TIE VIE

15/10/2017

Meillä oli keväällä koulussa projetki johon lähdin todella innoissani mukaan. Ideoimme yhdessä toisen koulun kuvaajan graafikkojen kanssa lehtikonseptin johon toteutimme jutun teemalla rakkaus. Hyviä ideoita oli vaikka kuinka paljon ja lopulta muutaman mutkan kautta päädyimme tekemään rakkaudesta lajiin henkisen jutun rekkaa ammatikseen ajavista nuorista tytöistä.

Kaikki tapahtui toisessa kaupungissa ja oli kaikesta kiinnostavuudestaan huolimatta hyvin työläs toteuttaa. Elämässä tapahtui muutenkin samaan aikaan paljon, oli kiirettä, töitä, muita kouluhommia, lasten juttuja ja sairastelua. Pahin kolaus kuitenkin oli se, kun kuvaajalla olikin ihan toisenlainen visio eikä hän tykännyt ollenkaan tavastani kirjoittaa juttu. Koska olin jo valmiiksi ihan loppu, sai sen vuoksi kovan kolauksen myös ammatillinen itsetuntoni sekä koulumotivaationi.

Olimme aluksi ajatelleet että saisimme jutun myytyä eteenpäin johonkin lehteen, olimmehan kaikki tehneet kovasti töitä sen eteen. Kokonaisuutena juttu kuitenkin oli mielestäni tosi hyvä, kuvat olivat upeita ja tekstissä pääsi kiinnostavalla tavalla kiinni tyttöjen omakohtasiin kokemuksiin. Mutta halusin vain unohtaa koko jutun ja niin lopulta unohdinkin.

Kunnes pari viikkoa sitten minuun otettiin yhteyttä Helsingin Sanomista. He olivat saaneet jutun käsiinsä ja halusivat julkaista sen. Ja tänään se sitten ilmestyi, ihan oikeassa lehdessä, vieläpä Suomen luetuimmassa. Olen tosi iloinen että juttu näki päivänvalon. Sen eteen tehtiin töitä jonka lisäksi kaikki jutun haastateltavat ovat ihan mielettömiä ja kiinnostavia tyyppejä. On mahtavaa saada heidän tarinsansa julki myös muille.

Olen toki ollut ihan ylpeä myös kun jotain artikkelejani on joskus aiemmin julkaistu pienen levikin ilmaislehdessä ja nettijulkaisuissa, mutta tänään tuntui kuitenkin sen verran kivalta katsoa omaa miestä Hesari käsissään lukemassa juttuani, että sain pienen sykäyksen taas tähdätä eteenpäin. Viime aikoina on useaankin otteeseen tuntunut vähän ikävältä kun olen kuullut dysgrafiasta johtuvia kirjoitusvirheitäni pilkattavan keskustelupalstoilla ja naurettu sille ettei minusta mitään toimittajaa voisi ikinä tulla. Tämä on taas hyvä muistutus ihan kaikille siitä, ettei kannata murehtia muiden negatiivisia kommentteja vaan tehdä juuri sitä mistä tykkää. Asiat eivät aina tapahdu helpoimman kautta, mutta jos tahtoa on niin haasteistakin selviää. 


VUOSI SITTEN MINUSTA TULI KOULULAINEN

29/06/2017

Somefeedini on kuluneen viikon ajan täyttynyt uusista opiskelupaikoista iloitsevista ihmisistä. Ihanaa että niin moni on päässyt opiskelemaan haluamaalleen alalle. Samalla omaan mieleeni on palannut vuoden takaiset tunnelmat, kun sain itse tietää päässeeni opiskelemaan. Oltiin poikien kanssa lomalla Espanjassa kun samaan paikkaan hakenut tuttavani laittoi viestin, että hän oli päässyt sisään. Ryntäsin samantien läppärille ja naputtelin itseni tärisevin käsin opetusviraston sivuille sisään. Minäkin olin päässyt kouluun!

Tunsin jännää kutkutusta, hilpeyttä, iloa ja ylpeyttä itsestäni. Kävin ostamassa lähikaupasta pullon cavaa ja kirsikoita. Olin päässyt ekalla hakemalla sisään kouluun, jonka olin kuullut olevan yksi vaikemmista. Tätä kaikkea edelsi kuitenkin kouluun hakeminen ja pääsykokeet, joista en ole tainnut edes sen kummemmin kertoa täällä.

