siis mitataan vauvan niskaturvotus, jonka perustella voidaan nähdä merkkejä Downin syndroomasta tai mahdollisesti muista kehityksellisistä häiriöistä. Ainakaan vielä ultra ei liikoja jännitä, todella kivaa päästä näkemään vauva yhdessä Oskun kanssa. Toki toivon että kaikki on hyvin, mutta en etukäteen stressaa mitään.

Jännittävä ja ihana vuosi siis edessä, lupaan etten muutu ihan pelkästään raskaudesta ja vauvasta höpöttäväksi mammaksi, mutta nyt alkuun tuolla postausluonnoksissa on kyllä aika paljon kaikkea raskauteen liittyvää. Ja saa laittaa myös postaustoiveita sen tiimoilta!