Olemme yrittäneet mieheni kanssa, aina välillä kun mahdollista, antaa toiselle vähän vapaata kaikesta tästä pikkulapsiperhepyörityksestä. Sanoisin, että meidän molempien mielestä parasta on, kun saa olla vaikka yön yli ihan yksin kotona. Olla vaan, tehdä mitä huvittaa ja nukkua rauhassa yö ilman stressiä aikaisesta herätyksestä.
Vaikka kotiympyröistä irtaantuminen tuntuu joskus työläältä, on itsekin ihana päästä hetkeksi vähän uusiin maisemiin. Tai tällä kertaa vanhoihin, kun läksimme mummini luokse entiseen nuoruudenkotiini Espoon saaristoon.
Olin etukäteen miettinyt, että päästään sinne ihanasti metsään samoilemaan, keräämään sieniä ja marjoja söpöihin koreihimme, ihmettelemään luonnon ääniä ja ihastelemaan merta. Mieheni jo ennen lähtöämme vähän naureskeli näille vaaleanpunaisille ajatuksilleni ja oikeassa hän olikin.
Myy ei tykännyt yhtään kävellä metsässä, maasto oli vaikeakulkuista ja haalari liian iso, satoi melkein kokoajan, naapurin talonrakennus peitti alleen metsän äänet, meren äärellä taapero vain suuttui kun ei saanut mennä uimaan ja sienikorinakin meillä oli mummin kanssa paperikassit.
Silti etukäteen suunnitellun yhden yön sijasta olimmekin siellä kaksi yötä – ja pidempäänkin olisimme vielä viihtyneet, mutta velvollisuuden pakottivat takaisin kaupunkiin. Oli ihanaa viettää kiireetöntä aikaa kolmisin äiti, tytär ja isomummi. Saunottiin, leikittiin, kuunneltiin radiota, täytettiin ristikkoa ja raivoavasta taaperosta huolimatta kuljettiin myös metsässä. Löydettiin paljon sieniä ja syötiin hyvin. Nähtiin peura ja olihan siellä suurmmaksi osaksi myös tosi hiljaista, vaikka naapurista sahaamisen ääntä ja pauketta välillä kuuluikin.
Nukuttiin Myyn kanssa vierekkäin parisängyssä vanhassa huoneessani, enkä ole aikoihin nukkunut yhtä makoisasti ja ilman pinnasängyllä ramppaamista. Ei ehkä ollut instassa hyvältä näyttävää sieniretkeä, mutta paljon aidompaa menoa, kuten monen sydämen sulattanut, keskellä metsäpolkua makaava ja käpyä syövä Myy.