Toissa vuoden keväänä tarkoituksenani oli hakea Yliopistolle lukemaan viestintää, mutta tapani mukaan olin mennyt sekaisin päivistä ja missasin koko haun. Se olikin ihan hyvä juttu, sillä sain vielä vuoden jatkaa töiden tekoa blogin parissa ja siinä samassa totutella hieman ruutiininomaisempaan elämään Kaapon aloitettua esikoulu. Oli ihan hyvää harjoitusta saada hänet eskariin joka aamu klo 9. Vuoden aikana myös ajatukseni siitä, mitä tahtoisin isona tehdä, selkenivät lisää.

Seuraavana keväänä muistin taas yhteishaun, yllätys yllätys, päivää ennen kun se päättyi. Olin ajatellut hakevani varmuudeksi monelle eri linjalle, mutta tuossa lyhyessä ajassa en ehtinyt tehdä kun vain yhden ennakkotehtävän. Päätin hakea opiskelemaan journalismia Haaga-Heliaan. Ennakkotehtävänä oli kirjoittaa muutaman sivun essee journalismin tulevaisuudesta. Pähkäilin esseessä omiani muunmuassa bloggaamisesta, kansalaisjournalismista sekä niiden erosta ammattimaiseseen journalismiin. Kävin ostamassa pääsykoekirjan ja luin siitä jopa muutaman sivun kerran alukuestästä aurinkoa ottaessani.

Tuli kesäkuu, mutta pääsykoekutsua ei kuulunut. Mielestäni esseeni oli ollut ihan hyvä, mutta eihän noista ikinä voinut tietää. Kouluun oli hakenut yli 840 hakijaa, joista muistaakseni 140 kutsuttiin ennakkotehtävän perusteella pääsykokeeseen. Päivää ennen koepäivää päätin ihan varmuudeksi katsoa vielä sähköpostini. Kirjoitin koulun nimen hakukenttään ja siellähän se oli, ollut jo useamman viikon, kutsu pääsykokeeseen. Ampaisin ylös tuolista ja pyörin varmaan viisi minuuttia ympäri asuntoa, miettien että MITÄS NYT. Lähdin ensitöiseksi kauppaan ostamaan jotain eväitä suraavan aamun kokeeseen. Päätin lukittautua kotiin ja vain lukea koko päivän, muuta en voisi. Pääsykoekirjan lisäksi piti olla perillä viime viikkojen uutistapahtumista. Joten selasin vuorotellen Hyvä Journalismi-kirjaa ja viikon uutisia.

Tapani mukaan myös söin seuraavaksi päiväksi tarkoitetun suklaapatukan jo lukemisen lomassa. Patukan kääreen sisältä paljastui tarra, jossa oli Collegesta valmistunut oppilas jonka teksti Know All. Ajattelin sen olevan enne ja tarran tuovan minulle hyvää onnea pääsykokeisiin. Liimasin sen kännykkäni takakanteen ja pidin tarraa siinä itseasiassa siihen saakka kunnes minut oltiin virallisesti syksyllä hyväksytty kouluun.

Pääsykokeisiin ehdin siis lukemaan vain päivän, mutta onnekseni olin sisäistänyt juurikin ne tärkeimmät asiat joita kokeessa piti osata. Meidän piti kirjoittaa muutama erilainen uutisartikkeli sekä essee. Kirjallisten tehtävien lisäksi kokeessa oli hyvin laaja yleissivistystä mittaava monivalintakoe sekä lopuksi vielä ryhmähaastattelu. Kirjalliset tehtävät menivät mielestäni hyvin, mutta monivalintatehtävä oli haastava. Siinä oli paljon helppoja kysymyksiä, mutta yhtä paljon myös vaikkapa urheiluun tai iskelmämusiikkiin liittyviä kysymyksiä, joista minulla ei ollut minkäänlaista hajua. Haastattelu meni mielestäni myös vähän penkin alle. Meitä oli ryhmähaastattelussa neljä, joista yksi tuntui dominoivan ja jyräävän meidät muut alleen. Tuntui etten oikein saanut annettua itsestäni niin paljon kun olisin siinä tilanteessa halunnut.

Toivoin todella pääseväni kouluun, mutta tiesin sen olevan vaikeaa. Vain 40 oppilasta lopulta pääsisi sisään. Oli todella mahtavaa olla yksi heistä.

Ala tuntuu edelleen oikealta, vaikka missään nimessä viime vuosi ei ole ollut helppo. Päinvastoin. Olen ollut väsyneempi ja stressaantuneempi kun ikinä. Vaikka koulu on todella hyvä ja opettajat inspiroivia, suuren työmäärän alla on motivaatio ollut välillä hukassa. Kun esikoinen vielä samaan aikaan aloitti oman koulutaipaleensa, on kaikkien aikataulujen luoviminen ollut ajoittain aika haastavaa. En kyllä yhtään kaipaa niitä aikaisia, pimeitä ja räntäisiä aamuja kun kaikki ovat myöhässä, tavarat hukassa ja kahvit läikkyvät toppatakin hihasta sisään. Oikeastaan vähän kauhulla odotan taas sitä rumbaa, mutta on helpottava tietää että yksi vuosi on jo takana päin. Enää kolme edessä. Lol.

Onnea paljon kaikille opiskelupaikan saaneille ja tsemppiä niille joiden kohdalle se ei tänä vuonna osunut. Omasta kokemusksesta voin sanoa, että se voi olla yhtä hyvä mahdollisuus johonkin muuhun.


OLEN KOULULAINEN

1/09/2016

Processed with VSCO with 5 presetProcessed with VSCO with 5 presetProcessed with VSCO with 5 presetProcessed with VSCO with 5 preset

Snäppiseuraajat ovat ainakin huomanneet, että MUN KOULU ON ALKANUT! Itseasiassa koulu alkoi jo kaksi viikkoa sitten intensiivipäivillä. Jolloin käytiin lähinnä käytännön asioita läpi, kuultiin mitä tulevat opiskeluvuodet toisivat tullessaan ja tutustuttiin toisiimme. Joka illallekkin oltiin järkätty myös ohjelmaa, mutta niihin en päässyt harmikseni osallistumaan. Ensimmäisen virallisen kouluviikonhan vietin itse sitten kätevästi lomailemalla Kroatiassa.

Tämä viikko onkin sitten mennyt muita kiinni kiriessä. Aikamoista ollut, voin sanoa. Ei ole helppo homma yhdistää töitä, koulua ja perhettä. Varsinkin nyt, kun perheessä tosiaan on kaksi ekaluokkalaista. Heippa helppo ja tasainen arki! Terve hirveä säätö, kiire ja kaaos.

Muutama yö sitten heräsin kesken kaiken ihan hirveään ahdistukseen. Rintaan sattui. Mihin ihmeeseen olinkaan ryhtynyt? Miksi? En mä pysty tähän, ajattelin. Meillä oli niin kiva ja helppo elämä, miksi ihmeessä ryhdyin tähän? Aamut ovat olleet ihan tuskaa. On vaikea yhtäkkiä hypätä ihan uudenlaiseen rytmiin. Aamuisin olen polkenut hikipäässä kiireessä ja myöhässä kouluun ja kiroillut mielessäni. Aamupalaakaan en ole ehtinyt syömään. Liikennevaloihin pysähtyessä on tehnyt mieli pyörtyä ja yrjötä samaan aikaan.

Sitten olen päässyt kouluun. Tunnille tai luennolle. Ja tiennyt heti miksi teen tämän kaiken. Journalismin opinnot ovat ihan alussa, mutta tuntuvat heti ihan omalta jutulta. Vaikka olen tooooosi väsynyt, on mieli tulevaisuuden suhteen kirkas ja ihan super inspiroitunut. Minähän voi tehdä mitä vaan! Koulu ja tuo koulutusohjelma vaikuttaa todella hyvältä ja tiedän saavani näistä tulevista vuosista todella paljon. Ei tätä koulua ja sieltä valmistuvia opiskelijoita turhaan kehuta!

Tiedän että vaikeita ja pitkiä päivä tulee jatkossakin, mutta tiedän myös, että pian tämä arki alkaa taas rullaamaan. Kun vaan totutaan nyt tähän uuteen elämäntilanteeseen. En tiedä voiko aamuvirkuksi opetella, mutta ainakin yritän! Pikkuhiljaa alan tutustumaan paremmin myös luokkakavereihin ja ensi viikolla teen jotain, jota vielä hetki sitten vannoin etten tule ikimaailmassa tekemään. Osallistun nimittäin fuksiaisiin. Mutta niihin haalarihommin en kyllä ala :D

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.